K
iuruvedellä Pohjois-Savossa syntynyt Pauliina Syrjälä päätyi kanteleen ja musiikin pariin – kuten niin monet muutkin muusikot, jotka eivät ole muusikkoperheestä – puhtaan sattuman kautta. 80-luvulla isä ja äiti veivät Pauliinan kesällä päiväleirityyppiselle viisikieliskurssille, ettei lapsen tarvitsisi olla niin paljon yksin vanhempien työskennellessä. Se oli alkusysäys pitkälle uralle, jonka tiimellyksessä ei ole tarvinnut paljon taakseen katsella – paitsi aivan viime vuosina. Hiljattain menneisyys rupesi kummittelemaan ja sai Pauliinan miettimään, oliko kaikki sittenkään puhdasta sattumaa.
”Olin pienenä jo aiemmin harrastanut kansantanssia muutaman vuoden”, Pauliina muistelee.
”Jälkeenpäin olen tajunnut, että pidin musiikista siellä todella paljon. Tavallaan kansanmusiikkikärpänen puraisi jo silloin.”
Pauliina soitteli innokkaasti viisikielistä, ja kun hän oli neljännellä luokalla, kävi toinen sattuma.
”Isäni oli metsätyönjohtaja ja kiersi taloissa ostamassa puuta”, Pauliina kertoo.
”Olin hiihtolomalla isän mukana, ja menimme erääseen taloon, jossa kaikki tytöt soittivat kanteletta. Talon isäntä oli rakentanut harrastuksekseen kanteleita, ja hän halusi antaa isälle yhden rakentamansa 36-kielisen kanteleen.”
Paikan päällä Pauliina oli hieman ujostellut koettaa kanteletta, mutta kotona hän ryhtyi ennakkoluulottomaan tapaansa leikkimään uudella soittimellaan. Myöhemmin lähdettiin mummon kanssa mukaan Anna-Liisa Tenhusen vetämään kantelepiiriin, jossa soitettiin lyhyeltä sivulta.
”Silloin hurahdin aivan totaalisesti”, Pauliina sanoo.
Kanteleryhmässä oli Pauliinan lisäksi lähinnä mummoja ja pappoja ja muutamia keski-ikäisiä maatalonemäntiä, mutta ei lapsia. Se ei Pauliinaa kuitenkaan haitannut. Mummo sen sijaan lopetti harrastuksensa melko pian.
”Hän sanoi, että sen vielä kestäisi, että muna kanaa opettaa, mutta kun muna-muna opettaa kanaa, se menee hieman liian pitkälle”, Pauliina nauraa.
”Mummo oli kyllä musiikillisesti todella lahjakas ja lauloi hyvin, mutta hän oli silloin jo sen verran vanha, että soiton haltuun ottaminen oli varmaan jo hieman vaikeaa. Hänen luonteenlaatunsa oli nopea ja kärsimätön, eikä hän varmaankaan pitänyt tilanteesta, jossa jäi jälkeen.”
Pauliina kuitenkin jatkoi soittoaan. Hän meni musiikkiopistoon Jaakko Laasasen tunneille. Samoihin aikoihin perustettiin trio Pauliinan serkun Liisan ja Anna-Liisa Tenhusen tyttären Katrin kanssa.
”Kiersimme teini-ikäisinä Kaustisen festivaaleilla ja kaikenlaisilla soittokursseilla”, Pauliina muistelee.
”Se oli silloin iso juttu, että oli kavereita joiden kanssa sai soittaa.”
”
Hän sanoi, että sen vielä kestäisi, että muna kanaa opettaa, mutta kun muna-muna opettaa kanaa, se menee hieman liian pitkälle
Vähitellen Pauliina Syrjälän mielessä kirkastui ajatus, että kanteleensoitto olisi sitä, mitä hän haluaisi tehdä työkseen. Maatalon isännän nikkaroima kantele vaihtui veteliläisen Kullervo Laasasen rakentamaan soittimeen. Pauliina pääsi Sibelius Akatemian nuorisokoulutukseen, ja lukion jälkeen hän teki vuoden mittaisen opintoretken Kaustisen Ala-Könni-Opistoon. Sitten ovet avautuivat Akatemian korkeakouluopintoihin.
”Maisteriopintojeni loppuvaiheessa tuli puhelu Kaustiselta”, Pauliina sanoo.
”Mika Virkkala soitti headhunterin roolissa ja sanoi, että Ala-Könni-Opiston vetäjän paikka olisi auki. Hakijoita ei ilmeisesti ollut kovin paljon, ja hän kysyi, kiinnostaisiko pesti minua.”
Pauliinalla oli vastaus heti valmiina.
”Sanoin, että hohhoijaa, ei kiinnosta.”
Pari tuntia puhelun jälkeen Pauliina kuitenkin soitti takaisin Mikalle.
”Sanoin häntä koipien välissä, että mitä jos kuitenkin kertoisit lisää siitä pestistä”, Pauliina nauraa.
”Hävetti ihan sikana.”
Työhaastattelussa Pauliina oli varma, että oli alkuasenteellaan pilannut mahdollisuutensa. Toisin kuitenkin kävi, ja kesällä 2003 hän muutti nykyisen aviomiehensä Timon kanssa Kaustiselle. Reilun kolmen vuoden työrupeaman lomassa ehdittiin esimerkiksi viettää häitä, ja työn tohinan keskeytti äitiysloma.
”Äitiysloman jälkeen jäin heti apurahalle, ja seuraavaksi tarjoutuikin mahdollisuus siirtyä Kokkolaan Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakouluun Minna Raskisen sijaiseksi”, Pauliina muistelee.
Uudet tuulet puhalsivat, ja vuoden Kokkolan jakson jälkeen perhe muutti Joensuuhun, jossa oli vuorostaan tarjolla vakipaikka Karelia ammattikorkeakoulussa.
”Keski-Pohjanmaalla vierähti kaikkiaan seitsemän vuotta, ja Joensuussa neljä”, Pauliina kertaa.
”Sen jälkeen maakuntakierros päättyi ja muutettiin takaisin Helsinkiin.”
Tällä hetkellä Pauliina Syrjälä tekee osa-aikaisesti töitä Sibelius-Akatemiassa ja valmistelee tohtorinopintojaan. Niiden yhteydessä taiteelliseen toimintaan on tullut uutta energiaa – ja kummituksia menneisyydestä. Molempien yhteinen nimittäjä on salaperäinen Lunkula.
”Isäni suku on kotoisin Laatokan Lunkulansaaresta”, Pauliina kertoo.
”Siellä minulla oli ukki nimeltä Paavo, joka soitti kanteletta.”
Pauliina ei koskaan tavannut isänsä isää, joka syntyi jo 1880-luvulla. Pauliina syntyi isälleen iltatähtenä, ja vuonna 1927 syntynyt isä oli samaten iltatähti. Siksi ukin ja lapsenlapsen ikäero oli poikkeuksellisen suuri.
”Kun aloitin soittamisen, isäni kertoi että ukki soitti myös kanteletta”, Pauliina sanoo.
”Asia ei kuitenkaan koskaan ollut kovin vahvasti mielessä, ennen kuin se rupesi viime vuosien aikana kiinnostamaan.”
Sittemmin Pauliina yritti usein kysyä isältään, minkälaista musiikkia ukki kanteleellaan soitti.
”Kysyin, että soittiko hän polkkia tai valsseja vai jotakin muuta”, Pauliina kertoo.
”Isä sanoi aina, että jotakin muuta, mutta ei oikein osannut kuvailla sitä.”
Viitisen vuotta sitten, kun Pauliinan isä oli jo huonossa kunnossa sairaalassa, tuli kuitenkin oivalluksen hetki.
”Kyselin isältä vanhoista ajoista, ja mieleeni tulivat Laatokan luostarisaaret”, Pauliina sanoo.
”Kysyin, oliko isä koskaan käynyt Valamossa, koska isä oli ortodoksiperheestä. Hän kertoi, ettei itse käynyt koskaan, mutta jotkut vanhemmista sisaruksista kävivät nuorempana.”
Sitten isä oli sanonut jotain, jonka Pauliina koki erityisen pysäyttävänä.
”Isä sanoi yhtäkkiä, että ’tuli vain mieleen, että kun sinä lapsena soitit niitä Konevitsan kirkonkelloja, niin ukkisi muuten soitti Salmin kirkonkelloja kanteleella’”, Pauliina sanoo.
”Siinä kohtaa minulla tapahtui oivallus, että ukkini todellakin oli arkaaisen perinteen kanteleensoittaja.”
Oivalluksella oli suuri merkitys, sillä arkaainen perinne oli aina tuntunut Pauliinasta siltä läheisimmältä musiikilta. Sen parissa hän on kokenut asioiden tapahtuvan luontevasti, tiedostamatta ja asiaa sen kummemmin ajattelematta.
”Aina välillä on tullut sellainen olo, että onko se sittenkin jollakin tapaa verissä – vaikka aivan täysin en siihen uskokaan”, Pauliina nauraa.
Lunkulasta muodostui Pauliinalle paitsi pala sukuhistoriaa, myös omanlaisensa mielentila: paikka, jossa voi rauhoittua musiikin äärelle. Siitä tuli myös Pauliinan ensimmäisen tohtorintutkintokonsertin nimi sekä tänä kesänä julkaistun sooloalbumin titteli.
”Lunkula on toinen soololevyni”, Pauliina sanoo.
”Ensimmäinen ilmestyi vuonna 2005.”
Ensilevyn ja uuden levyn äänitysten välillä pääsi vierähtämään melko lailla tasan kymmenen vuotta. Lunkula-levyn äänitykset nimittäin tehtiin jo kesällä 2015.
”Olin silloin viimeisilläni raskaana”, Pauliina kertoo.
”Julkaisu venähti käytännön syistä vuodella. Ensimmäisen kerran kuuntelinkin materiaalia uudestaan vasta tänä keväänä.”
Lunkula-levyn äänitti ja miksasi Taito Hoffrén, ja sen julkaisi Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla heinäkuussa Kansanmusiikki-instituutti. Levyn materiaali on Jooseppi Pohjolan kanteleella usein erilaisia apuvälineitä käyttäen soitettua improvisatorista musiikkia.
”
Aina välillä on tullut sellainen olo, että onko se sittenkin jollakin tapaa verissä – vaikka aivan täysin en siihen uskokaan
”Jooseppi Pohjola syntyi 1800-luvun puolella ja rakensi kanteleita 1900-luvun alussa”, Pauliina valottaa soittimensa taustoja.
”Pohjolan kantelemalli on näistä tikulla soitettavista Saarijärven kanteleista nykyään se yleisin malli. Syynä on se, että Rauno Nieminen teki 80-luvulla tästä mallista piirustukset ja muokkasi sitä hieman, esimerkiksi sisällä olevien tukipuiden osalta. Käytännössä on siis kyse Raunon kehittämästä soittimesta Jooseppi Pohjolan kanteleen pohjalta.”
Pauliina Syrjälälle kyseinen malli on kanteleista rakkain. Se valikoitui luontevasti myös Pauliinan taiteellisen tohtorintutkinnon aiheeksi.
”Aihetta miettiessäni en halunnut sanoa, että keskiössä olisi tikkusoitto, koska soitan kanteletta niin monilla muillakin kapistuksilla”, Pauliina sanoo.
”Siksi päätin rajata aiheeksi Jooseppi Pohjolan kanteleeseen.”
Perinteinen puutikku sai Pauliinan soitossa jo melko varhaisessa vaiheessa rinnalleen erilaisia kapistuksia, joiden avulla on löytynyt uusia sävyjä ja mahdollisuuksia. Arsenaaliin kuuluvat ainakin maalipensseli, neulepuikko, virkkuukoukku, sinitarra, sormiplektrat ja viritysavain.
”Tällä hetkellä ei taida olla mitään muuta käytössä”, Pauliina kertailee pilke silmäkulmassa.
”Uudet välineet ovat kuitenkin jatkuvassa haussa.”
Tällä hetkellä Pauliina työstää tohtoriopintojensa kolmatta tutkintokonserttia. Ensimmäinen konsertti Lunkula esitettiin syksyllä 2013, ja sitä seurasi vuotta myöhemmin pelimannihenkiseen soittoon keskittyvä Hienohelma ja Hyppivä puuhevonen – rouheaa perinnemusiikkia kanteleilla. Toisessa konsertissa Pauliinan apuna oli useampia pieniä ja suuria kokoonpanoja.
”Hienohelma ja Hyppivä puuhevonen oli tavallaan aivan eri asia kuin arkaaiset juttuni, mutta myös se on sellaista musiikkia, jossa huomaa maadoittuvansa perinteeseen koko ajan enemmän”, Pauliina pohtii.
”Sen konsertin työstämisen myötä aloin kuunnella enemmän arkistoäänitteitä, ja sen jälkeen olen löytänyt vielä lisää tikkusoiton arkistoaarteita. Se on vienyt minut aivan mennessään, ja olen ymmärtänyt että se perinne on ollut paljon moninaisempaa kuin aiemmin olin kuvitellut.”
Pauliina kertoo ihmetelleensä, miksei ole jo aiemmin hurahtanut tutkijan näkökulmasta tikkusoiton perinteeseen, vaikka Saarijärven kantele ja tikulla soittaminen iskivät häneen voimakkaasti jo myöhäisteini-iässä. Nyt asiaa on kuitenkin korjattu pieteetillä, ja aiheesta on syntynyt jo tekstiäkin.
”Saa nähdä julkaistaanko sitä tekstiä jossain muodossa jo ennen tohtorintutkinnon kirjallista vaihetta”, Pauliina sanoo.
”
Arsenaaliin kuuluvat ainakin maalipensseli, neulepuikko, virkkuukoukku, sinitarra, sormiplektrat ja viritysavain
Työstön alla on tällä hetkellä myös kolmas tutkintokonsertti. Se toteutetaan triona Lassi Logrénin ja Teri Mantereen kanssa.
”Tässä tohtorintyössä viehättääkin juuri se, että siinä pääsee tekemään niin erilaisia asioita – enemmän kuin todennäköisesti koskaan muulloin tulisi tehtyä”, Pauliina kiteyttää.
Marraskuussa esitettävässä konsertissa Pauliina pääsee sukeltamaan uudenlaisiin synergioihin trion muiden jäsenten instrumenttien kanssa sen sijaan, että pelattaisiin pelkästään kanteleen mahdollisuuksilla. Uudenlainen lähestyminen tuo mukanaan uudenlaisen jännityksen tunteen.
”Konsertin nimi on Vaaralla – kokeilevia kohtaamisia, ja siinä haetaan erilaisia sointivärejä yhdessä improvisoinnin kautta”, Pauliina sanoo.
”Minulla oli sellainen olo, että kaksi aiempaa konserttiani olivat aika turvallisia: ensimmäisessä oli paljon improvisaatiota, mutta sen raamien sisällä tiesin koko ajan suurin piirtein mitä tein, ja toinen oli kauttaaltaan melko suunniteltu kokonaisuus. Nyt alkoi tuntua siltä, että tarvitaan jotakin sellaista, mikä vähän pelottaa.”
• • • • •