Julkaistu Kantele-lehdessä 1/2015. Teksti ja kuva: Jimmy Träskelin

Nykysäveltäjä Olli Virtaperkon työhuoneessa säveltäjän työ näyttäytyy jollain tapaa romanttisena ja ylevänä. Helsingin Kalliossa pienessä kerrostalon katutasossa olevassa tilassa yhdistyvät viihtyisä atmosfääri ja tehokkuutta ruokkiva käytännöllisyys. Työkalut ovat sopivasti käden ulottuvilla: päätyseinää vasten sijoitetun tietokoneen vasemmalla puolella seisoo cembaloa ja kamariurkuja mallintava koskettimisto, ja hieman kauempaa vitriinikaapista löytyvät Virtaperkon omimmat soittimet, sellot ja viola da gambat. Seinillä on abstraktia kuvataidetta, huoneen toisessa päädyssä mukava nahkasohva ja nurkkakaapissa hienostunutta makua osoittava kokoelma skotlantilaisia laatuviskejä. 

Siis kaikki, mitä säveltäjä tarvitsee pitääkseen mielensä virkeänä luomistyön ohella.

”Tässä tilassa voidaan toteuttaa Englannin 1500-1600-lukujen gambamusiikin syvintä olemusta”, Virtaperko sanoo.

”Ystävät kokoontuvat yhteen, nuotit otetaan esille, gambat kaivetaan kaapista ja ruvetaan soittamaan – tasa-arvoisia, musiikillisia ääniä.”

Huoneen keskellä onkin sopivasti tilaa soittamiseen, ja seinille ripustetut maisematauluiksi naamioidut turvelevyt saavat aikaan miellyttävän, kamarimusiikille varsin otollisen akustiikan. Työhuoneella yhteismusisoinnin tekee otolliseksi myös se, että Virtaperko on vuosien varrella saanut haalittua vitriiniinsä neljä erikokoista, ulkoisesti selloa muistuttavaa renessanssin aikana suosionsa huippua nähnyttä gambaperheen jäsentä.

Idyllistä! Voiko säveltäjän elämä tämän päivän Suomessa todella näyttää näin ruusuiselta?

”Säveltäjän työ on samalla tavalla haastavaa kuin minkä tahansa luovan alan harjoittaminen”, Olli Virtaperko vastaa.

”Jos vertaa kansainvälisesti nykysäveltäjänä toimimista eri maissa, voidaan kuitenkin todeta, että Suomessa siihen on osapuilleen parhaimmat mahdollisuudet. Monissa muissa maissa, kuten Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai vaikkapa Etelä-Euroopan maissa, on hyvin vaikeaa harjoittaa ammattia, jossa pääpaino on taiteellisessa substanssissa välittömän rahan ansaitsemisen sijaan.”

Ei tule yllätyksenä, että Virtaperkolla on sanasensa sanottavana tästä aiheesta. Paitsi että hän suhtautuu itse säveltäjyyteensä ilmeisen intohimoisesti, hän istuu myös paraikaa maamme luovaa säveltaidetta edistävän Suomen Säveltäjät ry:n johtokunnassa varapuheenjohtajana.

”Suomessa säveltäjiä on arvostettu ja arvostetaan edelleen”, Virtaperko sanoo.

”Ja veikkaan, että se arvostus pohjautuu Sibeliuksen merkittävään asemaan kansallisena merkkihenkilönä ja ikonina. Suomessa voi käydä niin, että jos kertoo jollekulle olevansa säveltäjä, ja vaikka tämä ei tietäisi säveltämisestä paljoakaan, niin hän saattaa ajatella, että kyllä se varmasti on lähtökohtaisesti jotakin hienoa.”

”Tässä suhteessa taiteen itseisarvon huomioiva Suomi käyttäytyy kuin sivistysvaltio”, Virtaperko tiivistää.

Muuttuva maailma on kuitenkin tuonut uudenlaisia huolia säveltäjien siinä missä muidenkin luovien alojen työntekijöiden elämään.

”Digitaalinen informaation siirtäminen, jakeleminen ja sen ilmaiseksi tekeminen on muuttanut kaikilla aloilla ansaintalogiikkaa”, Virtaperko sanoo.

”Kaikkein suurimmissa vaikeuksissa ovat ehkä populaarimusiikin tekijät sekä toisaalta media-alan ammattilaiset, joilla on äärimmäisen suuria vaikeuksia löytää sitä mekanismia, jolla omalla työllä voisi ansaita elantonsa.”

Taidemusiikin puolella horjuu jo ennestään hutera kolmijalka, jolla lepää säveltäjän toimeentulo.

”Perinteisesti ollaan ajateltu, että se koostuu sävellystilauspalkkioista, tekijänoikeuskorvauksista ja apurahoista”, säveltäjä jäsentää.

”Apurahoja tulee hyvin epäsäännöllisesti. Joillekin ei tule juuri mitään koskaan, ja toisille ne sitten taas kasaantuvat. Tekijänoikeuskorvaukset ovat pääsäntöisesti olleet laskussa sekä äänitemyynnin että radiosoiton vähenemisen myötä, ja sävellyspalkkiot ovat äärimmäisen pieniä tehdyn työn määrään nähden. Keskimääräinen suomalainen säveltäjä saa vuodessa noin 2000-3000 euroa sävellyspalkkioita tekemästään työstä.”

Nämä ovat siis ihmisiä, joiden pääasiallinen ammatillinen identiteetti on olla säveltäjä. Kuulostaa laihalta leivältä.

”Tämä kertoo siitä, että huolimatta perinteisesti hyvästä asemasta ja arvostuksesta, säveltäjänä elannon hankkiminen on Suomessa vaikeaa”, Virtaperko vahvistaa.

”Veikkaisin, että puhtaasti taidemusiikin puolella toimivia säveltäjiä, jotka pystyisivät hankkimaan koko elantonsa pelkästään säveltämisellä kovan kapitalismin lakien maailmassa toimien, on vain muutama – ja hekin varttuneemmasta päästä.”

Suomen Säveltäjät ry:n varapuheenjohtajan latelemat raadolliset faktat langettavat hetkeksi varjon säveltäjän työhuoneen ylle. Idylliä ne eivät kuitenkaan pysty särkemään, ja Virtaperko tuntuu itse olevan osoitus siitä, että vaikeus ei tarkoita välttämättä mahdottomuutta.

”Suomessa valtion taidemyönteinen suhtautuminen ja taiteilija-apurahajärjestelmä tekevät kuitenkin mahdolliseksi sen, että meillä ylipäänsä voi olla ammattitaiteilijoita”, säveltäjä muistuttaa.

”Ammattitaiteilijoilla voi olla taloudellisesti tiukkaa, ja pitää ehkä tehdä monia asioita, mutta kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka päätyökseen tekevät omaa taidettaan, myös musiikin puolella. Se on hieno ja arvostettava asia, ja toivon kovasti, että asiantila ei tulevaisuudessa muutu.”

Palataan hetkeksi säveltäjään itseensä. Olli Virtaperkon rakkaus rouheaäänistä gambasoitinperhettä ja vanhan musiikin estetiikkaa kohtaan on tavalla tai toisella luonnehtinut tämän koko uraa.

”Lapsuuteni äänimaisema piti sisällään paljon Bachia ja muuta barokkimusiikkia, jota kuunneltiin äänitteiltä”, Virtaperko kertoo.

”Isäni on etevä amatööriurkuri ja äiti oli pianisti, mutta barokkimusiikista tuli ensimmäinen tärkeä kosketuspintani musiikkiin.”

Sellistille Bachin soolosellosarjat olivat lisäksi niin merkittävä yksittäinen kokonaisuus, että niiden kautta barokkiestetiikka muodostui läheiseksi.

”Oli helppoa lähteä tutkimaan vanhaa musiikkia ja sen esityskäytäntöä – se tuntui olevan täysin sopusoinnussa oman persoonallisuuteni kanssa”, säveltäjä toteaa.

Vanhaan musiikkiin Virtaperko pääsi perehtymään toden teolla Edinburghissa korkeakouluvaihdossa vuosina 1993-94. Nuori musiikkitieteen opiskelija keskittyi opinnoissaan vanhan musiikin esityskäytännön tutkimukseen ja pääsi soittamaan musiikin ammattiopiskelijoista ja vanhemmista harrastajista koostuvaan kuusihenkiseen gambayhtyeeseen.

”Aloitin silloin gambansoiton käytännössä täysin nollasta”, Virtaperko sanoo.

Toinen opintovuoden keskittymisen kohde oli nykymusiikki, ja Edinburghissa vaihto-opiskelija sai ensimmäiset sävellystuntinsa. Näin Virtaperko pääsi aloittamaan kasvunsa säveltäjäksi kaikkein vanhimman ja kaikkein uusimman musiikin ristivaikutuksessa. Väliin jäi suuri aukko, joka sisälsi lähes kaiken klassis-romanttisen kauden musiikin.

”Aikoinaan se näyttäytyi minulle mielenkiinnottomana”, Virtaperko toteaa.

”Nykyään se ei enää ole täysin mielenkiinnotonta, mutta ei se sydäntäni lähimpänä olevaa musiikkia ole.”

Edinburghin jakson jälkeen Virtaperko toimi muun muassa rakastetun pop- ja rock-yhtye Ultra Bran laulajana ja perusti yhä toiminnassa olevan Ensemble Ambrosiuksen. Vaikka rautoja on ollut kaiken aikaa tulessa monella eri suunnalla, säveltäminen hahmottui taiteilijan päätyöksi 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

”Identiteettini määrittyy nykyään 100-prosenttisesti säveltäjyydestä, ja kaikki muut tekemäni asiat ovat johdannaisia siitä”, hän toteaa.

Virtaperko onkin opittu tuntemaan nykysäveltäjänä, jonka katalogista löytyy teoksia niin sinfoniaorkesterille kuin bigbandillekin sekä esimerkiksi harmonikalle, sellolle ja tietenkin barokki-instrumenteille.

Virtaperko on kunnostautunut myös yhtenä harvoista nykysäveltäjistä, jotka ovat tehneet teoksia kanteleelle. Ensikosketus soittimeen tapahtui vuonna 2005.

”Olin säveltänyt Veli Kujalalle harmonikkateoksen Pirun keuhkot, ja esittelimme teosta Sibelius-Akatemian seminaarissa, jossa Eija Kankaanranta oli läsnä”, Virtaperko muistelee.

”Tilaisuuden jälkeen Eija tuli keskustelemaan kanssani ja tiedusteli halukkuuttani säveltää sooloteos kanteleelle.”

Kankaanrannan tilauksesta syntyi teos, jonka nimeksi tuli Vaeltaja 32.

”Olin silloin 32-vuotias, ja teos liittyi vaelluskokemuksiini Lapissa”, säveltäjä valottaa teoksen viitekehystä. Sooloteoksen sävellys alkoi helmikuussa 2006.

”Huhtikuussa Eija soitti ja kysyi lyhyellä varoitusajalla harmonikka-kanteleduon säveltämistä, johon oli yllättäen ilmennyt rahoitusmahdollisuus”, Virtaperko kertoo.

”Keskeytin sooloteoksen säveltämisen ja sävelsin duon Kalkkeen meri ahtona, joka kantaesitettiin Berliinissä tuoreeltaan toukokuun lopulla.”

Kalkkeen meri ahtona -teoksen Virtaperko mainitsee oman teosluettelonsa parhaimmistoon kuuluvaksi, ja sitä on myös paljon soitettu niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

Vaeltaja 32 valmistui loppuvuodesta 2006, ja säveltäjän kolmanteen kanteleteokseen tuli tilaus Elisa Kerolalta.

”Elisa oli kuullut konsertin, jossa Eija Kankaanranta soitti musiikkiani, ja tilasi sävellyksen dekakordinsoittaja Mari Mäntylälle ja itselleen”, Virtaperko sanoo.

Tilauksesta syntyi kappale nimeltä Sato, konserttikanteleelle ja dekakordille eli kymmenkieliselle kitaralle.

Jokaista Olli Virtaperkon kanteleelle tekemää teosta yhdistää yksi asia: kanteleen mahdollisuuksien jatkuva tutkimisprosessi.

”Sooloteoksessa Vaeltaja 32 rytmi on keskeisessä roolissa”, säveltäjä kertoo.

”Siinä on paljon tikutusta ja nopeita sävelryöppyjä sekä toisaalta rytmistä kompleksisuutta.”

Kalkkeen meri ahtona uppoutui soittimen toisenlaisiin ominaisuuksiin. Siinä kanteletta soitetaan monenlaisilla erikoistekniikoilla, kuten dulcimer-kapulalla kieliä lyöden, erilaisilla riivintävälineillä raapien sekä ebow-laitteella, joka saa magneettikentän avulla kielistä lähtemään jousisoitinmaista pitkäkestoista ääntä.

Kalkkeen meri ahtona -kappaleessa lähdin tutkimaan nimenomaan sitä, minkälaisia äänenvärejä kanteleesta saa irti”, Virtaperko puhuu.

Sato-teoksessa vein sitten saman tutkimuksen vielä yhtä pykälää pidemmälle. Siinä on hyvin paljon erilaisia huiluääniä ja huiluääniyhdistelmiä.”

Virtaperko syventyi fantastiseksi kokemaansa mahdollisuuteen saada kanteleesta usean yksittäisen yläsävelsarjan säveliä soimaan samanaikaisesti.

”Niistä muodostuu nopeasti äärimmäisen kiehtovia, kompleksisia yhteissoinnillisia harmonioita ja harmonisia tilanteita,” Virtaperko sanoo.

Virtaperko hakee kirjahyllystään Sato-kappaleen nuotin ja avaa sen satunnaiselta sivulta. Nopea vilkaisu nuottikirjoitukseen kertoo, että säveltäjä on saanut todella syventyä myös notaation mahdollisuuksiin. Minuuteissa ja sekunneissa etenevä partituuri sisältää moninaisia merkintöjä, jotka kuvaavat esimerkiksi sitä, mitä kanteleen kieltä soitetaan ja mikä yläsävel siitä huiluäänitekniikalla tuotetaan. Tällainen soittimen äärimmäisiä ominaisuuksia hyödyntävä säveltäminen olisi varmasti tuhoon tuomittua, jos säveltäjällä itsellään ei olisi syvällistä tietämystä soittimesta – tai, kuten Virtaperkon tapauksessa, lannistumatonta motivaatiota soittimen tutkimiseen omin käsin.

”Pidin hyvin tärkeänä sitä, että pystyisin luomaan itselleni sellaiset työskentelyolosuhteet, joissa minulla olisi käytössäni ne soittimet, joille olin kirjoittamassa materiaalia”, Virtaperko kertoo.

Elisa Kerolan ja Mari Mäntylän soittimet olivat kuitenkin ymmärrettävästi aktiivikäytössä. Kanteleen Virtaperkolle tarjoutui työn ajaksi lainaamaan Ritva Koistinen.

”Soitin oli käytössäni useamman kuukauden ajan, ja tein sillä esimerkiksi kaikki huiluäänikokeiluni”, säveltäjä sanoo.

”Samalla tein paljon kotiäänitteitä, joista koostin koko kappaleen rungon itse soittamalla.”

Virtaperkon sävellysprosessi eteni ensin kanteleella ja dekakordilla musiikillisia ideoita kokeilemalla ja tekemällä äänitteitä, jotka sitten transkriboitiin nuottikirjoitukseksi. Sillä tavalla säveltäjä pystyi kaiken aikaa olemaan kartalla siitä, miltä esimerkiksi hienovaraiset huiluäänistä syntyvät yhteissoinnilliset tilanteet todella kuulostivat.

”En olisi ikinä pystynyt siihen, jos minulla ei olisi ollut oikeita soittimia käytössäni”, Virtaperko toteaa.

Olli Virtaperko avaa tietokoneensa ruudulle Garage Band -projektin, joka koostuu lukemattomista lyhyistä otoista. Säveltäjä on todellakin soittanut nauhalle kaiken, mitä sävellys pitää sisällään – fraasi fraasilta, lurautus lurautukselta tai ääni ääneltä, sen mukaan mikä on ollut instrumentin hallinnan puitteissa mahdollista.

”Kantelehan tuntuu aika vaikealta soittimelta”, Virtaperko sanoo.

”Sen soittotekniikan perusteidenkin hallitseminen on vaikea tehtävä, enkä väitä niitä koskaan oppineeni.”

Säveltäjä koki soittimen näppäilyn huomattavan raskaaksi sormille, ja esimerkiksi viritysvipujen kanssa toimiminen ja niiden suhteen kartalla pysyminen tuntuivat haasteellisilta. Sellistin käsissä oli kuitenkin riittävästi voimaa soittotoimenpiteisiin, ja Virtaperkon sävellysprosessissa sillä, miten hän kanteletta soitti, ei varsinaisesti ollut mitään merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, että hän saisi soittimesta irti tismalleen sen, mitä halusi – vaikka vain kerran.

”Olen räpeltänyt kanteletta elämäni aikana lukemattomia tunteja, mutta en osaa soittaa sitä lainkaan!” Virtaperko nauraa.

Oman räpeltämisen lisäksi ymmärrys kanteleesta on syntynyt myös muusikon vuorovaikutuksessa yhtyetoveri Eija Kankaanrannan kanssa. Kankaanranta liittyi vuonna 2010 Virtaperkon pyörittämään Ensemble Ambrosiukseen.

”Ambrosiuksessa tapahtui kaikenlaisia henkilö- ja soitinvaihdoksia, ja kaipasin yhtyeeseen muusikkoa, joka pystyisi suoriutumaan sentyyppisistä tehtävistä, joita cembalisti ja kitarasoittimien soittaja tekevät”, Virtaperko kertoo.

”Halusin jonkinlaisen rytmisesti iskevän soittimen, joka olisi harmonisesti rikas ja toimisi vapaamuotoisena säestysinstrumenttina. Silloin kantele palasi taas mieleeni.”

Ensemble Ambrosius on Suomen yhtyekentällä erikoislaatuinen tapaus. Orkesteri perustettiin aikanaan erityisesti soittamaan rock-ikoni Frank Zappan materiaalia barokki-instrumenteilla.

”Vuonna 1995 Karjaan vanhan musiikin kesäkurssin loppukonsertissa kolme Zappasta innostunutta nuorta musiikinopiskelijaa – minä, cembalisti Ere Lievonen sekä nyttemmin high-end audio -laitteistaan tunnettu Jonte Knif – esitti Zappan kappaleen Uncle Meat kahdella cembalolla ja sellolla”, Virtaperko muistelee.

”Siitä se lähti, ja pian mukaan tuli oboensoittaja Jasu Moisio. Tällä neljän hengen kokoonpanolla kierrettiin ensimmäiset vuodet.”

Samalla Virtaperko ryhtyi säveltämään omia kappaleitaan yhtyeelle. Vähitellen kokoonpano kasvoi, ja päätettiin luopua myös pelkästään barokkisoittimien käytöstä.

”Kanteleen lisäksi soittimistoon on liitetty myös harmonikka, joten kyseessä on nykyään eräänlainen hybridiyhtye, jossa yhdistellään luovasti kansanmusiikin ja barokin ajan soittimia”, säveltäjä sanoo.

”Niissä on esityskäytännöllisesti tiettyjä yhteneväisyyksiä, jotka saavat ne toimimaan yhdessä, mutta samoihin aikoihin ryhdyin myös säveltämään musiikkia jossa oli pieniä kansanmusiikkivaikutteita – siis nimenomaan Ensemble Ambrosiukselle, jolle säveltämääni musiikkia en niinkään pidä nykymusiikkina, vaan omaehtoisena crossover-toimintana.”

Nykyisin Ambrosiuksen musiikki koostuu osapuilleen puoliksi Zappan ja puoliksi Virtaperkon sävellyksistä. Olli Virtaperkon pöytälaatikosta löytyisi nytkin puolisen tuntia uutta materiaalia, joka odottaa vielä sopivaa ajankohtaa yhtyeen kanssa työstämiselle.

”Yhtye toimii tällä hetkellä on demand -pohjalta”, Virtaperko sanoo.

”On käytännössä mahdotonta pyörittää seitsenhenkistä, näin omituista musiikkia soittavaa orkesteria täyspäiväisesti, ja siksi toiminta on hyvin periodiluontoista.”

Levytyksiä yhtyeen historiasta löytyy kolme, joista viimeisimmällä kuullaan myös kanteletta. Kanteleen rooli kokoonpanossa kirkastui myös sitä mukaa, kuin ymmärrys soitinta kohtaan lisääntyi.

”Ensin oli tarve yhdelle rajatulle asialle, joka otettiin haltuun”, Virtaperko sanoo.

”Sen jälkeen soittimesta löytyi kuitenkin jatkuvasti uusia fantastisia lisäpiirteitä.”

Näinä päivinä Virtaperkoa ovat pitäneet kiireisinä uudet sävellyprojektit, ja säveltäjän tilauskalenteri näyttää useamman vuoden päähän kiitettävän täydeltä. Tällä hetkellä siihen ei sisälly kanteleprojekteja, mutta ainakin Ambrosiuksen sisällä yhteys instrumenttiin säilynee.

”Yksi asia, josta säveltäjänä pidän kanteleessa aivan erityisen paljon on se, että sen toimintaympäristö on selkeästi rajattu”, Olli Virtaperko sanoo.

”Yleensä säveltäjät pitävät sellaisista toimintaympäristöistä, joissa on selkeät säännöt ja rajoitukset. Monet historian merkittävimmistä säveltäjistä ovat pystyneet tuomaan oman persoonansa parhaiten esille juuri silloin, kun työn reunaehdot ovat olleet mahdollisimman selkeät ja rajatut – esimerkkinä tulee mieleen Johann Sebastian Bach ja saksalaisen protestanttisen urkukoraalialkusoiton lajityyppi, jossa selkeät kestolliset, temaattiset ja affektiiviset puitteet olivat käytännössä olemassa jo ennen kuin yhtään nuottia oli kirjoitettu.”

Olli Virtaperkolle tutuksi tulleessa konserttikanteleessakin toki riittää toimintaympäristöä suotuisalla tavalla rajoittavia tekijöitä, mutta kiinnostaisiko säveltäjää paneutua jossain vaiheessa vielä rajatumpiin ympäristöihin esimerkiksi arkaaisten pienkanteleiden muodossa?

”Niissä on sellaisia soinnillisia ominaisuuksia, joita ei oikein koskaan voida saavuttaa isolla ja raskaalla konserttikanteleella”, Virtaperko myöntää.

”Ne ovat hienoja soittimia, etenkin juuri soinnillisesti, mutta niiden käyttäminen edellyttäisi ehkä hieman liikaa musiikillista rajoittumista. On vaikea kuvitella vaikkapa Ensemble Ambrosiuksen kohdalla sitä, että oltaisiin esimerkiksi sidottuja yhteen sävellajiin. Siinä kanteleelliset vaatimukset rekisterillisesti, teknisesti ja ilmaisullisesti ovat kuitenkin loppujen lopuksi aika isoja.”

Aika näyttäköön, minkälaisiin kanteleellisiin syvyyksiin säveltäjä Olli Virtaperko vielä tulevaisuudessa uppoutuu. Aivan täyttä tyrmäystä pienkanteleetkaan eivät lopulta saa.

”Voisin hyvin kuvitella, että jossain täsmäkohdennetussa yksittäisessä sävellyksellisessä ympäristössä tällainen diatoninen soitin voisi olla todella hieno”, Virtaperko pohtii.

”Mutta sellaisen kanssa en ole itse työskennellyt. Se olisi ihan oma maailmansa.”  • • • • •


Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309

Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309