Kanteleensoiton opettajat ry:n viimekeväisillä koulutuspäivillä pianisti Kristiina Junttu luennoi soittajan motorisista valmiuksista. Kanteleensoitto, kuten pianonsoittokin, mielletään usein hienomotoriseksi taidoksi. Keskitytään sormijärjestyksiin, sormisammutuksiin, pienipiirteisiin ja nopeisiin liikeratoihin ja muuhun, mikä vetää soittajan ja opettajan huomion helposti vain sormenpäihin.
Soittaja tarvitsee sormien eriytyneen toiminnan – hienomotoriikan – lisäksi myös hyvää
Kristiina Junttu. Kuva: Juha Puhakka
vartalon hallintaa ja käsitystä siitä, miten käsien ja koko kehon eri osat toimivat yhteistyössä. Luonnollisten liikeratojen harjoittaminen edistää kokonaisvaltaisen kehonkäytön huomioon ottavaa soittamisen tapaa. Luonnolliset liikeradat syntyvät käsien liikkeiden jatkuvuudesta ja virtaavuudesta ja vaativat oikea-aikaista kykyä rentouttaa lihaksia. Jäykkä käsivarsi estää käsien ja sormien hienomotorista toimintaa.
Millaisissa asennoissa jalkasi ja pääsi ovat soiton aikana? Hakeudutko johonkin tiettyyn istuma- tai seisonta-asentoon vai liikutko vapaasti soiton aikana ja musiikin mukana? Miten siirrät käsiä paikasta toiseen? Mikä käden osa ohjaa liikkeen sävelvaihtovivulle, minkä avulla tuot sormet takaisin kielistölle? Mitkä kaikki kehon osat osallistuvat äänen tuottamiseen?
Tehdäänpä koe. Jännitä peukalo mahdollisimman suoraksi, piiloon kämmenen alle. Katso, mitä tapahtuu muille sormille, ranteelle ja rystysille. Miltä tuntuu? Voisitko soittaa vaivattomasti ja pitkän aikaa kolmiviivaisesta oktaavista nopeaa edestakaista sävelkulkua, jossa kahden peräkkäisen sävelen välinen intervalli on laajimmillaan nooni ja jossa nyanssi vaihtuu nopeasti pianissimosta fortissimoon? Tällainen jakso löytyy muun muassa Jukka Tiensuun Manaus-soolosta. Nosta lisäksi soittavan käden hartiaa vähän ylös, ojenna pikkusormi suoraksi tai laita ihan pieneen kippuraan. Vaihtoehtoisesti voit tehdä nämä myös vapaana olevalla kädellä ja havainnoida, miten se vaikuttaa olotilaasi ja soittoosi. Kokeile, miltä tuntuu taivuttaa ranne sivuttaissuunnassa jompaankumpaan suuntaan. Kourallinen kanteleensoittajan lukkoja..
Anna käden seuraavaksi roikkua vapaana vartalosi vieressä. Nosta käsi lepäämään pöydän päälle ja katso sitä nyt. Sormet jäävät luonnostaan keveästi kaareviksi, peukalo on omalla paikallaan etusormen vieressä, rystyset ja muut sorminivelet muodostavat loivat, kauniit kaaret. Ei ihme, että monet taiteilijat ovat tehneet veistoksia pelkästään käsistä. Miltä tämä asento tuntuu kämmenessä, sormissa, ranteessa, käsivarressa, hartioissa?
Liu’uta sormenpäitä kevyesti vähän kämmentä kohti – niin että rystyset nousevat ja käden kaarista tulee selvempiä – ja ojenna sormet sitten pehmeästi lähemmäksi pöydän pintaa. Ihan kuin käsi hengittäisi tai venyttelisi pehmeästi. Ranne ja käsivarsi voivat levätä pöydän pinnalla tai olla vähän kannateltuina. Pidä vain sormenpäät kosketuksissa pinnan kanssa.
Oppilasta ja omaa itseään voi kehittää soittamisen kehollisuudessa ohjaavien kysymysten avulla. Soiton voi pysäyttää johonkin kohtaan ja pohtia, miltä soittaminen tuntui tai kuulosti. Soititko kevyesti vai raskaasti? Huomasitko, millaisen liikkeen teit käsivarrella? Minkälainen ääni siitä syntyi? Osallistuivatko varpaat tai vatsalihakset jotenkin soittotapahtumaan? Soittoliikettä voi ja kannattaa auttaa koskettaen ja omin käsin ohjaten. Opettajan tulee huolehtia myös oman soiton kautta välittyvästä musiikillisesta ja liikkeellisestä mallista.
Isoista liikkeistä pienempiin
Käden vapaita liikkeitä voi olla hankala omaksua soiton aikana ja keskellä kappaletta. Sen vuoksi soittamisessa tarvittavia liikkeitä on hyvä harjoitella myös ilman soitinta. Junttu on kehittänyt tähän tarkoitukseen pianojumpan, jota hän esittelee sekä kirjassaan että verkkosivuillaan. Monia liikkeistä voi käyttää sellaisenaan kanteleensoiton liikkeitä pohjustettaessa. Suosittelen! Kukin meistä voi kehittää niitä edelleen kanteleensoiton tarpeita vastaamaan.
Motorinen kehitys etenee kokonaisvaltaisesta eriytyneeseen. Vastaavasti, jos jokin asia jumittaa sormitasolla, syy löytyy taaempaa karkeamotoriselta tasolta, isommista liikeradoista. Karkeamotoriikka, hienomotoriikka ja tasapaino ovat myös jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Esimerkiksi nuotinluvun vaikeus, käsien liikkeitten kankeus ja hienomotoriikan haasteet voivat olla yhteyksissä heikkoon tasapainoon. Opettaessaan unkarilaisen György Kurtágin teoksia Junttu on todennut, kuinka ei-perinteisiä soittotapoja hyödyntävillä kappaleilla on kehon hallintaa lisäävä ja käsien liikkeitä vapauttava vaikutus. Karkeamotorisia liikeratoja hyödyntävien soittotapojen avulla lapsi kykenee aloittamaan soittamisen hänelle tutusta kehon käyttämisen tavasta ja vähitellen muuntamaan sitä hienomotorisempaan suuntaan.
Yksi ”liikematka” kanteleensoittoon voisi olla seuraavanlainen: Tee käsillä ilmassa ylös–alas-suunnassa aaltoliikettä, aivan kuin maalaisit seinää kämmenillä. Miten muut käden osat seuraavat, kun ranne vaihtaa maalaussuuntaa ylhäältä alas ja päinvastoin? Huomaatko, miten lapaluut ja vatsalihakset osallistuvat liikkeeseen? Katso ja tunne, miten sormet seuraavat mukana. Tee samaa liikettä seuraavaksi kanteleen soittoasennon tapaisesti, lähempänä vartaloa. Pienennä liikettä vähitellen vastaamaan yhä enemmän kanteleensoittoa, mutta säilytä liikkeen ja asentojen ilmavuus, vapaus ja jatkumo hartioista sormenpäihin. Lopuksi voit lisätä mukaan yksittäisten sormien liikkeet.
”Sormitasoa” tarkasteltaessa kannattaa tukea peukaloitten ja pikkusormien monipuolista käyttöä, koska se vapauttaa ja laajentaa soittomahdollisuuksia valtavasti. Juntun mukaan esimerkiksi nimetön ja pikkusormi muodostavat kämmenen voimakeskuksen. Kanteleensoitossa taas pikkusormien rooli on jäänyt turhankin vaatimattomaksi. Esimerkiksi etu- ja pikkusormi toimivat mainiosti sormiparina oktaaviotteissa, keski- ja pikkusormi kvinttiotteissa.
Missä se musiikki luuraa?
Motoriikan huomioiminen ja kehittäminen on musiikin tekemisessä vain yksi, joskin keskeinen osa-alue. Äänet, fraasit ja soiva teos syntyvät soittoliikkeitten tuloksena. Kanteleensoittajalla on suora kosketus kieliin, ja koko fyysinen olotila sormenpään tai laajemman kosketuspinnan ”takana” kuuluu äänen sävyssä ja laadussa välittömästi.
Monet tutkijat ovat korostaneet lasten musiikin kokemisen kehollista perustaa. Ääni, ilmaisu ja liikkeet integroituvat yhdeksi kokonaisvaltaiseksi tekemisen tavaksi. Kun soittaja pyrkii yhdistämään sulavilla liikkeillä eleet toisiinsa, musiikillinen jännite ja soittamiseen vaadittava liike kietoutuvat yhteen – soittaja ”kuuntelee” koko kehollaan ja pyrkii löytämään musiikille vastaavan liikkumisen tavan. Tähänhän pyrkii myös pitkällä oleva soittaja, ilmaisemaan musiikkia kokonaisvaltaisesti.
Kokonaisvaltaista motoriikkaa hyödyntävät kappaleet voivat auttaa luontevan soittoasennon löytymisessä, koska soittaja joutuu liikuttamaan käsivarsiaan ja ylävartaloaan enemmän kuin ”perinteistä” ohjelmistoa soitettaessa. Ei-perinteisillä soittotavoilla soitettaessa musiikillinen ilmaisu ja soittamisen tapa sulautuvat toisiinsa. Hyvän kehontuntemuksen omaava soittaja osaa havainnoida ja erotella käden osia, säädellä käden painoa, liikuttaa käsiään kevyesti ja painavasti, hitaalla ja nopealla liikkeellä. Musiikki ja ilmaisu syntyy ja välittyy muun muassa kaiken tämän, kevyiden, painavien, hitaiden ja nopeiden liikkeiden myötä.
Näe ja kuule oppilaasi, löydä ja
ihmettele oppilaan kanssa
Soitonopettajalla on paljon tehtäviä. Tulisi tarjota innostava ja monipuolinen kattaus soittamisessa ja musisoinnissa tarvittavia tietoja ja taitoja, ja tulisi huolehtia, että oppilaalle rakentuu terve, vapaa ja monipuolinen osaaminen myös kehollisesti. Motoriikan kehittämisen ja kehollisen lähestymistavan ohella Junttu puhui koulutuspäivillä paljon kokonaisvaltaisesta opettamisesta.
Opettajan ja oppilaan välisessä vuorovaikutuksessa soittotunnilla vallitsee ihannetilanteessa kokemisen tasa-arvoisuus – yhteistä ihmettelyä ja yhteisiä löytöjä musiikin äärellä. Lapsi vastaanottaa informaatiota kaikkien aistien kautta, eikä välttämättä kovin jäsennellysti tai kognitiivisesti. Ei siis kannata vain selittää ja järkeillä, vaan houkutella kokemaan ja kokeilemaan, käyttää työtapoja, joissa oppilas pääsee tutkimaan ja aistimaan musiikkia, liikettä, tunnelmaa ja omaa tekemistään.
Uuden oppiminen tulee kytkeä aiempaan kokemuspohjaan. Opettajan tulisi huomioida, mitä liikkeitä lapsi jo osaa tullessaan soittotunnille – esimerkiksi pallon heittäminen – ja miettiä, miten näitä taitoja voi hyödyntää soittoliikkeissä. Venäläinen psykologi Lev Vygotsky (1896–1934) toi oppimisen teoriaan käsityksen niin kutsutusta lähikehityksen vyöhykkeestä; etäisyydestä lapsen todellisen ja potentiaalisen kehitystason välillä. Opetuksessa tulisi etsiä, tunnistaa ja käyttää hyväksi niitä kausia ja hetkiä, kun oppilas suoriutuu uudesta tehtävästä pätevän ohjaajan tukemana, mutta ei vielä yksin. Yksi tapa on tarjoilla uusia ääni- ja soittotapahtumia soittotunnin käynnistävässä lämmittelyssä tai vaikkapa improvisointihetkessä. Liian vaikeilta vaikuttavat soittotavat voi musisoinnin tiimellyksessä helposti jättää tulevaisuuden huoleksi ja keskittyä niihin, joista havaitsee jo oppimismahdollisuuden siemenen.
Oppilaan lisäksi kannattaa silloin tällöin havainnoida myös omia tottumuksiaan opetustilanteessa. Istunko tuolilla nuottia seuraten ja kerron oppilaan soiton jälkeen, mitkä vivut menivät vinoon tai mitkä sormitukset poikkesivat omista valinnoistani? Entä, jos heitänkin nuotit nurkkaan ja keskityn kuuntelemaan ja katselemaan oppilasta? Kuulenko mielenkiintoista, eläväistä ja ilmeikästä musiikkia vai pitäisikö kappaleen muotoa ja tarinaa vielä vahvistaa? Näenkö vapaata, tarkoituksenmukaista ja tarkkaa liikekieltä vai olisiko soittotapahtuman vaiheita tarpeen selkiyttää vaikkapa ilman soitinta tapahtuvien liikeharjoitusten avulla?
Kaari alkeista nykysäveltäjien kanteleteoksiin?
Koen, että kanteleensoiton opetuksessa on paljon kehitettävää. Uskallan väittää, että esimerkiksi taidemusiikkipainotteisen kanteleensoiton opettamisessa ei ole vielä ehditty laatia kattavia, alkeista korkeaan taitotasoon yltäviä suuntaviivoja. Onhan ammattitasoisen kanteleensoitonopetuksen taival vielä varsin lyhyt.
Miten huomioidaan soittoharrastuksen alkumetreillä kaikki se, mitä kanteleen kanssa nykyisin tehdään tai millaista ohjelmistoa soittajilla on vastassaan esimerkiksi mahdollisissa ammattiopinnoissa?
Kanteleelle on sävelletty paljon musiikkia täynnä kiehtovia ja värikkäitä sävyjä ja äänitapahtumia. Näppäilyn lisäksi käytössä ovat esimerkiksi kämmenklusterit, huiluääniglissandot, punoskielten silitys ja raapiminen, kynsiäänet, koputukset, säröt ja soittovälineillä – kuten slide-putkella, malletilla tai sähköjousella – tehtävät äänet. Näitä käytetään varmasti jonkin verran improvisaation ja äänitarinoitten yhteydessä, mutta suurin osa perustason soittomateriaalista on kuitenkin näppäilyyn perustuvaa ohjelmistoa. Missä ovat perustason kappaleet ja harjoitukset, joilla pohjustetaan vaikkapa Tapio Tuomelan, Asko Hyvärisen tai Jukka Tiensuun vaativien teosten sointimaailmaa ja soittotapoja? Onko niin, että kanteleen koko sointiväripaletti ja soittotapojen kirjo pilkahtaa soittotaipaleen alussa, hukkuu välillä barokin, kansallisromantiikan ja rytmimusiikin syövereihin ja palaa takaisin kuvioihin vasta ammattiopintojen ja nykymusiikin myötä? Pystyn puhumaan vain taidemusiikkipainotteisen kanteleensoiton näkökulmasta, mutta kuulisin ja lukisin mielelläni myös muita näkökulmia.
Motoriikan kannalta edellä mainitut, isohkoja liikeratoja sisältävät soittotavat ja äänitapahtumat opettavat soittajaa havainnoimaan ja käyttämään käsiään isommassa mittakaavassa, ei vain sormenpäälähtöisesti. Esimerkiksi glissando-vedot harjoittavat vaakatasossa ja jatkuvalla liikkeellä eteneviä tekniikoita, joita ovat muun muassa murretut kolmisoinnut, asteikot ja laajat arpeggiot ja näitten yhdistelmät.
Kanteleensoittoon kuuluu soinnin herkkyys ja sävykkyys ja pitkään soivan äänen kauneus, mutta siihen kuuluvat myös vauhti, isot liikkeet ja hurjat äänet. Kun ajattelee konserttipianistia, sähkökitaristia, rock-rumpalia tai kanteleensoittajaa, millaisia liikkeitä tai kehollista ilmaisua heistä mielessään näkee? Tuleeko kanteleensoitosta ensimmäisenä mieleen isoja ja näyttäviä liikkeitä tai nopeita ja räiskyviä äänitapahtumia? Luulen – en tiedä varmaksi – että jokainen soittaja haluaa kokea soinnin ääripäitä ja vauhdikasta tekemistä, musisoinnin virtaa ja vapautta. Luulen myös, että nykymusiikin tarjoamilla äänitapahtumilla ja soittotavoilla tähän päästään soittamisen alkuvaiheessa helpommin kuin tarkkaa liikekontrollia ja pienipiirteistä sorminäppäryyttä edellyttävällä näppäilyllä. Entä voitaisiinko nykymusiikin soittotavoilla pohjustaa kanteleensoiton hienomotoriikkaa? Siinä kysymys, joka kiehtoo itseäni kovasti.
Artikkelin kursivoidut tekstiosuudet on lainattu osittain tai kokonaan seuraavista lähteistä:
Junttu, Kristiina 2010. Vauhdin hurmaa ja liikkeen hiljaisuutta. Sibelius-Akatemiaan valmistuneen musiikin tohtorintutkinnon raportti.
Junttu, Kristiina 2011. Luentomuistiinpanot Kanteleensoiton opettajat ry:n kevätpäivien koulutuksesta 26.3.2011.
junttu.net. Kristiina Juntun kotisivujen pianonsoiton karkeamotoriikkaa käsittelevä osio. http://www.junttu.net/d/pianojumppa/Karkeamotoriikka.html