teksti: Matti Hukari
Keväällä 2020 kirjoittaja Matti Hukari teki kirjallisen tutkimusretken viidennen polven isotätinsä, keskipohjalaisen kanteleensoittaja Kreeta Haapasalon elämään. Tämä hänen kirjoittamansa tarina Haapasalon Pietarin matkasta 1866 on fiktiota, mutta se perustuu todellisiin henkilöihin Ikaalisissa, Helsingissä ja Pietarissa sekä aikakauden todellisiin tapahtumiin. “Eri lähteissä on ristiriitaista tietoa, montako kertaa, ja minä vuosina Kreeta kävi Pietarissa. Vuosi 1866 on yksi mainituista ajankohdista,” Matti Hukari kertoo. Tekstissä mainitut paikat kuten, matkustajalaiva, palatsi, osoitteet ja ravintolat Helsingissä ja Pietarissa ovat todellisia siihen aikaan. Tarinassa Kreeta tekee matkaa miehensä Joonaksen kanssa ja tapaa merkittäviä kulttuurivaikuttajia kuten Aleksis Kiven. Mielenkiintoista on, että nämä Kreetan ystävyydet ja kontaktit Suomen kulttuurin kultakauden vaikuttajiin ovat totta.
Kesäkuu 1866, Vetelissä.
Viime viikolla tuli vielä lunta maahan, vaikka kesän pitäisi alkaa. Missähän se Hermanni viipyy. Lupasi tuoda kestikievarihevosen, jolla pääsemme Saarijärvelle saakka. Talvella on syöty pettuleipää, eikä nytkään näytä siltä, että kerittäisiin ajoissa kylvötöihin. Onneksi täällä Vetelissä meillä oli sentään kaksi lehmää ja toinen niistä teurastettiin jouluna. Ainoa viime vuosina kesällä kasvanut kasvi on heinä. Ne talot on nälkäkuolemalta säästyneet, joilla on lehmiä ja jotka ovat saaneet heiniä talveksi lehmille. Saatiin onneksi hieho poikimaan maaliskuussa, että nyt on kaksi lehmää taas talveksi. Kummasti Joonaskin oli sitä mieltä, että jos tänäkin kesänä armon vuonna 1866 menee kylvöt myöhäiseksi, on parasta, että lähdemme Pietariin hakemaan ruplia ja kopeekkoja. Onhan meillä jo kotimaassa markat, kun Snellman sai Tsaari Aleksanteri II:lta luvan omaan rahaan. Vaan jos ei millään konstilla saa tienattua markkoja, on nälkä kohta vieraana porstuassa. Joonaskin ymmärsi omaksi parhaakseen pääsevänsä kyytimieheksi, kun akka lähtee Pietariin laulamaan. Joonas muisteli viime kerran tienestejä niin, että suuta alkoi kuivata. Olen sen verran piilottanut Joonakselta rahoja, että uuden matkan pystymme tekemään. Lapset hoitaisivat karjan ja peltotyöt kesällä.
Kavion kopse kuuluu kartanolta, viimeinkin alkaa reissu, jota olen odottanut viime talvesta saakka. Mietin, onkohan Jusupovin palatsi ennallaan ja liekö uusia restorantteja laitettu Fontankalle. Joonas ohjastaa kohti Saarijärveä, missä vaihtaisimme ensimmäistä kertaa hevosta. Neljä varrasleipää leipää ja kipollinen voita pitäisi riittää Ikaaliseen asti. Saarijärven pappilassa on seurat jo alkaneet, kun iltasella saavumme pappilan pihaan. Ruustinnan lempipiika nostaa kanteleeni taloon. Soitan muutaman värssyn seurojen päätteeksi. Kuulijat tykkäävät kuulla toiseenkin kertaan laulun Tuoll on mun kultani. Yövymme pappilan vieraskamarissa. Rovasti on kovin tyytyväinen ja mainitsi oman arvonsa nousevan kuuluisan kanteleensoittajan vierailun myötä. Joonas saa pitkästä aikaa kahvia juodakseen. Aamulla lähdemme hyvillä mielin kohti Ikaalista.
Kesäkuu 1866, Ikaalinen.
Perjantai-iltana kopsutamme Ikaalisten kauppalaan. Sitä sanotaan Suomen pienimmäksi ja kauneimmaksi kauppalaksi. Ainakin kenraalikuvernööri Fredrik Berg oli käyttänyt tätä näkemystään perusteena, kun oli saanut Tsaari Aleksanteri toisen myöntämään tälle Kyrösniemen maatilkulle Wanhan Kauppalan oikeudet. Paikka oli jo kuin eri tähdeltä Veteliin verrattuna. Vehmaan poppelikujan jälkeen aukeaa oikealla puolella puisto ja vasemmalla tori. Kauppalanportin aitauksessa näkyi olevan ainakin 20 lehmää, joita paimenpoika vahti. Raitilta löytyi monen tyylistä putiikkia. Kellosepän liike, kultasepän paja, puusepän verstas, nahkuri, teurastajan lahtiliiteri ja olipa vielä leipomokin. Herraskaisesti pukeutuneita kauppalan kesävieraita laahusti laiskasti lehmusten reunustamilla puiston kujilla. Joonas lähti ostamaan housuja.
Kauppalan silhuettia hallitsi hirsinen kirkko, jota oli korotettu muutama vuosi aikaisemmin (1861) nykyiseen harjaansa. Kirkon korotuksen ja sen uuden kellotapulin oli suunnitellut arkkitehti Chiewitz samoin kuin koko kauppalan asemakaavan. Ikaalisten seurakunnan kirkkoherra Henrik Johan Hällforsin kanssa olin tavannut samoilla Vääksyn Anianpellon markkinoilla viime vuoden lokakuussa, kun tutustuin kirjailija Aleksis Kiveen. Silloin kirkkoherra kutsui minut kirkkoonsa soittamaan tälle kesälle. Siispä suuntaan ensimmäiseksi pappilaan. Kirkkoherra ilahtui minut nähdessään ja esitteli isoon ääneen palvelusväelle maankuulua kanteleensoittajaa.
Kirkon vieressä kököttää komea pytinki, jota pitäjänmakasiiniksi kutsutaan. Se on rakennettu jo 1833 ja viime vuosina sieltä oli moneen muuhun pitäjään lainattu tai myyty viljaa. Vaikka kylmät kesät ja syksyn hallat olivat jo monena vuotena vieneet viljan Pohjanmaalta ja Savosta niin Herra ei ollut kääntänyt kasvojaan Ikaalisten pelloille ja viljelijöille. Jotenkin kuulosti, että kirkkoherra piti sitä ainakin osittain omana ansionaan. Hän oli pitänyt kauppalan asukkaat niin siveällä tiellä, että Luojakin oli heitä armahtanut. Huomautin uskovani tuon ilomielin, koska Venäjän keisarikin oli niin suosiollinen ollut, että antoi kauppalaoikeudet ja hän sentään oli saanut valtansa suoraan Jumalalta kreikkalaiskatolisen kirkon oppien mukaan.
Saamme asustaa pappilan vieraskamarissa. Pappilassa kamareita riittää, kun akkunoitakin on kymmenen kummallakin pitkällä sivulla. Rakennus edustaa pohjalaista empiretyyliä. Kauniin rakennuksen peräkamarissa tuntuu kuin olisin jo henkisesti ja materiaalisesti puolivälissä Pietaria. Iltasta nautittaessa Rovasti kertoo järjestävänsä kantelekonsertin sunnuntai-iltana, kun saa siitä antaa seurakunnalle tiedon jumalanpalveluksen yhteydessä. Rovasti kertoo, kuinka pappilassa toisinaan tanssitaan minuetteja erilaisten juhlien yhteydessä. Lauantaiaamuna kiertelemme Joonaksen kanssa kauppalaa joka kulmalta. Poikkeamme Rahkolan kestikievarissa päivällä nauttimassa puolikasta, rieskaa ja maitoperunoita. Saman tien Rahkolan isäntä ehdottaa, että voisin maksua vastaan pitää soittohetken samana iltana. Kerron että annetaan ensikonsertti kuitenkin kirkossa mutta maanantaina voisin tulla soittelemaan päivällä ja illalla koska samalla tapaisin kauppalan muutakin herrasväkeä, ja helsinkiläisiä turisteja, jotka syövät puolikasta tai hörppivät päiväkahviaan Rahkolassa.
Sunnuntain jumalanpalveluksen lopuksi kirkkoherra kertoo ensin pappilan karjanhoidosta ja sitten mainitsee kanteletaitelija Kreeta Haapasalon pitävän konsertin kirkossa illalla seitsemän aikaan. Päivällä syömme pappilassa päivällistä. Tarjolla on Kyröskosken siikaa pannussa paistettuna ja suolavedessä keitettyjä perunoita sekä olutta. Rovasti jutteli kauppalan pitäjäkoulusta, jossa opiskeli torpparien ja talollisten lapset sulassa sovussa, kuten myös kauppalan virka- ja ammattimiesten lapsetkin. Tuumailen, että joku päivä sellaisia kouluja tulee Keski-Pohjanmaallekin. Kauppalan murheista suurin oli keväällä sattunut apteekkari Otto Pahlmanin kuolema ja asukkaiden elo sen jälkeen ilman apteekkia. Sielunhoidon lisäksi tarvittaisiin joskus myös ruumiin lääkintää. Huomautan myös musiikin monesti auttavan ainakin sielun vaivoihin. Apteekin lisäksi Pahlman oli pitänyt myös sekatavarakauppaa ja uutta kauppiasta hartaalla mielellä odotettiin tulevaksi. Mistä kauppalan väki saisi sokeria, suolaa, jauhoja, sillejä ja kankaita. Vietämme Juhannuksen Ikaalisissa pappilan vieraana. Kyrösjärven rannalla poltetaan iso kokko, jota Joonas ihmettelee. Hänen mielestään kokko kuuluu vain pääsiäiseen. Yritän selittää, että maailmassa on muitakin tapoja kuin keskipohjalaisten perinteet. Joonasta harmittaa äänettömästi sekin, että pappilan kokkotarjoilut ovat turhan raittiita Vetelin pääsiäiskokkoihin verrattuna.
Heinäkuu 1866 Helsingissä, lauantaiseuran vieraana.
Ikaalisista lähdemme kahden viikon oleskelun ja laulelun jälkeen hevospelillä kohti Helsinkiä. Hevosen vaihto on Hämeenlinnan kievarissa. Jään myös yöksi kievarin naapurista tarjottuun kamariin. Helsinkiin koputtelemme perjantain iltapäivällä. Kohteeni on talo, jossa Aleksis Kivi kirjeensä mukaan asui ainakin viime talvena, osoitteessa Bulevardi 4. Joonas löytää kysymällä perille halki lehmusten ja vaahteroiden reunustaman kaupungin. Koputan oveen ja sisäkön oloinen tyttö avaa oven. Hän kertoo vapaaherratar Wilhelmiina Mellinin asuvan nyt itse tässä talossaan, mutta kirjailija Kivi on myös paikalla vierailulla. Sisäkkö ottaa kanteleeni ja ohjaa minut sekä Joonaksen salin puolelle. Aleksis istuu siellä vapaaherrattaren kanssa. Kumpikin ihmettelee kuinka Uusikaarlepyyn korkeudelta lähtenyt matkaaja on perillä juuri sinä päivänä kuin oli kirjeessä luvannut. Vastaan pohjalaisen naisen pitävän lupauksensa. Vapaaherratar pyytää sisäkköä etsimään ajomiehen hakemaan Topeliusta paikalle. Joonas pyytää päästä mukaan katsomaan samalla kesäistä kaupunkia.
Aleksis kertoo kuulleensa esiintymisestäni ”lauantaiseuralaisille” syksyllä 1859, jolloin hän oli Helsingissä Topeliuksen kutsumana. Silloin kokoontuneet lauantaiseuran herrat eli Topelius, Runeberg, Snellman, Cygnaeus ja Lönnrot olivat kaikki lainanneet jossain vaiheessa rahaa kirjailija Kivelle. Kivi oli nyt onnellinen mies ja maksanut velkansa monelle taholle. Hän oli vuotta aiemmin keväällä voittanut Snellmanin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämän kirjoituskilpailun näytelmällä Nummisuutarit, palkintona 2500 markkaa selvää paperirahaa. Juomme toista kupillista kahvia pikkuleipien kera ja vapaaherratar kaataa vielä Rigan Balsamit kyytipojaksi. Kivi muisteli tapaamistamme edellisenä syksynä Anianpellon markkinoilla ja näytti markkinoista tekemäänsä runoa. Yksi säe kuului seuraavasti: ”Seisoin viimein markkinoitten pauhus: Harput soi ja kanteleet. Poika ruskea Germaniasta leiskui harpun helinäl, vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt, soitti kanteletta lempeää”. Kiittelin kovasti tästä runossa osakseni tulleesta huomiosta.
Olin nähnyt Topeliusta, tuota Uudenkaarlepyyn poikaa viimeksi 1859. Hänet oli kolme vuotta aiemmin nimitetty Aleksanterin yliopiston Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi. Hieman minua jännitti, osaisinko pokkuroida luontevasti niin korkeasti oppinutta herraa. Kahden tunnin hakureissun kuluttua hän tuli saliin, mukanaan Helsingin virkamatkallaan viihtyvä metsähallituksen Hyrynsalmen hoitoalueen metsänhoitaja August Svanström. Joonas oli jäänyt ajomiehen kanssa puhumaan hevosista. Svanström esitelmöi metsien kasvusta, kuinka Kainuu on kohta Suomen talouden aarrearkku. Sisäkkö toi Sacherkakkua ja lisää kahvia. Joonas tuli sisään ja näytti silminnähden tyytyväiseltä, että tuli ostettua uudet housut matkalle Ikaalisista.
Vapaaherratar kertoo järjestäneensä konsertin sunnuntai-illaksi ravintola Kaisaniemeen, mikä on tunnettu Snellmanin suosikkiravintola. Sanoin sen sopivan hyvin ja voisin toki esiintyä myös huomenna lauantaina Seurahuoneellakin. Se ei onnistunut, sillä vapaaherratar ei ollut Pohjoisesplanadilla numerossa 11 sijaitsevan ravintolan omistajan Adolf Holmgrenin kanssa hyvissä väleissä. Koska tarkoitukseni oli yöpyä nämä muutama Helsingin yö Mellinin hoteissa en aikonut itse lähestyä Holmgrenia. Mellin kertoi keväällä kaupunkiin perustetusta uudesta teatterista ja sen kyljessä sijaitsevasta ravintolasta Esplanadin alkupäässä, jota johti herra Kleineh.
Aleksis pyysi minut taas Anialan markkinoille lokakuun alussa. Lupaan ajoittaa Pietarin paluuni siihen sopivaksi ja täytyisihän ruplia johonkin käyttää. Topelius huomautti, että Suomen pankki ottaisi ne mielellään ja vaihtaisi markoiksi. Kuulosti siltä kuin voisin pelastaa koko pankin valuuttavarannon lauluillani ja totean herrojen nyt hieman liioittelevan tällaisen pohjalaisakan merkitystä valuuttatilanteelle. Kysyin herroilta mitä järkeä on koko omassa rahassa? Eikö ole parempi kuulua laajempaan Venäjän ruplavaluutan yhteisöön? Jos Kainuu oli Svanströmille aarreaitta, niin eikö Siperian metsät olisi joskus satakertainen aarreaitta ja rupla siksi tärkein valuutta Euroopassa. Topelius selitti, että Venäjän markkinat pysyvät auki ja engelsmannit tekevät paperitehtaita ja tekstiilitehtaita Tampereelle, koska voivat luottaa Suomen markan joustavan tarpeen mukaan niin, että tuotanto on tarpeeksi halpaa eli aina kilpailukykyistä Venäjän suurille markkinoille ilman tullia. Siksi juuri oma raha tuo talouskasvua. Kun Venäjä on muutama vuosi sitten valloittanut Kaukasuksen puuvillapellot, saadaan Tampereelle halvemmalla puuvillaa raaka-aineeksi.
Lauantaiaamuna kävin esittäytymässä Kleinehille, joka lupasi ottaa kantelemusiikkia illallisvieraidensa ruokahalua friskaamaan koko seuraavaksi viikoksi. Sunnuntain konsertti Kaisaniemessä keräsi noin 60 kuuntelijaa ja sain 20 markkaa palkaksi. Maanantaista perjantaihin soitin joka ilta kaksi tuntia Kleinehin teatteriravintolassa. Lauantaina kävimme Joonaksen kanssa ostamassa laivaliput maanantaille. Sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen Topelius tuli jälleen kylään kortteeriini Mellinille.
Laivamatka S/S Wiborgilla.
Topelius mainosti uusittua laivaa, jolla lähtisin Pietariin. S/S Wiborgissa on nyt peräti 100 vuodepaikkaa. Kun maanantaina kävelemme Joonaksen kanssa satamaan, niin 40 metriä pitkän laivan siipirattaat nähdessäni tuntuu kuin olisin jo merimatkalla. Laivan sivulla pyörivän siipirattaan kyljessä luki s/s Wiborg. Puusiltaa kävellessäni näkyi paperilehden reklaamissa isolla Bandholz & Co ja reitti Pietari–Viipuri–Helsinki-Turku-Tukholma.
Kun s/s Wiborg oli ohittanut Kustaanmiekan ja Helsingin lähiluodot kävelin kevyin askelin salonkiin. Joonas tuli mukaani ja tilasi rehvakkaasti oluen. Merikapteeni K.W. Palen istui pöydässään yksin lusikoiden hernekeittoa. Palen tunnisti minut ja viittoili meitä tulemaan pöytäänsä. Hän kyseli tienesteistäni ihmetellen, kuinka taiteilijan kannattaa kantaa kanteleensa pohjanmaalta Pietariin saakka. Lupaan kertoa mahdolliset ansioni, jos hänkin kertoo laivalla maksetut tienestit. Kokki saa kuulemma 30 markkaa, matruusi 50 markkaa ja päällikkö 450 markkaa kuukaudessa. Kerron, että Pietarin kahviloissa ja ravintoloissa voisin tienata 3000 ruplaa kuukaudessa.
Laiva ja sen salonki on täynnä venäläisiä menossa lomalle kotiin Pietariin. Huonolla venäjäntaidollani kuuntelen heidän huomioitaan suomalaisista. Aatelisrouvan näköinen kertoo, että tsuhnat Savossa ovat kaskenpolttajia ja nokisia korvessa viihtyjiä. Toinen rouva kertoo ainakin Hämeen seudulla asuvien suomalaisten syövän yksinkertaista ruokaa ja pukeutuvan rumasti ja pakenevan suuria ihmisjoukkoja. Viiniä ja kirjoja ei Suomessa rouvan mukaan tunnettu ja runoilija Puškin oli oikeassa kuvaillessaan suomalaisen olevan ”luonnon surullinen poikapuoli”.
Kun nauran hiljaisesti jutuille ja käännän niitä Joonakselle, nuorehko mies esittäytyy ja pyytää päästä seuraamme. Hän on merikasarmilla palveleva luutnantti Arkadi Markov. Kolmekymppinen komistus kertoo asuneensa Helsingissä jo kolme vuotta ja matkailleensa muuallakin Suomessa. Suomen kielikin sujuu poistiekseen. Hänen samaniminen isoisänsä oli Katariina Suuren aikainen Tukholman suurlähettiläs.
Arkadi tilaa tarjoilijalta majoneesilla pohjustettua perunasalaattia ja sen merkiksi kajahtaa pyyntö ”Salad Olivier” upseerin aavistuksen komentavan sävyisellä äänellä. Kuulemma se on laivan keittiön erikoisuus, ja majoneesi tehdään aina tilauksesta tuoreista kananmunista. Kysyn kiinnostavista nimistä; majoneesin nimi tulee Mahoneyn taistelusta ja Olivier taas oli Belgiassa syntynyt ja Moskovaan muuttanut kokki, joka nykyään omistaa Eremitaasi nimisen ravintolan Moskovassa. Resepti on taatusti salainen, mutta tämän laivan kokki on palvellut tuolla Eremitaasissa ja kehittänyt salaatista laivalle oman versionsa. Perunan ja majoneesin lisäksi laivan versiossa mukana on kaviaarin ja savustetun ankan sijasta vain keitettyjä vasikan kieliä ja makkaroita. Kyllä nekin hyviltä maistuivat. Joonas on ihmeissään, miten perunoista saa näin hyvää sapuskaa ja tilaa toisen oluen.
Arkadi kertoo vaikutelmistaan Suomessa, jotka eivät täysin vastaa naapuriseurueen upseerien rouvien ennakkoluuloja. Suomalainen siisteys ja järjestys on Arkadin mielestä ihailtavaa. Samoin tsuhnien järkevä ja tarkoituksenmukainen suhtautuminen työhön. Arkadi kysyy menettävätkö suomalaiset inhimillisen onnensa uhrautuessaan työlle? Vastaan omasta puolestani kuinka minun on tavallaan tehtävä itsestäni marttyyri ja voivoteltava osaani taiteilijana, vaikka todellisuudessa nautin matkoista, kun pääsen eroon yksinkertaisuuden ja köyhyyden näkemisestä Vetelissä. Arkadi kertoo hänelle opetetun suomalaisten olevan noitien sukuperää. Eräässä Tolstoin kirjoittamassa näytelmässä Ivana Julman neuvonantaja on nimittäin suomalainen noita. Puškinin runoelmassa Ruslan ja Ljudmila on kaksi suomalaista taikurihahmoa: mies nimeltä Finn ja nainen nimeltä Naina. Sanon olevani kanteleen noita, joka taikoo toivottavasti vain kauniita säveliä soittimestaan.
Arkadi kertoo lisää kehuja maastamme. Hänen mukaansa Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa matkatavarat voi jättää vartioimatta asemalle, eivätkä ne häviä minnekään. Samoin hän on huomannut, että suomalaisia ei voi siviilitöissä käskeä huutamalla vaan järkevästi ja rauhallisesti puhuen. Suomen on hyvä olla suuren sivistyskansan venäläisten yhteydessä eikä ruotsalaisten aatelisten sorron alla tai orpona yksinään. Joonaskin innostuu kohottamaan oluttuoppiaan Napoleonin kunniaksi, joka älysi neuvotella Suomen osaksi Venäjää Tilsitissä kesällä 1807. Kysyn Arkadilta, onko tsaarinvalta ja monarkia jo menossa ohi ja kansakunnista tulossa sellaisia tasavaltoja kuten Amerikan Yhdysvallat. Arkadin mielestä monarkiasta luopuminen osoittaisi, että sellaisella kansalla olisi sielun paikalla viiden pennin rahakolikko. Monarkia tuo loistokkuutta, joka antaa kansalle syyn elää pakertaen arjen askareissa.
Tyyni yö sujuu Itämeren aalloilla rauhallisesti. Joonas kuorsaa levollisesti oluiden siivittämää untansa. Päivällä Pietarin satamassa on purjeveneitä, joissa hulmuaa sininen risti valkoisella pohjalla. Tuo Pietarin Keisarillisen pursiseuran lippu on niin kaunis ja tähän maailmankolkkaan sopiva, että saan kyyneleitä silmiini.
Heinäkuu 1866, Pietarin ravintolat.
Satamastakin Pietarinkirkon kupoli näkyy horisontissa ja tunsin olevani viimein sivistyneessä maailmassa. Hevoskärryjä on ruuhkaksi asti. Joonas pähkäilee, että luottaakohan vuokraisäntämme Dimitri niin paljon, että antaa meidän asua, kunnes laulamisesta tulee rahaa. Muistutan, että Helsingin laulutienestit on vielä osin tallella. Majapaikka Morskoy Prospekt 15. Kivitalo, jossa on 2 kaakeliuunia ja 4 takkaa, yksi viimemainituista on siinä makuukamarissa, jonka saamme kortteeriksi. Sellaista kivitaloa ei Vetelissä ole eikä taida olla Kokkolassakaan. Venäjän kielen sanoja palaa hiljalleen mieleen. Talon emännän punajuurisoppa höyryää hellalla. Kuinka hyvältä se maistuukaan. Tänne tulee juureksia etelämpää Venäjältä eikä Suomen nälänhädästä ole tietoakaan. Dimitri on vossikkakuski ja hänen inkeriläinen Pähkinälinnasta muuttanut vaimonsa Helena työskentelee kivilouhimon omistajan sihteerinä. Hän kertoo inkerinmurteisella suomella kivityömiehiä tarvittavan Fontankan kadun työmaalle ja Joonas voisi aloittaa työt siellä vaikka huomenna. Niin tapahtuukin ja Joonas lähtee aamulla seitsemän aikaan Dimitrin vossikan ja Helenan kyytiin kaupungille.
Aamulla minäkin lähden kaupungille. Elämänmenosta huomaa, että suurella Venäjänmaalla maaorjat on vapautettu. Sitä myötä 23 miljoonaa ihmistä sai luvan mennä naimisiin oman päänsä mukaan ilman kartanonherran suostumusta. Viime vuodet ovat naisetkin saaneet käydä ravintoloissa, joten niiden määrä on lisääntynyt kuin sienet sateella. Kyselen ravintoloita, joihin mahtuisi kantelemusiikkia ja niitähän riittää. Chvanov niminen omistaja pitää useita. Kazan-kadun kulmassa on Chvanovsky ja Fontankan varrella Stolyarny Per. Alexandriskaya kadulla on Zeesti ja Aptekarsky-saarella Khutorok niminen ravintola. On Dussaud ja Donon sekä Medved. Ruokailun lisäksi kaikissa niissä pelataan biljardia sekä juodaan olutta ja vodkaa. Suomessa on juuri alkuvuodesta Snellman asettanut lain, jolla on kielletty viinan kotipoltto, ettei ruokaviljaa haaskattaisi. Venäjällä viljaa riittää ja Dimitri selittikin edellisiltana vodkan olevan ohran paras varastointimuoto. Joonas tuntui olevan samaa mieltä.
Käyn iltapäivällä Stolyarny Perissä, missä paksukulmakarvainen kreikkalainen tarjoilija kertoo, että saan tulla huomenna soittamaan ja laulamaan. Jos väki ei lähde soittoa karkuun saan kalakeittoa. Jos väkeä tulee soittoni kuultuaan lisää, saisin 10 ruplaa. Seuraavana aamuna nukun pitkään ja siivoan huushollin kuten olen Helenalle luvannut. Iltapäivällä lähden kaupungille kantele selässä. Arvonsa tunteva kreikkalainen ottaa sisään ja näyttää kohteliaasti asettaneensa tuolin ja pöydän kanteleelle. Ihmiset tykkäävät soitosta ja osa keskeyttää ruokailunkin. Viiksekäs sotaherra käskee tarjoilijaa tuomaan laulajalle Rigan Balsamia. Se onkin tarpeeseen, onhan siinäkin ravintoa ja äänikin kirkastuu. Tunnin soittamisen jälkeen tarjoilija pyytää lopettamaan ja hakee sapuskaa. On paistettuja perunoita ja paistettuja kuoreita ja tummaa liepuskaa. Saan pyynnön tulla huomennakin, jolloin saisin luvatut ruplat. Sekin ilta menee hyvin, vaikka en ruokaa saakaan. Ruplat ovatkin enemmän tarpeen ja annan ne heti förskottina kortteerista Dimitrille. Niillä saisimme asua kuukauden talon yhdessä kamarissa, jos lisäksi siivoan talon päivisin, kun Dimitri on hevoskuskina ja Helena louhimolla. Joonas voi pitää kivitöillä saamansa ruplat omiin menoihinsa.
Elokuu 1866, Jusupovin palatsi ja Napravnikov.
Donon on pykälän pienempi ravintola kuin Stolyarny Per. Väkeä mahtuu noin 100 päätä. Kerron edeskäyvälle suuresta suosiostani Stolyarnyssa. Saan luvan tulla saman tien esiintymään. Ensimmäisen värssyni Onni on ollut mulla ollessani, jälkeen edeskäypä kertoo, että voisin tulla seuraavalla viikolla useammaksi illaksi, sillä tällä viikolla heillä on mieskuoro. Teen työtä käskettyä ja tapaamme keskiviikkona. Illan kahden tunnin soitosta saan 20 ruplaa. Kolmantena iltana paikalla on vaaleahiuksinen nainen, joka esittelee itsensä Anastasia Lupovaksi. Hänkin on inkeriläinen ja puhuu ymmärrettävää suomea. Kerron nimekseni Kreeta Haapasalo, kuten Sakari Topelius minut nimesi Helsingfors Tidningenissa vuonna 1953. Anastasia tienaa leipänsä sellonsoittajana Jusupovin palatsin yksityisessä sinfoniaorkesterissa. Kun soittoni on ohi Anastasia pyytää pöytäänsä täyttämään napaa. Syönkin niin, että napa raikuu, kuoreseljankaa, jossa on smetanaa päällä sekä nautin ruokajuomana gruusialaista valkoviiniä, Anastasia kun osasi tilata sellaista.
Anastasia puhua pälpättää omista musiikkimieltymyksistään sekä palatsin emäntä kreivitär Tatjana Aleksadrovnan kauneudesta. Aiempi emäntä Zinaida oli leskeksi jäätyään nainut ranskalaisen aatelisen ja muuttanut Pariisiin. Anastasian äiti oli aikanaan palvellut Zinaidaa tarjoilijana. Anastasian mukaan myös nykyinen talon valtiatar Tatjana tykkää monenlaisesta musiikista ja siksi Anastasia arveli, että voisin laulaa myös jossakin palatsin neljästä konserttisalista. Uusin niistä oli vuonna 1840 valmistunut rokokoo-tyylinen sali nimeltään Teatteri. Siellä olivat esiintyneet jo sellaiset kuuluisuudet kuin mezzosopraano Pauline Viardot ja pianisti säveltäjä Mihail Glinka. Kreivitär Tatjanan puolison prinssi Boris Jusupovin yksityistä orkesteria oli johtanut vuodesta 1861 lähtien tšekkiläinen pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Eduard Nápravník, josta sellistityttö kertoi silmät kiiluen.
Sovimme että Anastasia puhuu minusta Eduardille ja tulee tapaamaan minua uudelleen, mutta suositteli siistimpää paikkaa eli runoilija Aleksander Puškinin lempikonditoriota Volf i Beranzhe. Tapaamme siellä seuraavana tiistaina illalla. Tuntuukin oudolta istuskella asiakkaana ilman kannelta. Tällä kertaa pystyn tarjoamaan Anastasialle teetä ja leivoksen. Anastasia kertoo Puškinin runomuotoisesta romaanista nimeltään Jevgeni Onegin. Sen verran pysyn perässä, että tajuan kirjan juonen onnettomaksi kolmiodraamaksi. Jotenkin kuulostaa kuin Anastasia olisi itsekin menossa samanlaisen kohtalon pauloihin.
Anastasia kertoi järjestäneensä, että saisin esiintyä palatsin bankettihallissa ja maksuna saisin 50 ruplaa. Sinne pääsisivät kuuntelemaan kaikki talon palkolliset ja Eduard tulisivat myös sekä palatsin emäntä kreivitär Tatjana. Kun tuli päivä, jolloin minun oli määrä esiintyä, tunsin jännitystä. Joonas kieltäytyi lähtemästä mukaan ja niinpä Dimitri lähti viemään minua vossikallaan. Anastasia oli sovitusti pihalla vastassa. Kävelimme hitaasti ja arvokkaasti Palatsin portaita ja saleja. Onneksi palvelija kantoi kanneltani, sillä olisin varmaan kompastunut korkeiden askelmien takia. Salissa oli nelisenkymmentä kuulijaa, joille Anastasia esitteli minut venäjäksi ja ranskaksi. Aloitin Paciuksen säveltämällä laululla Lesken laulu oopperasta Kaarle-kuninkaan jahti. Toisen kappaleen Ack Värmeland du sköna aikana huomasin kauniin ja aatelisen lailla pukeutuneen tummahiuksisen nuoren tytön astelevan ylväänä saliin. Hän kuunteli ruotsinkielisen kappaleeni loppuun ja lähti sitten yhtä ylväänä kuin saapuikin.
Esitykseni jälkeen Anastasia johdatti minut nauttimaan erilaisia herkkuja palveluskunnan ruokasaliin. Suolakurkun ja vodkaryypyn jälkeen nautimme gulassia ja jälkiruoaksi haettiin Eduardille varta vasten sinäkin iltana tehtyä herkkua eli Reznakovin jäätelöä. Kyseistä jälkiruokaa en ollut nähnyt edes seitsemän vuotta aiemmin tekemälläni Pietarin reissulla. Se oli jäätelöä, jota paistettiin kaakeliuunissa marenkikuorrutuksen alla. Nimensä ruokalaji oli saanut ruhtinas Nikolai Reznakovilta. Anastasian kertoman mukaan tämä Reznakov oli kuuluisa diplomaatti, joka ehti palvella kolmea tsaaria, aloittaen uransa Katariina Suuren yksityissihteerinä ja toimien sittemmin Paavali ensimmäisen valtuuttamana Japanin suurlähettiläänä. Reznakov johti myöhemmin venäläisten Alaskan valloitusta ja Venäjän-Amerikan kauppakomppaniaa. Reznakovin haaveena oli myös Kalifornian valtaaminen, mutta maapalan sijasta hän valloittikin sieltä San Fransiscon kaupungin espanjalaisen komentajan tyttären Maria Arguellon, jota Pietarissa muistettiin edelleen nimellä Conchita.
Anastasia tuntui olevan korviaan myöten rakastunut 27-vuotiaaseen pianisti Eduardiin, jolla oli hurmaava parta ja juuri sopivan pituiset hiukset. Sitä partaa Anastasia olikin sanojensa mukaan kutitellut monet kerrat. Anastasian tarinat löivät leiviltä Vetelin kirkonkylän juorut. Anastasia halusi elää kuumaa romanssiaan niin kauan kuin Eduard oli Pietarissa ja haaveili jo muutosta Pariisiin tai minne sitten Eduard seuraavaksi kutsutaankaan orkesteria johtamaan. Oman miessuhteensa puituaan Anastasia kertoi salissa visiteeranneen aatelisneidon henkilöllisyydeksi ruhtinatar Jekaterina Dolgorukaja. Tämä 19-vuotias kaunotar oli itsensä tsaari Aleksanteri II:n rakastajatar ja vierailu saattoi olla puolivahinko, sillä ruhtinatar oli menossa salaiseen tapaamiseen ylkänsä kanssa ja ilmeisesti erehtyi huoneesta. Vastaan, etten välitä nyt kuulla enempää näitä juoruja, en pysty sulattamaan kuin pari tarinaa kerrallansa.
Elokuu 1866, William Seward ja kauppa Alaskasta-
Anastasia kertoi, että voisin tulla uudelleen esiintymään seuraavalla viikolla eli elokuun 14 päivä ennen Eduardin johtamaa sinfoniaorkesterin esitystä. Dimitri oli niin ylpeä debyytistäni Jusupovin palatsissa, että korotti kuukausivuokraamme ensin kolmestakymmenestä ruplasta neljäänkymmeneen ruplaan kuussa. Kun astelin palatsiin iltaneljän maissa Moikalla oli tavallistakin enemmän hevoskärryjä. Näkyi että kaupungin kaikki parempi väki oli palannut kesänvietosta takaisin sisäruokintakaudelle. Palatsin sisähalliin päästyäni Ilmoitin hovimestarin näköiselle etsiväni sellisti Anastasiaa. Kohta jo vaaleat suorat hiukset heilahtivat rappusissa ja Anastasia viittoili iloisesti tietä toiseen kerrokseen läpi useiden salien teatteriin. Se oli rokokoo-kalusteinen soikean muotoinen huone, jossa oli permanto ja parveke sekä kummassakin aitiopaikan kopperoita. Palatsissa koko sen päivän vieraillut Amerikan ulkoministeri William Seward oli kuuleman mukaan jäämässä illan konserttiin. Kysyin Anastasialta, josko Seward ostaisi Tsaarilta Alaskan tai vaikkapa Suomen. Anastasia nauroi, että jos soitan oikein kauniisti, niin gospodin Seward ostaa Amerikan presidentti Andrew Johnsonille ainakin sen Vetelin kylän, jossa asun.
Virittelin kanneltani esiintymislavalla ja Anastasia asetteli kukkamaljakkoja pienille pöydille sivuilleni. Useita seurueita saapui huoneeseen, mutta kukaan ei asettanut takapuoltaan aitioiden tuoleille. Kun sali oli melkein täynnä ja kello seitsemän illalla, Anastasia esitteli minut yleisölle. Sitten hän meni kulissien sivulle, jossa Eduard seisoskeli odottaen. Kapellimestarin odotus palkittiin Anastasian suudelmilla.
Aloitin konsertin kappaleilla Väinämöisen soitto ja Lapseni minun kotia. Anastasian lisäksi tuskin kukaan yleisöstä ymmärsi suomenkielisten laulujeni sanoja. Puolen tunnin esitykseni jälkeen pidettiin teetauko viereisessä salissa ja tupakansavu tunkeutui myös teatteriin. Menin mukaan juomaan teetä, jolloin Eduard ja Anastasia tulivat seurakseni. Eduard kiitteli minua Anastasian tulkkauksen perusteella kauniista kanteleen soinnista. Uskoakseni osuuteni illan aloitusesiintyjänä oli sopivasti onnistunut. Ulkoministeri Seward saapui kunnioittamaan läsnäolollaan kreivi Jusupovin kanssa ja herrat menivät aitioon. Illan varsinaisessa ohjelmassa oli Eduardin johtamana Musorgskin pianosonaatit es-duurissa ja Fis-mollissa sekä Eduardin itse pianolla viulisteja säestämä Schumannin pianokvintetto. Sain luvan tulla kuuntelemaan vasemman puolen takimmaiseen aitioon. Schumannin sointukulut ja sävellajivaihdokset saivat yleisön haltioitumaan, mukaan lukien isäntä Kreivi Jusupovin.
Syyskuu 1866, kotiin lähtö ja ruplat.
Kun koitti syyskuun ensimmäinen päivä, oli rahakassissani jo 1800 ruplaa. Niillä ostaisi ainakin kolme lehmää tai hiehoa Vetelissä. Kysyn Dimitriltä mikä olisi hänen suosikkiruokansa, josta on haaveillut pitkään. Vastauksena kuulen kotiseutunsa ukrainalaisen punaviiniporsaan. Kysyn mitä sen vaatimat ostokset maksavat. Vastaus oli helposti ymmärrettävä 20 ruplaa, mistä 15 ruplaa menisi itse porsaisiin. Kaivoin 10 ruplaa ja hän lupasi hommata ainekset. Niitä tarvittaisiin viikon kuluttua meidän läksiäisjuhliimme.
Päivällä käyn ostamassa laivapiletin Bandholz & Co satamakonttorista. Kun tulin kotiin Dimitri kaivoi pihalle kuoppaa. Minut hän komensi kantamaan puita ja sytytimme kuopan pohjalle nuotion. Dimitri pisti puukolla kaksi porsasta hengiltä. Sitten hän avasi porsaat vatsasta, poisti sisälmykset ja huuhteli ne kantamallani vedellä. Porsaan vatsaan hän laittoi tekemänsä täytteen: luumuja, valkosipulia, porkkanoita ja basilikaksi kutsumaansa vihreää yrttiä. Niiden lisäksi vielä pienen roiskauksen punaviiniä. Sitten hän ompeli pumpulilangalla porsaan vatsan kiinni. Dimitri kääri porsaan märkään sanomalehteen, laittoi hiilloksen päälle ja lapioi päälle neljän tuuman verran hiekkaa. Sitten tehtiin uusi nuotio ja Dimitrin mukaan sitä täytyi polttaa ainakin 5 tuntia. Sitä aikaa ja nuotion vahtimista varten hänellä oli loput punaviinistä. Joonas tuli iltakuuden maissa Dimitrin seuraksi tärkeää valvontatehtävää suorittamaan. Vieraani Anastasia ja Eduard tulivat parahiksi iltakahdeksalta, kun Dimitri sammutteli nuotiota. Hiekan alta nostettiin höyryävät porsaat ja vietiin sisälle Helenan kattamalle pöydälle. Helena tuli mukaan ja meitä oli siis kolme suomenkielistä akkaa pöydässä.
Miehet haastoivat venäjää keskenään, Joonaskin kuunteli sujuvasti. Dimitri innostui kertomaan näkemyksensä muista suomalaisista, jonka Helena käänsi meille. Alakuloisilla tsuhnilla on luterilaisten syyllisyys aina mukanaan. Jos suomalainen menettää rahansa, vaikka korttipelissä, hän ainakin miettii itsemurhaa. Venäläinen taasen ymmärtää vaikeuksien elämässä johtuvan kohtalosta, ei yksilöstä. Venäläinen ymmärtää syyn epäonneen sijaitsevan jossain maallisen käsityskykynsä ulkopuolella, mutta suomalainen käpertyy itseensä. Suomalaisilla sanotaan olevan sama, kaiken muun sulkeva rakkaus kotiseutuunsa, joka on ominaista kaikille sivistymättömille kansoille. Kerron sivistyksen Suomessa juuri näinä vuosina nousevan uusiin henkisiin korkeuksiin. Lönnrot, Topelius, Runeberg, Kivi ja Snellman herättävät sitä kansaa, joka ei edes tiennyt olemassaolostaan silloin kun itse Napoleon Bonaparte sai jo kuulla suomalaisista Sprengtportenilta 66 vuotta aiemmin. Sitä ennen suomalaiset oli tunnettu Euroopassa vain Ruotsin armeijan parhaimpina sotilaina.
Meidän akkojen keskustelu kääntyi historiaan ja Suomen kohtaloon. Kuinka onnellista olikaan, että Yrjö Sprengtportenin taidolla ja rohkeudella vapauduimme Ruotsin kuninkaiden ja aatelisten vallasta ja saimme alkaa kehittämään omaa vaurauttamme Suomessa Venäjän suuriruhtinaskuntana. Helenakin tietää Paavali ensimmäisen lähettäneen kenraali Yrjö Sprengtportenin neuvottelemaan Napoleonin kanssa Pariisiin 18.12.1800. Silloin solmittiin rauha ja täydet diplomaattisuhteet Ranskan ja Venäjän välille. Rouva Junot Napoleonin lähipiiristä kertoo tästä muistelmissaan, toteaa Eduard, minkä Anastasia meille tulkkaa.
Jatkan aiheesta kertoen, kuinka Sprengtportenin jo Napoleonille esittämä suunnitelma Suomen irrottamisesta Ruotsin alaisuudesta toteutui Aleksanteri I ja Napoleonin neuvotteluissa Niemenin rajajoella 25.6.1807 ja Tilsitissä sitä seuraavina päivinä. Suomi siirtyi silloin Venäjän valtapiiriin, mitä Sprengtporten oli esittänyt muistiossaan Aleksanteri I:lle jo 24.10.1806. Kommentoin tarinaa lisää ja muistutan, että ensin keväällä 1808 Napoleon asetti veljensä Josefin Espanjan hallitsijaksi ja 4.4.1808 Aleksanteri I ilmoitti kaikille Euroopan hallituksille liittävänsä Suomen ikuisiksi ajoiksi maakuntana Venäjään. Tosin Viapori, tuo ”Pohjolan Gibraltar”, antautui vasta ilmoituksen jälkeen ja Von Döbeln soti omaa sotaansa pitkälle kesään. Espanjassakin oli kapinoita vielä pitkään Josefin hallitusta vastaan.
Suomi ehti kurjistua 600 vuotta Ruotsin alla ilman elinkeinojen kehittymistä ja asukkaiden vaurastumista. Parhaat miehet ja naiset vietiin Suomesta Ruotsiin tärkeisiin virkoihin huolehtimaan Ruotsin eduista. Sprengtporten oli varmaankin Euroopan historian lahjakkain upseeri. Hänestä tuli ensimmäinen Ruotsin kuninkaan virkakoneiston pettänyt suomalainen sotapäällikkö. Tsaari julistautui 5.1.1809 Suomen suuriruhtinaaksi ja nimitti 30.1.1809 Sprengtportenin Suomen kenraalikuvernööriksi. Von Döbelnin kapina Ahvenanmaalla loppui, kun Kaarle-herttua otti vallan Kustaa IV Adolfilta maaliskuussa 1809. Seuraava Ruotsin kuningas olikin sitten Napoleonin marsalkka Jean Bernadotte ja siitä saakka ruotsalaiset ovat nauttineet ranskalaisesta kuningassuvusta. Äänettömästi kysyn itseltäni, kenestä Kaarle-herttuasta kertookaan esittämäni värmlantilainen kansanlaulu Ack Värmeland du sköna?
Helena jatkaa innostuneena, kuinka Suomesta tuli Venäjän sisälle koealue, johon ei tuotu venäläistä maaorjajärjestelmää. Asia sinetöitiin Porvoon valtiopäivillä helmikuussa 1809. Liberaali ja vapaamielinen Aleksanteri I oli perehtynyt Ranskan valistusfilosofien teksteihin ja opiskellut Sveitsiläisen Leharpen oppilaana. Tsaarilla ei kuitenkaan ollut voimaa vapauttaa venäläisiä maaorjuudesta. Onneksi hänen poikansa Aleksanteri II kykeni siihenkin. Helena muistelee, olivatko seuraavat Suomen kenraalikuvernöörit Barclay de Tolly ja sitten Mauri Armfelt? Mainitsen jopa käyneeni kanteleeni kanssa esiintymässä Armfeltien omistamassa Åminnen kartanossa Halikossa.
Kysyn Jusupovin suvusta ja mistä heidän satumainen rikkautensa on peräisin. Anastasia kertoo Venäjän kansan suruista ja sorrosta. Jusupovit, kuten lähes kaikki muutkin aateliset, eivät ole alun perin venäläisiä lainkaan. He polveutuvat mongoliruhtinaista ja rikkaudet ovat ainakin 300 vuotta vanhaa perua. Ysufin kaani alkoi yhteistyöhön tsaari Iivana Julman kanssa saaden palkkioksi maata ja maaorjia. Samalla hän kääntyi muslimista ortodoksiksi ja otti sukunimen Jusupov. Sukupolvi toisensa jälkeen he ovat risteytyneet ranskalaisten ja saksalaisten aatelisten kanssa ja ohittaneet venäläiset. Vain venäjän kieli ja taide on tarttunut heihin. Venäläiset ovat orjakansaa omassa maassaan. Romanovitkin ovat jalostuneet naimakauppojen kautta saksalaisiksi ja ruotsalaisiksi, jotka pitävät venäläisiä alamaisinaan. Oikeaa venäläisyyttä edustavat Anastasian mielestä Puškinin ja Rimski-Korsakovin kaltaiset taiteilijat, hengen jättiläiset. Tarinoiden lomassa toteamme porsaiden maistuvan herkullisilta ja Eduardin tuoma punaviini tekee kauppansa. Eduard kertoo tämän olleen hänen elämänsä paras ateria. Joonas on samaa mieltä, mitä ei tulkita kohteliaisuudeksi minulle. Eduard toteaa, että edes säveltäjä Rossinin tryffeleillä täytetyt kalkkunat eivät olleet näin hyviä kuin nämä ukrainalaiset maakuopassa paistetut porsaat.
Aamuyöllä säveltäjä ja sellisti lähtevät horjuen kävelemään kaupungille kortteeriinsa. Joonas näkee unia porsaista ja minä valvon surullisella mielellä koska aavistelen tämän olevan viimeinen Pietarin-matkani. Päivällä Helena ja Dimitri lähtevät mukaamme saattamaan meitä satamaan, kun on sunnuntai. Kahden aikaan iltapäivällä S/S Wiborg ottaa jo matkustajia kyytiin. Puheensorinasta päätellen ruotsalaisia ja suomalaisia kauppamiehiä on enemmistö laivan matkustajista. Joonas pyytää luvan oluen nauttimiseen huomauttaen samalla, että eteläisemmän Venäjän kivityömiehet tuskin koskaan joutuvat kysymään emänniltään lupaa yhtään mihinkään. Vain me pohjoiset kansat olemme näin naisvaltaisia. Huomautan että niistä maista tulleilla ja niillä hänen työkavereillaan tuskin oli hyvin tienaavaa taiteilijaa puolisona.
Sunnuntai-iltana päätämme Joonaksen kanssa elellä herroiksi laivalla. Salongin kahvit, oluet ja tupakat tekevät kauppansa Joonakselle. Itse nautin savustetuista taimenista, leivästä ja runsaasta voikerroksesta leipien päällä. Laivan kokki oli ostanut savustettuja taimenia Pietarin sataman kalastajilta. Venäläiset eivät niistä perusta siinä määrin kuin laivalla Tukholmaan saakka menossa olevat ruotsalaiset. Yöllä kuulen, kuinka siipirattaat kyntävät Itämeren aaltoja. Aamulla salongissa tarjoillaan keitettyjä kananmunia ja pekonia venäläisen teen kera. Maanantaina iltapäivällä laiva lähestyy Helsinkiä, syksyinen viima puhaltaa kannella, vaikka on vielä elokuun viimeisiä päiviä. Helsingissä Joonas tuumii, että olisi parasta hommata kestikievarista hevoset ja suunnata Veteliä kohti. Joudun tuottamaan isännälle pettymyksen, sillä menisimme ensin Varkauteen ja sieltä Jyväskylään ennen Vetelin kirkon näkemistä.