Viime vuonna tuli esiin melkoinen kanteleharvinaisuus, kun jyväskyläläinen pianonsoitonopettaja Päivi Janhonen etsi kotia perintönä saamalleen kanteleelle. Janhonen sai kanteleen kymmenen vuotta sitten kuolleelta tädiltään Vilma Lepikolta. Vilma Lepikko asui Toivakassa, lauloi kirkkokuorossa ja soitti kansanmusiikkia omaksi ilokseen. Lepikko esiintyi usein kanteleineen Toivakassa. Kantele on Paul Salmisen, mutta malli oli ennen näkemätön.
Kääntäminen, venyttäminen, lyhentäminen…
Salmisen koneistoilla varustetut kanteleet perustuivat ideaan, jossa diatonisesti viritetyn kielistön jokaista kieltä voidaan ylentää tai alentaa koneiston avulla. Ensimmäinen Salmisen koneisto perustui kielen kääntämiseen ja toinen venyttämiseen. Kolmas tapa, joka oli jo käytössä Salmisen aikaan mm. harpuissa, perustuu kielen soivan pituuden lyhentämiseen. Vaikka Salminen ehkä sai idean harpun mekanismista on hänen koneistonsa täysin erilainen kuin harpussa käytetty mekanismi. Fazerin musiikkiliike markkinoi aluksi Salmisen kannelta nimellä ”Suur- eli harppukantele”. Kielien kääntämiseen perustuvassa koneistossa samaan akseliin on kiinnitetty 2-3 kieltä. Vipulaitteella käännetään se kieli soittotasolle, jota halutaan soittaa. Tälle koneistolle Salminen sai patentin numero 8748 vuonna 1921.
Kielen kääntämiseen perustuva koneistokantele, jossa on samalla akselilla kaksi tai kolme kieltä mallista riippuen.
Kielen venyttämiseen perustuvassa koneistossa diatonisesti viritetyn kielistön kielien sävelkorkeutta voidaan laskea ja nostaa koneiston avulla venyttämällä ja löysäämällä kieltä. Kolmen kielen sijasta pärjättiin näin yhdellä kielellä joka voitiin alentaa, palauttaa ja ylentää. Tälle koneistolle Salminen sai patentin numero 11483 vuonna 1927. Tämän kanteleen Salminen nimesi malliksi 3A. Tässä mallissa kanteleen sävelvaihtovivut ovat kanteleen pitkän kielen puolella. Tällä tavalla valmistettiin myös vasenkätisiä suurkanteleita helpottamaan lyhyeltä puolelta soittoa. Vuonna 1934 Salminen muutti sävelvaihtajakoneiston kanteleen diskanttikielien puoleiselle sivulle. Tämä oli malli numero 3B.
Salmisen koneistokanteleesta, josta hän itse käytti nimitystä ”suurkantele”, käytetään nykyisin myös nimitystä kromaattinen kantele ja konserttikantele. Kromaattinen asteikko on puolisävelaskelin etenevä sävelasteikko, eli oktaavissa on 12 säveltä. Kromaattisen asteikon saa esimerkiksi pianolla soittamalla oktaavin alalta järjestyksessä kaikki valkoiset ja mustat koskettimet, jättämättä yhtään väliin. Kromaattinen asteikko on kauttaaltaan tasalaatuinen, eli siinä ei ole duuri- tai molliasteikon mukaista koko- ja puolisävelaskelten vaihtelua. Salmisen koneistolla varustetussa suurkanteleessa kielistö viritetään diatonisesti. Kanteleesta saa kyllä kromaattisen asteikon, mutta se on melko monen sävelvaihtovivun vääntämisen takana. Vaikka vivut olisivat missä tahansa asennossa on kanteleessa aina jonkinlaiden diatoninen asteikko, kunnes vipua taas käännetään ja saadaan taas uudenlainen diatoninen asteikko.
Kromaattiseksi soittimeksi kutsutaan yleensä soitinta, jossa kromaattisen asteikon jokaisella sävelellä on oma kieli, nappula, kosketin tai käyttöliittymä soittajaan. Kun lisäksi on olemassa kromaattisesti kielitettyjä kanteleita, joissa alussa mainitut ehdot toteutuvat (esimerkiksi Lönnrotin kantele, Juhani Pohjanmiehen ”kromaattinen koulukantele” sekä Itä-Euroopan ja Baltian kanteleet) on Salmisen kanteleen nimittäminen kromaattiseksi harhaan johtavaa.
Konserttikantele-nimitystä käytettiin 1900-luvun alussa diatonisesti viritetyistä yli 30-kielisistä kanteleista. Esimerkiksi Efraim Kilpisen ja Engströmin pianotehtaan mallistossa oli tällainen konserttikantele. Akilles Ockenström soitti Engströmin 30-kielisellä diatonisesti viritetyllä konserttikanteleella. Kantele voitti Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran kanteleenrakennuskilpailun vuonna 1877. Kun mikä tahansa kantele, jolla konsertoidaan, on ”konserttikantele”, ehdotamme, että Salmisen suur- eli harppukanteleesta käytettäisiin edelleen sen oikeata nimeä tai vaikkapa nimitystä koneistokantele, joka erottaa sen paremmin muista kanteleista.
Vilma Lepikon kantele
Nyt esilläolevassa Vilma Lepikon kanteleessa sävelvaihtovivut ovat koneiston keskellä. Kantele ja myös sen koneisto ovat kooltaan pienempiä kuin mallit A3 ja B3. Annikki Smolander–Hauvosen (1998) kirjasta, Paul Salminen – suomalaisen konserttikanteleen ja soittotekniikan kehittäjä, löytyy vastaavanlaisella koneistolla varustettu kantele. Smolander-Hauvosen mukaan soitin on koti- ja konserttikantele ja sen malli on numero viisi. Tällainen kantele esiintyy mm. kirjan sivuilla 72 ja 163. Sivulla 72 on Armas J. Koiviston valmistama, Alpo Sailon koristeleikkauksilla varustettu kantele, jossa on viisivipuinen koneisto ja 30 kieltä. Kantele on valmistettu alun perin Martta Monthenille. Aapo Similä osti kanteleen vuonna 1941 ja vuonna 1952 se lahjoitettiin Armi Kuusela-Hilariolle. Sivulla 163 on kuva S-kvartetista (Sylvia Nuotio, Paavo Sovijärvi, Aapo Similä ja Hillevi Harju). Hillevi Harju sai oman koristekanteleensa vuonna 1939. Annikki Smolander–Hauvonen kertoi, että Salminen laittoi sävelvaihtokoneiston kanteleen keskelle koristekuvion vuoksi. Koneistoja oli vain akantuskoristeisissa koneistokanteleissa. Vilma Lepikon kantele on poikkeava siksi, että siitä puuttuvat koristeleikkaukset. Nyt esiin tullut kantele lisää osaltaan tietoisuutta Salmisen monipuolisesta kantelemallistosta.
Salmisen kantele. Malli 5.
Kantelemallissa viisi on suuri ponsi ja kierukka joilla on tavoiteltu vanhojen koverrettujen kanteleiden näköä. Kielivälit ovat poikkeuksellisen kapeat, jolloin koneistokin on kauttaaltaan normaalia pienempi. Malli muistuttaa rakenteeltaan vanhoja yhdestä puusta koverrettuja kanteleita. Sen kaikki sivut ovat suoria, myös viritystappisivu, joka Salmisen kanteleissa on tavallisesti kaareva. Peräsivu on varustettu ponnella koverretun kanteleen tapaan. Kärkiosaan on veistetty kierukka viulun tapaan.
Kierukka
Vilma Lepikon kantelessa ei ole kanteleen ponteen ja sivuihin veistettyjä puuleikkauksia. Soittimen pituus on 1495 mm leveys 291 mm ja korkeus 95 mm. Kieliä soittimessa on 32. Koneisto on pienempi kuin mallien A3 ja B3 koneisto. Koneiston pituus on 300 mm ja leveys 52 mm. Akselien halkaisija on myös pienempi (ø 7 mm), kun suurkanteleessa se on 10 mm. Myös kieliväli on vastaavasti kapeampi. Paksuimman ja ohuemman kielen väli on 283 mm, jolloin kielien väli on keskimäärin 9,39 mm. Kanteleen keskellä olevat koneiston vaihtajavivut, joita on seitsemän, toimivat yhden puolisävelaskelen alennnuksella tai korotuksella mahdollistaen kromaattiset muutokset vain osittain. Sävelvaihtajavivut ovat perän keskellä. Seitsemän sävelvaihtajavipua on sijoitettu koneiston keskelle
Mallia numero viisi ei ole valmistettu kovinkaan monta. Paul Salmisen myytyjen kanteleiden muistiinpanovihkossa kantele numero viidestä on muutamia muistiinpanoja. Monthenin kantele on numero 69 ja se on myyty 3.5.1941. Vuonna 1940 on myyty kantele numero 64 E. Siltalalle Vaasaan. Vuonna 1942 on myyty kantele numero 75 Helka Virolaiselle. Tarkkaan ei kuitenkaan tunneta kuinka monta tällaista kanteletta on rakennettu. Suomen Kantelemuseossa nykyisin näytteillä oleva Vilma Lepikon kantele on joka tapauksessa harvinainen ja kulttuurihistoriallisesti arvokas soitin.
Lähteet:
- Annikki Smolander-Hauvonen (1998) Paul Salminen – Suomalaisen konserttikanteleen ja soittotekniikan kehittäjä, Studia Musica 9 Sibelus-Akatemia
- Paul Salmisen arkisto
- Annikki Smolander-Hauvosen haastattelu 13.5.2009
teksti: Rauno Nieminen ja Kari Dahlblom
kuvat: Rauno Nieminen
Kantele 2/2009