Kolme Väinämöiskuvaa
On ihanaa lumoutua! Lumoutuessaan ihminen hämmästyy, ihmettelee, sitten (vielä, jos on hidasta tyyppiä) sulattelee ja lopulta ihastuu – ”että tällaistakin on!”. Minä lumouduin perinpohjaisesti vieraillessani Ateneumin Kalevala-näyttelyssä. Lumouduin vahvoihin Kalevala-pohjaisiin teoksiin, jotka puhuttelivat minua ihmiselämästä kertoessaan. Mutta ennenkaikkea lumouduin Väinämöistä ja kanteletta kuvaaviin taideteoksiin: mikä ylhäisyys, mikä suvereeni asema, mikä intensiteetti! Väinämöisen kuningasasema ja -asenne on kiistaton. Hän on ollut taiteilijoille varmasti kiitollinen kohde. ”Väinämöinen kanteletta soittamassa”-tyyppisiä maalauksia on tehty useita. Ne ovat luonnollisesti taiteilijan henkilökohtaisia tulkintoja Väinämöisen asemasta ja persoonasta.
Kantele on kuvattu useissa maalauksissa Väinämöisen mahtavana työkaluna, kulttivälineenä ja instrumenttina, jonka kautta Väinämöinen toimii Väinämöisenä. J.E. Kortmanin maalauksessa ”Väinämöisen soitto” Väinämöinen soittaa rantakalliolla. Muut Kalevalan henkilöt, taivaan enkelit ja metsän eläimet seuraavat häntä. Väinämöisen ilme ja elekieli tosin näyttävät jostain syystä siltä, kuin hän pitelisi kanteletta ensi kertaa käsissään eikä tietäisi, mitä sillä tehdään. Ahdistaneeko Väinämöistä takana lymyilevät viikingit, oma kalevalainen kansa vai taivaalta häntä seuraavat enkelhahmot, mutta joka tapauksessa Väinämöisen suu on raollaan, silmät tuijottavat katsojaa apua pyytävinä ja oikea käsi on sivulla ikäänkuin kysyäkseen ”mitä te oikein odotatte minulta!”. Kantelekin näyttää A4-kokoiselta kirjekuorelta. Ellen olisi suomalainen, en tulkitsisi sitä kanteleeksi. Mutta Väinämöisen eleistä huolimatta hänen auktoriteettinen asemansa korokkeella on tässä kokonaisuudessa täysin kiistaton.
Myös R.W. Ekman on maalannut samannimisen teoksen. Sommitelmakin on samantyyppinen, mutta tässä teoksessa Väinämöinen on varma asiastaan ja uskoo siihen, mitä tekee. Väinämöinen on miehekäs mies parhaassa iässään. Hänellä on raamikas olemus ja intensiivinen katse. Väinämöinen suorastaan tuijottaa kankaalta. Kantele on kantele, eikä kirjekuori ja Väinämöisen soitto-ote on ronski. Väinämöinen ottaa kuulijansa ja on Kalevalan kansan kiistaton jumala. Minkäänlaista haparointia ei ole ilmassa. Kuulijakunta näyttää koostuvan enimmäkseen nuorista naisista.
Kristinuskon nousun myötä aika alkoi ajaa Väinämöisestä ohi. Samainen R.W. Ekman on maalannut aiheesta vaikuttavan teoksen ”Pakeneva pakanuus”. Valkoinen, puhdas risti loistaa taivaalta valaisten hämärää kalliota. Väinämöinen on saman komean kaverin hahmossa kuin edellä esittelemässäni teoksessa. Hän on napannut jousipyssynsä ja kanteleensa mukaan ja jylhän kohtalokkain ilmein poistuu pimeyteen. Yleisöä ei enää näy. On vain risti ja poistuva Väinämöinen kanteleineen.
Teokset:
- J.E. Kortman: Väinämöisen soitto 1891, öljymaalaus 110 x 150 cm
- Kalevalaseura
- R. W. Ekman: Väinämöisen soitto 1858-69, öljymaalaus, noin 390 x 283 cm, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta
- R.W. Ekman: Pakeneva pakanuus 1860, öljymaalaus 30 x 24,8 cm, Cygnaeuksen galleria, Suomen kansallismuseo
- Kirjallisuutta (mm.): Kalevala kuvissa. Ateneumin taidemuseo / Valtion taidemuseo 2009.
teksti: Tiina Komulainen
Kantele 3/2009