Kuluneen syksyn ruskaan on oman kirpeän värinsä lisännyt kahden kantelemestarin poismenon synnyttämä kaipuu. Martti Pokela lähti elokuisena torstaina, Toivo Alaspää syyskuisena sunnuntaina. Viime vuosina he olivat usein yhdessä, muistelivat menneitä milloin nauraen, milloin kyynel silmäkulmassa. Heillä oli mitä muistella. Kantele oli kummallekin kaikki kaikessa. Kummallakin oli yli kuusi vuosikymmentä kestänyt esiintyjän ura takanaan. Kumpikin kantoi soitossaan satoja vuosia vanhoja piirteitä, vaikka aina kielten helistessä ajankohtaisia ja uusia.
Toivo Alaspää oli kotoisin Perhonjokilaaksosta, Vetelin Alaspään pienestä mutta sitä maineikkaammasta kantelekylästä. Hän kasvoi kiinni kanteleeseen jo lapsena. Vilkas poika pakotettiin kanteleen ääreen, ettei ehtisi tehdä pahojaan. ”Minä itkin ja soitin.” Mutta sen jälkeen ei enää koskaan tarvinnut pakottaa, vaan ”päinvastoin on pitänyt kieltää, että älä soita enää…”
Toivo oli uskollinen kotikylänsä soittotyylille: lyhyeltä sivulta ilman sammutuslautaa. Hannu Sahan väitöskirjassa ”Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu” on hienoja lähikuvia Toivon soitosta. Levolliset kädet, määrätietoiset sormet, turhaa liikettä kaihtava soitto. Heleä, väkevä sointi syntyy niin pienellä sormen heilahduksella, että sitä on nuorempien melkein mahdotonta oppia. Vähäeleisessä voimassa oli soiton mahti.
Veljiensä Sulon ja Simon kanssa Toivo muodosti kuuluisan kanteleyhtyeen. Resonanssi oli suurempi kuin kolmen kanteleen summa. Mikä sointi! Kun seisoi soittajien keskellä, ymmärsi, miksi kantele on taivaallisten soitinten joukossa.
Toivo asui vuosikymmeniä pääkaupunkiseudulla, työskenteli ensin auton ratissa, sitten kaivinkoneenkuljettajana. Hän oli suosittu esiintyjä: Seurasaaressa, kotiseutujuhlissa, kansanmusiikkitapahtumissa ja monenlaisissa muissa juhlissa. Kesäisin hän soitti kotiseudullaan. Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla hänestä tehtiin mestaripelimanni 1985. Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon hän sai 1993.
Sibelius-Akatemian Kansanmusiikin osastolle oli suuri onni, että Toivo asui lähellä. Hän oli neljännesvuosisadan talonpoikaisen estetiikan tärkeä opettaja. Vielä viime toukokuussa hän opetti nuorimmalle opiskelijapolvelle, kuinka kantele saadaan lyhyeltä sivulta soimaan.
Toivo oli aina valoisa ja rauhallinen. Soittajan käsi tervehti voimakkaasti, turvallisesti. Tunnen sen vielä kädessäni eikä se siitä häviä.
Heikki Laitinen
Kantele 4/2007