Keho kertoo
Kävelen vuorelle, ylös ja ylös. Minun on katsottava jalkoihini, etten kompastuisi. Lähdin aamun sarastaessa, nyt yövyn ja jatkan taas. Yövyn vielä kerran ja pääsen huipulle.
Kuljen sitten taas kolme päivää alaspäin varoen – etten liukastuisi. Tapaan ystäväni. Hän kysyy: ”Miltä ylhäällä näytti? Miltä laakso näytti? Mihin asti näit muita vuoria?” Olin hämmästynyt, en osannut vastata. En ollut katsonut.
Kantelekonsertissa huomioni kiinnittyy hiuksiin, jakaukseen, siihen ovatko hiukset puhtaat, onko niissä pitkä juurikasvu, onko niihin laitettu raidat, onko kihara aitoa vai kuukauden vanhaa. Jos soittajia on useampia, on pohdittavaakin enemmän. Silmien värillä huvitan itseäni. Lyön vetoa siitä, montako harmaasilmäistä, montako ruskeaa. Yleensä tämä ei selviä edes kiitoksissa. Vaatimaton soittaja pitää katseensa soittimeensa tai maahan luotuna hamaan loppuun saakka.
Miten kanteleensoittajat pystyvät niin suureen itsehillintään, että malttavat olla kertaakaan katsomatta yleisöön? Ehkä hekin ovat lyömässä kahinoiden, yskähdyksien ja tuolinnarahduksien perusteella vetoa, montako ihmistä yleisössä oli.
Näin esityksen,
jossa yleisön astuessa mustaan saliin, tilan keskellä oli valtava lattiaan uponnut pallo. Istuimme viidessä rivissä nousevassa amfiteatterikatsomossa kimpaleen ympärillä. Valot sammuivat.
Lempeä kielien hyväily täytti tilan, tuntui että pallo on kaiutin, joka pyörii pimeässä keskellämme. Hitaasti pienet valonsäteet alkoivat halkoa ilmaa. Ne tulivat tilan keskeltä. Pallo oli täynnä pieniä reikiä. Musiikki oli muuntunut rytmiseksi sekoitukseksi. Tuntui siltä, että joku hämmensi isoa pataa, jonka sisältö loiskui, osui laitoihin ja vaihtoi suuntaa. Äkkiä tuli hiljaista. Pallo halkesi kahtia ja sen yläosa lähti kohoamaan ilman pimeyteen. Sirisevä ja ritisevä ääni tuli uudella tavalla keskeltä, avoimemmin. Näimme, että pallon keskellä istui viisi soittajaa selät vastakkain ja he sormeilivat kanteleittensa kieliä niitä vinguttaen ja raapien. Salakavalasti musiikki sai rytmin ja siitä muodostui runsas melodia vaikka näytti, että soittajat edelleen puhdistivat likaantuneita kieliä. Samalla pallon alapuolisko oli auennut kymmeneksi suikaleeksi, joista joka toinen oli soittajat alhaaltapäin näyttävä peili ja joka toinen monitori.
Konsertin kuluessa soittajat nousivat seisomaan ja soittimet ylemmäs. He pyörivät ympäri, edelleen selkä kohti keskustaa ja soittivat aina sitä soitinta, joka oli heidän edessään. Kukin omalla tavallaan.
Hetken kuluttua heillä oli kaulassaan pienet kanteleet ja he menivät istumaan oman peilinsä päälle. Näin tilaan oli ilmestynyt viisi pientä lampea, joiden kuvajainen kertasi soittajien määrän kaksinkertaiseksi ja silti juuri silloin akustinen ääni oli herkimmillään. Se kiersi solistilta toiselle ollen välillä vain yksi ohut kieli.
Valot himmenivät ja pallo sulkeutui jälleen, kätkien viisi soittajaa sisäänsä. Ääni tuli läheisenä ja etäisenä yhtä aikaa – lempeän hiljaisena. Savu mateli tilaan jalkojemme alta ja se peitti koko lattian. Valot muuttuivat pisteiksi ja ne värjäsivat savun suloisin värein. Ääni viipaloitui kiiloiksi, jotka kohtasivat toisensa ilmassa ja vahvistivat toinen toistaan. Jättiläismäinen pallo alkoi vajota alas ja kuulimme soiton vaimenevan. Se kuului naapurista. Vai heidän naapuristaan?
Yleisövalo nousi hitaasti ja katseen suunta oli meillä jokaisella sama, keskelle, fokukseen. Halusimme yhteisellä silmän räpäytyksellä palauttaa auenneen appelsiinin ja sen henget takaisin tilaan…
teksti: Päivi Järvinen
julkaistu Kantele-lehdessä 1/2005