”Talvisodan aikaan käytiin koko perhe syömään illalla seitsemän aikaan. Meitä oli perheessä kahdeksan lasta. Meille oli ostettu radio ja se oli toisessa huoneessa päällä. Sieltä alkoi kuulua jotain merkillistä ääntä. Minä ryntäsin sinne ja isä torui, että mihin sinä nyt. Ei silloin ollut tapana nousta kesken ruokapöydästä. Minä sanoin, että kun se on niin mielenkiintoinen tuo soitin, että mikä se on.”
Pian valkeni, että se on kantele. Se jäi kantelemestari Otto Koistisen mieleen ja liikautti enemmän kuin mikään muu soitin. Se jäi mieleen kummittelemaan vuosiksi.
Otto Koistinen kotinsa portailla. Kuva: Sauli Heikkilä
Kyllä meitä on siunattu
Vuosi sitten Suomen Mestarikillalta kantelemestarin arvon saanut Otto Koistinen asuu vaimonsa Rauhan kanssa Käsämän kylässä viehättävässä talossa mäen päällä, jonne siintää muutaman sadan metrin päässä Kuoringan järvi.
Lukuisat puuleikkaukset ja itsetehdyt huonekalut todistavat, että sen asukasta puu tottelee. Edelleen 86-vuotiaana Otto rakentelee verstaassaan kanteleita – niin kuin on tehnyt yli viisikymmentä vuotta.
Vieläkin hän kävelee järvelle ja tulomatkalla kiipeää kepeästi kotimäen päälle. Aina ei niin kuitenkaan ole ollut. Joitakin kymmeniä vuosia sitten oli mäen kapuaminen melkein mahdotonta.
– Armeija-aikana minut rokotettiin kurkkumätää vastaan ja meistä muutama poika sairastui siihen. Se ja nuorena sairastetut angiinat saivat aikaan sydänlihaksen tulehtumisen, joka vuosien saatossa paheni ja aiheutti sydämen vajaatoiminnan, joka sitten johti eläkkeelle jäämiseen kolmekymmentä vuotta sitten. Sittemmin tehdyt kaksi läppäleikkausta ovat korjanneet tilanteen ja nyt kunto on hyvä. Mikä ettei olisi, lääkäri oli luvannut uuden läpän kestävän nelisen sataa vuotta.
Alunperin sovittua haastatteluaikaa jouduttiin yllättäin siirtämään parilla päivällä. Syykin selvisi. Lapset Marja, Ritva ja Hannu kun halusivat tulla juhlistamaan vanhempiensa timanttihääpäivää – se tarkoittaa kuuttakymmentä avioliittovuotta.
– Kyllä me siunattuja ollaan, toteaa Otto onnitteluja vastaanottaessaan.
Ensimmäisen kanteleen piirustukset keuhkoparantolasta
Koistisen perheessä laulettiin paljon ja Tuusniemen serkut soittivat viulua, mutta muuten ei Oton lapsuuteen soitto kuulunut. Leipä löytyi isän uraa jatkaen luotsina eri puolilla Savoa ja Karjalaa. 50-luvulla Otto Koistinen joutui keuhkoparantolaan. Parantolassa oli pitkäaikaisille potilaille verstas, jossa sai tehdä puutöitä. Siellä hän näki opettajalla kanteleen piirrustukset. Otto Koistinen teki ensimmäisen kanteleensa parantolareissun jälkeen. Siitä alkoi tie kanteleenrakentajana.
– Meinasin, että saa jäädä viimeiseksi, kun kantele piti tehdä opettajan ohjeiden mukaan loimukoivusta. Se oli huonolla höylällä hankala työstää, muistelee Otto.
Parantolasta päästyä oli kipinä kuitenkin jo syttynyt. Kun saunalla oli ylimääräinen huone verstaaksi, alkoi kanteleita syntyä. Kuorokaverit kannustivat ja kylän räätälikin Oton kanteleen nähtyään sanoi voivansa soittaa sitä vaikka viikon syömättä.
– 35-kielisestä kanteleesta lähdin liikkeelle, Otto kertoo.
Loimukoivu vaihtui kuitenkin kokeilun kautta kuuseen ja honkaan. Mallien kehittely lähti heti liikkeelle. Ensimmäisen kanteleen tasaperä pyöristyi ja mallia kevennettiin.
– Tulin siihen tulokseen, että kantele ei ylimääräistä puuta tarvitse.
Parantolan puutyöopettajan ohjeen mukaan Otto värjäsi kanteleensa edelleen ruskeaksi.
– Kuorokaverini Onni Tirkkonen kerran katseli kanteletta ja kysyi, suuttuisinko, jos hän sanoisi jotain. Minä lupasin, etten suutu vaan olisin kiitollinen. Onni siihen, että älä sinä töhri noita honkakanteleita, hongan väriä et tule ikinä korjaamaan. Minä sanoin, että kiitoksia ja sen jälkeen en niitä enää värjännyt, kertoo Otto.
Niin kiinnostus kasvoi – varsinkin kun Joensuussa asuva kuuluisa kanteleensoittaja ja -opettaja Tyyne Niikko oli soitellut Oton kanteleita ja sanonut, että kyllä on jatkettava. Tyynen valitettua hihansa jäävän kiinni koneistoon, Otto suunnitteli mallin, jossa vivusto tuli keskelle.
Otto jatkoi kuitenkin edelleen luotsin hommia. Niissä töissä talvella oli hiljaisempaa ja rakentamiselle jäi aikaa. Reimareitten ohella Otto rakenteli kanteleita.
Hyvä kannel kauas kuuluu
Otto Koistisen hyvä ystävä Martti Pokela kehotti kerran osallistumaan Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön viisikielisen kanteleen rakentamisen kilpailuun.
– Siihen piti tulla lovileikkauksia, enkä minä niitä kehdannut ruveta leikkelemään. Sähkökolviin taittelin pellin ja sillä painelin kuviot. Siinä meni kuulemma ensimmäinen palkinto ja tulin toiseksi, nauraa Otto. En pitänyt niitä koristuksia niin tarpeellisena.
Ensimmäinen palkinto tuli sen sijaan isojen kanteleitten sarjassa. Viisikielisilläkin tuli myöhemmin ensimmäisiä palkintoja, vaikka Otto ei kilpailuista niin perustanut. Aina vain joku houkutteli osallistumaan.
– Kaustisen kilpailuihin oli kolme kannelta valmiina, yksi honkaa, yksi leppää ja yksi raitaa. Unessa tuli sitten Martti Pokela tyttärensä Eveliinan kanssa ja väänteli raitaisen kanteleen pontta, niin että pelkäsin sen menevän rikki, muistelee Otto. Niin hän laittoi sitten juuri sen raitaisen kanteleen yhden kielen vaihdon jälkeen kilpailuun ja ensimmäinen sija tuli.
– Kun Martti kuuli tarinan jälkeenpäin, hän kysyi aina ensiksi, että olenkos nähnyt niitä enneunia, mutta ei ole näkynyt, Otto nauraa.
Viisikielisiä tuli Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön hallituksen toiveesta tehtyä lahjoiksi, mutta suurin mielenkiinto on kohdistunut isoihin kanteleisiin.
Kanteleitten ohella on syntynyt joitakin muitakin soittimia. Nuorena jäänmurtajalla työskennellessä tuli tehtyä murtajan verstaalla mandoliini viulunrakentamisesta ja soittamisesta innostuneen työkaverin innoittamana.
– Olen minä kahdeksan viuluakin tehnyt, Otto viittaa seinällä roikkuviin viuluihin. Vanhin tytär Marja halusi soittaa viulua. Minä menin soitinkauppaan ja kysyin, saanko ottaa mitat. Ei ollut varaa viulua ostaa. Sain luvan ja tein ensimmäisen viulun. Ei paljon päätä paleltanut, Otto naureskelee. Ritva on soittanut isänsä rakentamalla viululla ammattilaiseksi saakka.
Kerran yksi pohjalaispelimanni oli kysynyt, miksei Otto mainosta. Otto siihen, että mitä tuota mainostamaan, kun ei kerkiä nytkään kaikkia tilattuja tekemään.
Innoittajat ja soinnin salaisuus
Otto Koistiselle on kanteleen sointi aina ollut tärkein asia.
– En minä puuta ole teknisillä laitteilla mittaillut, mutta olen yrittänyt kuunnella miten se soi, hän kertoo.
Kantelisteissa innoittajina ovat olleet jo aiemmin mainitut Martti Pokela ja Tyyne Niikko, sekä halsualaiset pelimannit Veikko Kalliokoski, Sulo Karhulahti ja serkkunsa mestaripelimanni Taito Karhulahti. Ja tietenkin tytär Ritva.
Taito Karhulahden luona Otto vieraili muutamaan otteeseen. Kerran Taito oli pyytänyt Ottoa tekemään sellaisen kanteleen, joka pimahtaa. Otto oli todennut, että nyt tuli kyllä sellainen pyyntö, jota ei voi toteuttaa. Ei hän voi tehdä kannelta, jonka sointi sammuu saman tien. Kanteleen pitää soida. Myöhemmin Taito oli jopa pyytänyt anteeksi, että hän pohjalaiseksi puhuu paljon ja usein ennen kuin ajattelee. Taito oli pelimanni, joka kehoitti aina kuuntelemaan soittimen ääntä tarkasti. Hän oli joskus kokeillut kaikki Oton rakentamat soittimet Halsualla – 22 yhteensä – ja todennut kaikkien soivan hyvin.
– Soitinrakentaminen on sellainen harrastus, että siitä löytyy aina jotakin uutta. Kantele on vielä sillä tavalla hankala, että siinä on paljon kieliä ja ne pitää saada soimaan tasaisesti, kuvailee Otto.
Mutta onko hyvään sointiin joku salaisuus? Jos on, se jää salaisuudeksi, enempää Otto ei siitä osaa – tai halua – kertoa.
Kaikki musiikki voi olla hyvää musiikkia
– Minun ikäluokkani ihmiset tykkäävät vanhemmasta soittotyylistä, mutta kaikki tyylit pitää hyväksyä, Otto vakuuttaa. Kantele ei hänen mielestään kuitenkaan soi yhtä kauniisti kaikessa musiikissa.
Kun Otolta utelee nykyvirtauksista, tuntuu, että kaikki käy. Sähkökanteleella ja kaikenlaisella musiikilla on paikkansa, vaikka hän itse arvostaakin akustista sointia eniten. Eräät vanhemmat rouvat olivat arvostelleet modernissa konsertissa halunneensa kuulla kantelemusiikkia. Otto oli sanonut, että kuunnelkaapa uudestaan. Uuden musiikin kuunteleminen vaatii asenteiden muuttamista.
Kanteleen symboliarvoa Otto ei juuri pidä painolastina, vaan ennemmin sitä, mitä sillä soitetaan. Nuoria ei aina innosta vanhempi musiikki. Oton käsityksen mukaan tilanne muuttuu, kun ohjelmisto laajenee.
Tulevaisuus turvattu
Kanteleen tilanne on tänä päivänä siis hyvällä mallilla. Myös Oton perinteen jatkaminen on hyvissä käsissä. Tytär Ritva Koistinen jatkaa kanteletaiteilijana, -opettajana ja -tutkijana, ja poika Hannu kehittää kanteleita perustamassaan Suomen suurimmassa kanteleita valmistavassa Koistinen Kantele -yrityksessä. Hannu kulki jo pienestä asti Oton kanssa verstaalla ja rakensi 12-vuotiaana ensimmäisen kanteleensa. Koulun jälkeen hän päivän yliopisto-opiskelun jälkeen ilmoitti ryhtyvänsä tekemään kanteleita.
Koistisen keittiön pöydän ääressä onnellisen oloinen pariskunta tarjoilee edellisen päivän juhlien jäljiltä jäänyttä vadelmakakkua. Vaivoilta ei ole vallan säästytty ja sydämen keinoläppäkin vaatii nukkuma-asennon hakemista iltasella.
– Kyllä minä ajattelen, että meillä on kaikki oikein hyvin, Otto toteaa lopuksi. Isällä oli tapana sanoa, että ”onnellinen on mies merellä – lykkyjensä lainehilla”.