Millainen on sinun kanteleesi? Onko kantele ensimmäinen soittimesi, nyt muisto vanhoilta hyviltä ajoilta? Ehkäpä sieltä, jolloin olkatoppausten koolla kilpailtiin, kaunein väri oli vihreä neonväri, ja Bogart Company ja Raptori soivat radioaalloilla. Se houkuttelee ja kutsuu sinua vielä kokeilemaan. Keväisin silmäilet kesän kantelekurssien ilmoituksia miettien, vieläkö vanha kipinä voisi roihahtaa liekkeihin. Kantele voi olla sinulle myös osa kadonnutta, jo eksoottista Suomea, sijoittuen jonnekin muistin hämärään heinätöiden ja kylän ensimmäisen mustavalkoisen television maailmaan. Ehkä se on sinulle mielikuva, joka edustaa menneitä kultaisia vuosikymmeniä; Katri Helena, kantele ja peilarista juotu lypsylämmin Mansikin maito.
Onko kanteleesi mokoma pentele, turhautuneisuutta tuottava aparaatti, itkun ja hammastenkiristelyn kohde? Pentele, jota on kai soitettava, koska äiti aikoinaan pakotti. Pentele, jota saa selitellä ihmisille ja todistella, että soitin se on pentelekin (vieläpä hieno). Vai onko kantele sinulle status; upeaääninen, uusiutuva ja moderni, muodoltaan kaunis ylpeydenaihe, jonka taitajana sinun on ilo olla ja kerätä sillä itsellesi positiivista huomiota. Kesteillä ja kokkareilla sinulla on aina valttikortti, mistä jutustella. Voit olla varma, ettet unohdu, sillä marginaalisuus muistetaan.
Onko kanteleesi koriste-esine seinällä, ehkäpä muistoesine? Se rakkain, jonka ukki on tuonut Karjalasta mukanaan. Se, josta sait ensikosketuksen musiikkiin ja joka säilyttää ikuista sidettä sinun ja edesmenneen ukkisi kanssa. Se, joka on arvoltaan muille mitätön, mutta sinulle korvaamaton. Se, jonka kannat itse käsin perille muuttaessasi, vaikka muuttoautoonkin mahtuisi.
Ehkä kantele on sinulle arkinen käyttöesine. Työkalu, jota muistat huoltaa valitettavan harvoin. Kieletkin huomaat putsata vasta, kun sormenpäät alkavat tarttua niihin. Pienet kolhut ja lommot kanteleessasi eivät haittaa, sillä nehän vain kertovat, että eletty on. Ja olethan ehkä itsekin jo saattanut hieman lommoutua matkan varrella, joten suhtaudut ymmärtävän suurpiirteisesti elämän jälkiin.
Kantele on ehkä sinulle matkalippu maailmalle (niin naapurikunnan suvisoitteloihin kuin vaikkapa toiselle mantereelle), ammattiin ja mukavaan soittoporukkaan. Olet onnekas, jos kanteleesi soi sinun elämääsi, iloa ja surua. Se on silloin sinulle eräänlainen minuuden jatke, jota ilman oman itsen määrittely on vaikeaa. Kanteleesi voi olla melkeinpä inhimillinen kaveri, joka kulkee reissussa mukana maailmalla. Olet ehkä jopa nimennyt hänet. Lento- tai junalippua varatessasi huomaat puhuvasi virkailijalle, että ”Repe” tarvitsee myös istumapaikan. Ja melkein loukkaannut, kun lentolipussa lukeekin hänen nimensä paikalla vain ”cello” – ihan kuin hän olisi mikä tahansa soiva puulaatikko!