Kreeta Haapasalo (1815–1893) oli 1800-luvun tunnetuin talonpoikaisnainen ja tunnetuimpia naistaiteilijoita. Neljännesvuosisadan hän kulki kanteleineen ja lauluineen kautta koko Suomen Suuriruhtinaanmaan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka, ensin herrojen hoveissa, sitten markkinoilla ja kansanhuveissa. Lehdistö seurasi herkeämättä hänen matkojaan ja menestystään. Sitten seurasi hiljainen vuosikymmen Varkaudessa, lähellä Kreeta Sofiaa, omaa tytärtä ja soittokumppania. Kukaan ei voinut aavistaa, että Haapasalon elämän hienoin ja onnellisin aika taiteilijana oli vasta tulossa. Uusi aikakausi alkoi Jyväskylän laulujuhlilla kesäkuussa 1887. Haapasalo oli silloin 71-vuotias.
Kansanvalistusseuran järjestämät laulujuhlat olivat musiikillisia suurkatselmuksia ja samalla aikansa suurimpia kansankokouksia, kansanjuhlia. Ensimmäiset yleiset laulu- ja soittojuhlat järjestettiin Jyväskylässä 1884, toiset kesäkuussa 1887. Kansanvalistusseuran, raittiusyhdistysten, vapaapalokuntien, työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen kuorot ja torvisoittokunnat edustivat tulossa olevaa uutta aikakautta. Järjestöjen avulla koko yhteiskuntaa organisoitiin uuteen uskoon. Jyväskylän toisilla juhlilla 1887 oli esiintymässä 13 kuoroa ja 9 soittokuntaa, yhteensä nelisensataa soittajaa ja laulajaa. Viipurissa parikymmentä vuotta myöhemmin oli esiintyjiä juhlapaikalla jo kolmisentuhatta. Suomalaisessa kulttuurissa oli syntymässä jotain aivan uutta. Kreeta Haapasalo kanteleineen oli tärkeimpiä vertauskuvallisia yhdyssiteitä vanhan ja uuden välillä.
Lähestyvien juhlien tärkeän uutisen kertoi helsinkiläinen ruotsinkielinen sanomalehti Finland kesäkuun alussa 1887: ”Greta Haapasalon, tunnetun kanteleensoittajan, on Kansanvalistusseuran juhlakomitea päättänyt kutsua Jyväskylän laulu- ja soittojuhlille.” Haapasalo oli todellakin edelleen tunnettu. Hänestä oli kirjoitettu myös Varkauden mökin hiljaiselon aikana. Arvid Liljelund oli kesällä 1885 käynyt maalaamassa myöhemmin lukuisina toisintoina Suomen koteihin levinneen maalauksen. Seuraavana kesänä mökille poikkesi kansanlaulujen keruumatkallaan ylioppilas Ilmari Krohn merkiten muistiin Haapasalon tunnetuimman laulun Mun kanteleeni kauniimmin. Laulu ilmestyi pianosäestyksellä varustettuna jo seuraavana talvena nimellä Kreeta Haapasalon kannel.
Kantele oli kansallisena symbolina Jyväskylän juhlilla hyvin esillä. Uusi, valtaisa esiintymislava oli koristeltu lipuin, viirein ja köynnöksin. Taustalla oli mahtava Suomen vaakuna kahden lyyran välissä olevalla vihreällä kilvellä. Puhujakorokkeen eteen oli köynnösten kannattamana punaiselle pohjalle maalattu kantele. Juhlilla lausuttu runo ylisti kanteletta kaiken suomalaisen laulun ja soiton vertauskuvana:
Kai’u Suomen kanteloinen,
nouse soitto sointumaan,
Laulu soi’os suomalainen,
Vartu voimaks kautta maan!
Soinnuttele kaikki kielet
Suomen kielin laulamaan!
Yhdistele miesten mielet
Suomen mielin toimimaan!
Kai’u Suomen kannel oi,
Suomen laulu, soitto soi!
Maanantai 13.6.1887 oli ensimmäinen varsinainen juhlapäivä. Sunnuntaina oli taivas ollut synkässä pilvessä ja vähän väliä oli satanut, mutta ”koitti sitten maanantai-aamu kirkkaana ja päiwäpaisteisena. Tyytywäisyys asui mielissä ja ilo kuwasteli kaswoilla.” Klo 1 j.p.p. eli siis yhdeltä iltapäivällä oli lyseon juhlasalissa konsertti, josta monessa valtakunnan lehdessä ilmestyi laajempi ja innoittuneempi kuvaus kuin mistään muusta laulujuhlien konsertista.
Kuopiolaisen Sawon toimittaja kiittelee: ”Mitä kauneimman kiitoksen ansaitsewat ne soiton ja laulun suosijat, jotka oliwat kehoittaneet wanhaa kanteleensoittajatarta saapumaan juhlaan. Sillä tawalla sai monikin, joka ei ennen ole kannelta kuullut, tutustua sen omituisiin alkuperäisiin säweliin.” Kaikki saivat näin tilaisuuden osoittaa ”kunnioitustaan wanhan esi-isiltä perityn taidon alkuperäisimmälle edustajalle”. Odotukset olivat korkealla, mutta ”niin loistawata menestystä kuin tuli”, ei kukaan ollut osannut odottaa.
Sawon toimittaja jatkaa: ”Kun minä tulin konserttisaliin, oli se jo niin täynnä, että ainoastaan tunkemalla woi päästä sisään. Näkö heti owesta oli hauska. Se pani hetikohta suomalaisen rinnassa kansalliset soittimet wäräjämään.” ”Lawalla on kolme naista, kullakin heistä kannel edessään. Ylinnä seisoo Greeta Haapasalo itse ja hänen edessään wähän alempana nuo toiset kaksi naista. Heidän pukunsa oli kansallispuku. Ei kuitenkaan tuo neitosten käyttämä kirjawa sekoitus kaikenlaisista wäreistä, mutta tawallinen sawolaisen talonemännän waateparsi: harmaa hame ja siniraitainen huiwi kaulassa.” ”Monen silmissä kiilsi kyynel.” Tamperelaisen lehden mukaan ”hänen kanteleensa säweleet oliwat tehneet läsnäolioihin niin waltaawan waikutuksen, että moni sitä kyynelsilmin kuulteli”. Salin ulkopuolelle jääneiden toivomuksesta Haapasalo esiintyi heille vielä erikseen.
Laajimman kuvauksen Kreeta Haapasalon konsertista kirjoitti Finlandin erikoistoimittaja. Keskellä ruotsinkielistä selostusta on Haapasalon suomenkielinen laulu sanatarkasti siteerattuna.
Iltapäivällä annettiin täällä omassa lajissaan erikoinen konsertti, nimittäin lahjakkaan, aikanaan paljon puhutun kanteleensoittajatar Greta Haapasalon kantelekonsertti. Tästä konsertista en voi olla kertomatta vähän lähemmin. Konsertti pidettiin lyseon juhlasalissa. Salin toiseen päähän oli pystytetty palanen suomalaista maisemaa: koivuja, kuusia ja niiden varjossa sammalpeitteinen kivi. Tässä vihreydessä, tukien kanteleitaan kiveen, seisoi kolme soittajaa: Greta Haapasalo, hänen tyttärensä Sofia Räisänen sekä hänen sisarentyttärensä Sanna Purola; yksinkertaiset eukot puettuina kotitekoisiin leninkeihin ja mustat huivit päässä. Jo ensimmäisillä rakastettavilla, kirkkailla sävelillä, joita he houkuttelivat kanteleistaan esiin, valtasivat he suuren yleisönsä, joka ei täyttänyt pelkästään koko salia ja eteistä, vaan myös suuren osan pihaa; tämän vuoksi salin ikkunat oli avattu. Huolimatta 73 vuoden iästään Kreeta-mummo esitti kanteleen säestyksellä myös lukuisia laulunumeroita kirkkaalla, voimakkaalla äänellä, joka tosin välillä soi väristen, mutta tämä johtui enemmän liikutuksesta kuin iästä. Ensimmäisessä laulussaan, joka, kuten useimmat hänen laulunumeroistaan, oli hänen oma sävellyksensä, hän lauloi ajasta, jolloin hän kanteleensoitolla ansaitsi leipänsä. Laulussaan hän sanoi, että tämä käyminen talosta taloon kantele kädessä oli ollut hänelle raskaampi työ kuin jos hän olisi kulkenut ja vetänyt kivillä lastattua äestä. Seuraava laulu, jonka hän lauloi kyyneleet silmissä, kuului näin:
Mitäpäs mä vanha ämmä
Laulamaan nyt rupeen?
Ikä rupee joutumaan
Ja vanhuus mulle tulee.
Minä lauloin mielelläni
lapsuudestain asti
Keski-ijässä paremmin
ja vanhana huonommasti;
Nuorempana laulelin
mitä mieleeni tuli.Nyt jo kaikki laululahjat
raukeevat kuin uni,
Ääni rupee käriseen,
kun yskä rouhii rintaa,
Laulakoot nyt nuoremmat,
se ompi heidän virka.
Kun viimeiset sanat “Laulakoot nyt nuoremmat” jne olivat kaikuneet, kajahutti pienempi naiskuoro nuorin, raikkain ääni “Arvon mekin ansaitsemme” ynnä muita pieniä lauluja kanteleen säestyksellä. Ajatus oli onnistunut ja yleisö ihastunut. Kahden mainitun laulun lisäksi Greta Haapasalo lauloi vielä muutamia hengellisiä lauluja liikuttavan hartaasti ja lämpimästi. Vasta kun useita numeroita oli esitetty da capo sekä oli kohotettu suomalaiselle kanteleensoitolle äänekäs “eläköön”, yleisö poistui paikalta.
Kolmantena ja viimeisenä juhlapäivänä, keskiviikkona 15.6., oli iltakuudelta juhlakentällä suuri kansanjuhla. Ilma oli ihana ja väkeä paljon. Kolmituntisessa ohjelmassa oli kuorojen ja soittokuntien yhteisesityksiä, puheita, voimisteluesityksiä, rinkitanssia ja paljon muuta. Seuraavan päivän lehdet julkaisivat ytimekkään sähkösanoman juhlan tärkeimmästä sisällöstä:
”K:lo 6 j.pp. alkoiwat kansanhuwit, joissa oli kansaa tuhansittain koolla. Esitelmän piti pastori J. Päiwärinta, ja kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo soittaa helkytteli kantelettaan, ihastuttaen soitollaan lukuisaa yleisöä.”