Teksti ja kuvat: Jimmy Träskelin
Käytiin koulua, käytiin koulua, käytiin koulua ennenkin!
Näin kajahtaa konsertin avauskappale Puistolanraitin ala-asteen jumppasalissa. Hirmulisko-oppilaille järjestetty disko johtaa juhlasalin lattian korjaustoimenpiteisiin, ja Tyrannosaurus Rex keskittyy kouluelämässä lähinnä sen tarjoamiin kulinaristisiin nautintoihin. Koululaisyleisö laulaa mukana jo toisen kertosäkeen aikana, ja esihistoriallista koulunkäyntiä kuvailevan kappaleen sanat herättävät hilpeyttä ja hämmennystä. Seuraava kappalekaan ei jätä kylmäksi, kun loikataan miljoonia vuosia ajassa eteenpäin pohtimaan robottien sielunelämää. Mutta kuka on tämä mies, joka istahti leppoisasti lavan reunalle ja ryhtyi nailonkielisen kitaransa kanssa latelemaan värikkäitä totuuksia maailmasta ja sen asuttajista?
Parikymppistä helsinkiläistä kansatieteenopiskelija Mikko Perkoilaa eivät opinnot 70-luvulla kiinnostaneet juuri enempää kuin hirmuliskojen kuningasta jurakaudella. Kansatiede oli aiheena innostava, mutta senkin puiminen onnistui paremmin muualla kuin koulun penkillä – tarkalleen ottaen keikalla kitaran varressa.
”Soittohommissa meni yhä enemmän aikaa”, Perkoila muistelee.
”Ja kun pääsin sitten vuonna 1980 tekemään ensimmäisen soololevyni, jätin opiskelut lopullisesti ja heittäydyin tekemään musiikkia täyspäiväisesti.”
Esikoislevy piti sisällään Mikko Perkoilan omintakeista laulelmamusiikkia lähinnä kitaralla säestettynä. Parin vuoden päästä Johanna-levy-yhtiön julkaisema toinen albumi Koira tapaa tuttujaan toi taiteilijan koko kansan tietoisuuteen.
”Arvaa harmittiko -kappale soi silloin kyllästymiseen asti radiossa”, Perkoila naurahtaa.
Mikko Perkoila keskittyi aikuisyleisölle suunnattuun musiikkiin, kunnes lama 1990-luvulla muutti musiikkimaailmaa.
”Ravintolakeikat alkoivat hyytyä”, Perkoila sanoo.
”Niillä keikoilla, joita vielä tuli, piti esiintyä umpikänniselle yleisölle yötä myöten, eikä se hirveästi innostanut.”
Siinä vaiheessa Perkoila löysi pelastajakseen lastenmusiikin. Ensimmäisen lastenkeikkansa hän oli tehnyt tilauksesta jo 80-luvun alkupuolella, ja pian sen jälkeen vuonna 1985 julkaistiin hänen ensimmäinen lastenlevynsä Runokoira Pentti. Lastenmusiikista löytyi uusi into ja leipä, ja se vaihde on jäänyt päälle tähän päivään asti.
”Ensinhän se yleisö tuntui olevinaan hirveän pelottavalta”, Perkoila nauraa.
Lopulta kävi ilmi, että laulujen tekeminen lapsille ei eronnut paljonkaan aikuisille tekemisestä. Perkoila laulaa lapsille samantapaisella lakonisella huumorilla ja älykkyydellä kuin varttuneemmillekin kuulijoille. Parhaimmillaan laulut naurattavat kaikkia ikäryhmiä.
”Eiväthän kaikki laulut välttämättä avaudu kaikille pienimmille lapsille”, Perkoila toteaa.
”Mutta toisaalta eivät kaikki aikuistenkaan laulut avaudu kaikille aikuisille.”
”Kautta historian on mietitty, että mistä ne kanteleet tulevat”, Mikko Perkoila sanoo esitellessään viisikielistä kanteletta, jolla säesti äskettäin lauluaan.
”Asiahan on niin, että kun on näitä kanteleita, niin välillä syntyy vauvakanteleita”, Perkoila toteaa ja vetäisee avopohjaisen soittimensa sisältä pienemmän kanteleen.
Juttu osuu ja uppoaa, ja koululaisyleisö räjähtää nauruun. Perkoila soittaa kappaleen vauvakanteleella ja jatkaa: ”Syksyisin on kuitenkin vielä toinen tapa.”
Lapset silmäilevät toisiaan epäuskoisina, kun pienen kanteleen sisältä ilmestyy vielä pienempi kantele.
”Voi kylvää näitä kanteleen siemeniä”, Perkoila sanoo ja ryhtyy soittamaan piskuista pikkoloaan.
”Tämä kaikki on minulle tietyllä tapaa leikkiä”, Mikko Perkoila sanoo.
”En ole koskaan jaksanut opetella soittamaan kanteletta mitenkään erityisen hyvin, mutta kuitenkin sillä lailla että pärjää – voi viedä eteenpäin tätä evankeliumia.”
Perinnesoittimet tulivat mukaan keikkarepertoaariin jo 1980-luvulla. Vuonna 1983 helsinkiläinen Mikko Perkoila oli lisäksi tullut muuttaneeksi ystävänsä Jukka Mäkelän innoittamana Petäjävedelle Kintauden kylään, jossa sai alkunsa Soitinrakentajat Amf.
”Siellä opettelin pikkuhiljaa lähinnä perinnesoittimien rakentamista: kanteleita, jouhikoita, huiluja ja muita”, Perkoila sanoo.
”Tahti oli sellainen, että teimme työpareina tuhatkunta viisikielistä kanteletta vuodessa.”
Vuonna 1985 koko soitinrakentajaporukka muutti Leppävirralle, jossa Mikko Perkoila vietti seitsemän vuotta. Soitinrakennusta Perkoila on jatkanut sittemminkin muutettuaan takaisin pääkaupunkiseudulle.
”Olen rakennellut soittimia pikkuhiljaa tilausten mukaan”, Perkoila sanoo.
”Se on ollut ikään kuin vastapainoa keikkailulle.”
”Jouhikon kielissä ja jousessa käytetään hevosen häntäjouhia”, Mikko Perkoila sanoo ja alkaa soittaa jouhikkoaan.
”Jos siis haluaa tehdä jouhikon, voi rakennusmateriaaleja hankkia hevosen hännästä – kunhan sopii asiasta hännän omistajan kanssa”
Perkoila soittaa lyhyen demonstraatiokappaleen. Hiljainen, borduunapohjainen soitto saa koululaisyleisön hiljenemään; tavallisuudesta poikkeava ääni kiinnostaa.
”On hienoa nähdä, kuinka nykyajan lapset jotka ovat koulun aloittaessaan nähneet jo lähes kaiken, innostuvat tällaisista ikivanhoista jutuista”, Perkoila sanoo.
”Monet tulevat juttelemaan ja kertovat hienoja luonnehdintoja vaikkapa jouhikon äänestä. Se on ollut minulle muusikkona todella antoisaa.”
90-luvun lopulla soitinrakennushommaan liittyivät uusiosoittimet, eli erilaiset helposti saatavilla olevista materiaaleista rakennetut soittimet. Mikko Perkoila teki Ilona Korhosen ja Anne-Mari Kivimäen kanssa matkan Mosambikiin, jossa päästiin tutustumaan sikäläiseen ajattelutapaan siitä, kuinka musiikkia tehdään.
”Pidimme Mosambikissa työpajoja, joissa rakennettiin esimerkiksi pitkähuiluja ja erilaisia pillejä, jotka olivat heille tuntemattomia”, Perkoila kertoo.
”Siellä sai alkunsa esimerkiksi sählypallo-okariina, jonka myötä innostuin entistä enemmän uusiosoittimista.”
Uusiosoittimille tyypillisiä ovat jokapäiväiset materiaalit, kuten sähköputki, mehupilli ja sählypallo. Monesti soittimien lähtökohdat ovat kuitenkin tiukasti kiinni perinteessä.
Mikko Perkoila esittelee järviruo’osta valmistetun ruokopillin, jonka voimakas, nasaali ääni saa lapset virnistelemään.
”Jos ei jaksa lähteä järvelle ruokoja etsimään, voi pillin tehdä myös tällaisesta mehupillistä”, Perkoila kertoo ja näyttää perinteistä juomapilliä.
”Näitä kasvaa hampurilaisravintoloissa.”
Perkoila leikkaa tottuneesti saksillaan kaksi viiltoa pillin päähän ja valmistaa käden käänteessä oboen suukappaleen. Hän puhaltaa mehupillioboestaan voimakkaan äänen ja demonstroi, kuinka saksilla pilliä lyhentämällä voi soittaa skaalaa ylöspäin.
”Ongelmana tässä on vain se, miten tullaan takaisin alaspäin.”
Kysyn, onko Mikko Perkoila tullut koskaan leikanneeksi sormeensa vauhdikkaan skaalademonstraation tuoksinnassa.
”En”, Perkoila sanoo ja on hetken hiljaa.
”Mutta huuleen kyllä.”
Verenvuodon aiheuttama kauhuelementti ei ole niitä asioita, joita Perkoila olisi tarkoituksella tuonut koulukeikkoihinsa, mutta huumorilla höystetty interaktiivinen kokonaisuus on muuten osoittautunut toimivaksi.
”Soitinesittelyjen kautta näissä keikoissa on opetuksellinen puoli, jota on perusteltua myydä kouluihin”, Perkoila sanoo.
”Mutta jotta se ei kävisi liian puisevaksi, on setti muotoutunut sellaiseksi, että siinä on muutamia omia kappaleitani joiden aikana juttelen yleisön kanssa, ja sitten lähdetään perinnesoittimiin ja uusiosoittimiin.”
Aikuisyleisöille Mikko Perkoila on tehnyt keikkoja 90-luvun jälkeen vähemmän, mutta aktivoitumista on tapahtunut silläkin saralla erilaisten klubikeikkojen muodossa.
”Joskus soitinesittelyjä on luontevaa ottaa mukaan aikuisten keikoillekin”, Perkoila lisää.
”Mehupillit ja sählypallot tulee esiteltyä ravintolakeikoillakin nykyään. Se on jotakin, mitä ihmiset eivät taatusti ole nähneet.”
”Tämä Kanteleliiton hallituskeikka on ollut oikein mukava rupeama”, sanoo Mikko Perkoila, joka päätti pari vuotta sitten osallistua Kanteleliiton kevätkokoukseen ”nähdäkseen tuttuja naamoja” ja päätyi istumaan liiton hallitukseen.
”Olen aina tuntenut kanteleensoittajia, mutta tämän myötä on päässyt katselemaan tätä maailmaa vähän eri puolelta.”
Hallitustyö ei ole jäänyt tyhjäntoimittamiseksi: Perkoila ryhtyi ideoimaan soitinrakentaja Pekka Lovikan kanssa kantelemallia, joka olisi mahdollista valmistaa mahdollisimman yksinkertaisesti rautakauppatavarasta.
”Ajatuksena oli, että kanteleen rakentaminen ei jäisi ainakaan siitä kiinni, että ei saa hankittua vaikkapa viritystappeja”, Perkoila sanoo.
Perkoila rupesi tuumasta toimeen ja kehitteli viisikielisen kanteleen, jonka materiaaleina on perinteinen puulankku ja ruuvit. Ainoastaan kieliin käytettävä pianolanka on materiaali, jota voi joutua hakemaan hieman erikoistuneemmasta liikkeestä. Soitto-ominaisuuksiltaan lautakantele on aivan kelvollinen.
”Kuiva lauta soi, mutta ei kovin kovaa”, Perkoila sanoo.
”Joissain tapauksissa sekin on etu.”
Suurin ongelma suunnittelussa oli, kuinka ratkaista kielen kiinnitys viritystappiin, kun tappina toimii tavallinen ruuvi. Yleensä viritystapeissa kieli pujotetaan reikään, mutta sellaisen poraaminen keskelle ruuvia edellyttäisi erikoistuneita välineitä.
”Työtapojen ja ratkaisujen keksiminen on aina sellaista, että ensin niiden parissa valvotaan pari yötä”, Perkoila sanoo.
”Sitten yhtäkkiä: aah! Katarsis!”
Ongelma ratkesi siten, että tappina käytettävän kuusiokantaruuvin sileään varteen kierteiden alkukohtaan sahataan rautasahalla lovi, johon kieli asetetaan. Kierteeseen rullataan lisäksi mutteri, jolla kieli voidaan kiristää tiukasti paikalleen.
”Ei siihen sen kummoisempaa tarvittu”, Perkoila nauraa.
Lautakanteletta lähdettiin tekemään leikin varjolla, mutta siinä on mukana myös sama ajatus kuin muissakin uusiosoittimissa: soittimet voisivat olla lähempänä ihmistä, niin kuin ennen vanhaan.
”Ainahan on ollut niitä mestareita, jotka ovat jaksaneet ja osanneet rakentaa soittimia”, Perkoila toteaa.
”Mutta nykyaikana ajatus siitä, että joku tekisi ylipäänsä käsillänsä jotakin, tuntuu olevan yhä etäisempi. Soittimet ovat puolestaan erityisen pelottavia: soitinrakennus, soittimet ja soittaminen on nostettu jonkinlaiselle jalustalle. Niistä on tullut jotain mitä näkee vain televisiossa. Aikaisemmin musiikki on ollut kuitenkin kaikkien oikeus.”
Mikko Perkoila viittaa aikaan, jolloin esimerkiksi paimensoittimilla on viihdytetty itseä ja muita jokapäiväisessä elämässä. Kuka tahansa on voinut luppoajallaan veistää paimenhuilun ja soitella aikansa kuluksi, eikä siihen ole liittynyt minkäänlaista pyrkimystä päästä soittamaan suurille estradeille.
Tuo filosofia elää Perkoilan lautakanteleessa ja muissa uusiosoittimissa.
”Näistä minun soittimistani on glamour kaukana”, Perkoila sanoo.
Mikko Perkoila laittaa lautakanteleensa pois ja ilmoittaa, että nyt kaikki voivat tulla kokeilemaan soittimia. Alkaa hurja kaaos, kun kymmenet ala-asteikäiset koululaiset vyöryvät lavan reunalle ihmettelemään matkalaukkua, joka on täynnä erikoisia soittovälineitä. Lapset käyvät ennakkoluulottomasti soittimiin käsiksi ja kokeilevat niillä äänen tuottamista: jouhikon kieltä sahataan jousella, kanteletta rämpytetään ja mehupillioboen voimakas ääni raikuu jumppasalissa. Vaikkei soittimista irtoa vielä musiikkia, tärkein ajatus toteutuu: lapset oivaltavat nopeasti erilaisten soitinten äänen syntymisen periaatteet – leikin varjolla.
Sivummalla opettaja katsoo jonkin aikaa huolestuneen näköisenä, kuinka soittimet saavat koululaisten käsissä enemmän tai vähemmän rajua kyytiä. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että tilanne on hallinnassa. Soittimet on tehty kestämään.
Ja jos ne eivät kestä, Mikko Perkoila tekee uusia.
• • • • •