Hedi Viisman taiteellinen jatkotutkinto
Kromaattinen kantele mahdollisuuksien pelikenttänä: käsikirja säveltäjille
Lectio praecursoria
Taiteellisen tohtorintutkintoni aiheena on kromaattisen kanteleen soittotekniikan tutkiminen
ja kehittäminen. Soittotekniikan kehittämiseen olen pyrkinyt laajentamalla soittoteknistä
repertuaaria, sovittamalla ohjelmistoa sekä tilaamalla uusia teoksia säveltäjiltä.
Tutkimukseni perustuu laajalti omaan keholliseen kokemukseeni ja tietooni.
Johtopäätösteni sanallistaminen on ollut yksi keskeinen tavoite tässä tutkimuksessa.
Syy tutkinnon suorittamiseen on ollut myös omien ja soittimen äärirajojen kokeilu. Olen
opetellut tutkinnon myötä soittamaan teoksia, joita en olisi koskaan opetellut, ellei
opiskeluympäristö olisi tarjonnut siihen minulle aikaa, mahdollisuuksia sekä tarvetta.
Kanteleella on aina ollut iso rooli elämässäni. Suhde soittimeen ja soittamiseen on hyvin
henkilökohtainen ja se on ollut jotain, mihin minua ei ole koskaan pakotettu. Perheeni
ainoana muusikkona minua ei ole edes lapsena pakotettu harjoittelemaan. Kanteleen
soittaminen ja siinä aina parempaan pyrkiminen on siis kummunnut sisältäpäin. Koen
myös hyvin voimakasta pakkoa todistaa soittimen arvoa musiikkielämässä. Saan
palkintoni uusista teoksista, joita soittimelle on sävelletty sekä jokaisesta uudesta
sovituksesta, joka auttaa laajentamaan omaa soittoteknistä osaamistani ja soittimen
ohjelmistoa. Minua motivoivat parhaiten asiat, joita ei ole kanteleella aikaisemmin soitettu
sekä lukuisat uudentyyppisiin ratkaisuihin liittyvät haasteet. Mikään ei saa minua
raivokkaammin liikkeelle kuin epäily, että en pystyisi johonkin tai että jotain ei olisi
mahdollista soittaa kanteleella. Otan haasteet innokkaana vastaan ja olen vahvasti sitä
mieltä, että rajoitukset eivät ole soittimessa vaan soittajissa, itsessäni mukaan lukien.
Tämän ei kuitenkaan pitäisi estää kurottamista kohti tähtiä.
Kromaattisen kanteleen perussoittotekniikka, jota aloittelijat opiskelevat on ns.
nostonäppäily. Siinä näppäillään sormella kieltä alhaalta ylöspäin tulevalla liikkeellä, jolloin
sormi koukistuu. Soittimessa kielet asettuvat kahteen tasoon, jolloin diatoniset sävelet ovat
ylempänä soittimen oikeassa reunassa ja laskeutuvat alas soittimen vasempaan reunaan,
samalla kun kromaattiset sävelet ovat ylempänä soittimen vasemmassa reunassa ja
laskeutuvat alas soittimen oikealle puolelle. Näin olleen suunnilleen soittimen
keskikohdalla on kromaattinen sävelasteikko samalla tasolla. Konserttikanteleen
ensisijainen soittotekniikka on liukunäppäily. Siinä sormi liukuu yhdeltä kieleltä ylös tai
alaspäin ja pysähtyy seuraavalle kielelle. Se on hyvin luonteva ja ergonominen tapa liikkua
kieleltä seuraavaan.
Kromaattisen kanteleen ja konserttikanteleen perussoittotekniikat siis eroavat toisistaan
todennäköisesti johtuen erilaisista kielten asettelusta soittimilla. Toki, konserttikanteleessa
käytetään joskus tarvittaessa myös nostonäppäilyä. Liukunäppäilyä käytetään
kromaattisessa kanteleessa harvemmin, johtuen soittimen kromaattisuudesta. Siinä ei
pysty liukumaan esimerkiksi fis-säveleeltä e-sävelelle, koska välissä on f-sävel. Kun aloitin
maisterinopinnot Sibelius-Akatemiassa vuonna 2000, huomasin vuosien mittaan, että
liukunäppäilystä tuli tärkeä osa omaa soittotekniikkaani aina kun mahdollista. Esimerkiksi
käytin sitä f-säveleltä e-sävelelle siirtyessä. Liukunäppäilyä käyttäessä pystyy soittamaan
huomattavasti nopeammin verrattuna nostonäppäilyyn. Huomasin kuitenkin vasta
hiljattain, että jossain vaiheessa olin lopettanut liikkumisen yhdestä soittotekniikasta
toiseen. Kahden tekniikan välimaastosta oli tullut minun perustekniikkani. Pitkän
pohdinnan jälkeen olen päättänyt nimetä sen lyöntinäppäilyksi. Sormen liike-energia lähtee
ilmasta kieltä kohti ja lyönnin voimakkuudella sekä nopeudella säädetään kielen värähtelyn
vaihtelut. Lyönnin suuntana on vinosti kieltä kohti hieman koukussa olevalla sormella
ylhäältä alaspäin tähtäävä sormen liike. Sormen fyysisen liikkeen minimointi ja sormen
kosketuksen kontrollointi edellä mainitulla tavalla mahdollistavat vieläkin nopeamman
soittotavan.
Kromaattinen kantele on kehitetty vuonna 1953. Sen kehitti valgamaalainen Väinö Maala,
Etelä-Virosta. Ensimmäinen kromaattisen kanteleen soittaja ja opettaja oli minun
ensimmäinen opettajani Els Roode. Miten lähestyä soitinta, jota ei ole aiemmin ollut
olemassa? Soitinta, jolla ei ole ollut opettajia, ohjelmistoa, oppikirjoista puhumattakaan.
Els Roode lähti etsimään muille soittimille kirjoitettua repertuaaria, jota pystyisi soittamaan
uudella soittimella. Monet hänen oppilaistaan, minä mukaan lukien, ovat kasvaneet
soittamalla esimerkiksi 1800-luvun säveltäjä, pedagogi ja pianisti Carl Czernyn
pianonsoiton opiskeluun tarkoitettua etydikirjaa. Soittimelle sovittaminen ja uuden
ohjelmiston löytäminen kuuluvat edelleen kromaattisen kanteleen opettajien
perusosaamiseen. Mistä kukin lähtee sopivaa ohjelmistoa etsimään, perustuu jokaisen
opettajan omiin musiikkimieltymyksiin. Pidän kovasti impressionistisesta kuvataiteesta
sekä impressionistisista säveltäjistä Claude Debussystä ja Maurice Ravelista. Kanteleen
erityisen pitkä sointi tarjoaa erinomaisia mahdollisuuksia sointivärien sekoittamiseen ja
harmonioiden vaihdoksien pehmentämiseen.
Samalla tavalla impressionistisessa kuvataiteessa ei ole selviä rajoja värien vaihtumisen
välillä, vaan värit ovat sulautuneet toisiinsa. Lähdin sovittamaan Claude Debussyn
pianosarjaa, jonka nimi on Suite Bergamasque. Olen kirjallisessa työssäni kirjoittanut sen
sovittamisesta kanteleelle esimerkkinä säveltäjille siitä, mitkä asiat ovat helposti tai
toisaalta hankalasti toteutettavissa kromaattisella kanteleella.
Kanteleen ääni ei ole kovin voimakas. Dynaamisia ja äänenvärin vaihteluita löytyy
soittimesta kuitenkin runsaasti. Skaalan hiljaisempaan päähän voidaan kanteleella edetä
melkein loputtomiin, jopa niin pitkälle, että ei voi enää olla varma, soiko kantele ollenkaan
vai soiko se vain omassa päässä. Herkän dynaamisten mahdollisuuksiensa puolesta
kantele soveltuu hyvin myös polyfonisen musiikin soittamiseen. Mahdollisuus värittää
jokainen ääni omalla tavallaan, tarjoaa moniäänisen tekstuurin toteuttamiseen erinomaiset
lähtökohdat. Ja juuri polyfonisen tekstuurin soittaminen monipuolistaa ja kehittää soittajan
sammutustekniikkaa. J. S. Bachin sekä G. F. Händelin musiikki on ollut osa ohjelmistoani
aivan soittamiseni alusta saakka. Bachin kaksiääniset inventiot tai Händelin menuetit
soveltuvat hienosti joskus jopa perustason soittajille.
Bachin Goldberg-muunnelmat, teema ja 30 variaatiota, voidaan laskea säveltäjän yhdeksi
merkkiteokseksi. Teos on soittoteknisesti hyvin haastava vaikkakin samalla musiikillisesti
erittäin palkitseva. Teoksen kaikki variaatiot kanteleella toteutettuna eivät ole välttämättä
ihanteellisia versioita originaalista, mutta pidän niitä oleellisena osana tätä
tutkimusmatkaa. Näen teoksen sovittamisen arvon siinä, että kun pyrkii ottamaan haltuun
kappaleen esittämiseen tarvittavan teknisen taituruuden, voi tällaista kokemusta ja teknistä
hallintaa soveltaa tulevaisuudessa kanteleelle sävelletyssä musiikissa. Halusin opetella ja
soittaa koko teoksen myös siitä syystä, ettei kanteleelle kerta kaikkiaan ole vielä sävelletty
tunnin mittaista sooloteosta. Jo tämä sellaisenaan on haaste, joka jokaisen
ammattisoittajan on kohdattava. Keskittymisen vaatimukset ja fyysinen jaksaminen
tällaisessa teoksessa ovat aivan eri tasolla kuin vaikka kolmen tunnin taustamusiikin
soittaminen ravintolassa tai kuuden tunnin harjoitteleminen luokassa. Kanteleen
kansanmusiikkisoitin- taustasta johtuen koen, että soittimen soittotekniikka on myös
kehittynyt hyvin pitkälti melodia ja säestys pohjalta. Näin ollen melodiaa soittava käsi
kehittyy huomattavasti taitavammaksi, kuin säestyskäsi. Goldberg-muunnelmat on alun
perin sävelletty kaksisormioiselle cembalolle, jolloin variaatioissa eri melodialinjoja
soittavat kädet ja niille kohdistuvat tekniset vaatimukset ovat samat. Usein melodialinjat
vaihtuvat myös saumattomasti eri rekistereiden välillä, jolloin kantelemusiikissa
ylärekisterissä soittamaan tottunut käsi joutuukin tekemään tilaa ns. ”säestyskädelle”. Näin
monenlaisia soittoteknisiä haasteita en ole löytänyt mistään muusta yksittäisestä
teoksesta.
Tutkinnon yhtenä tukipilarina on ollut yhteistyö säveltäjien kanssa. Viiden konsertin
kokonaisuus sisälsi uusia tilausteoksia kuudelta säveltäjältä. Tavoitteena oli pyytää uutta
musiikkia mahdollisimman erilaisilta säveltäjiltä sekä yhteistyössä heidän kanssaan
kehittää kanteleella soittotapoja, joita ei ole aikaisemmin käytetty. Koen, että melko
helposti voi itse soittajana tulla myös sokeaksi erilaisille äänentuottotavoille, jolloin
säveltäjä ”ulkopuolisena” voi löytää uusia raikkaita lähestymistapoja kanteleen soittoon.
Kanteleen kaunis, pyöreä ja kumea äänenlaatu, johon yleensä pyritään, ei poissuljekaan
vaihtoehtoa soittaa sillä tarkoituksellisesti rumaa ääntä, kuten Maria Kallionpään teos Run
todistaa. Voimakas, raaka ja välillä särkyvä ääni tuottaa huomattavasti erilaisen
äänimaiseman.
Robert Rival taas käyttää hyväksi mm. kanteleen resonanssia ja saavuttaa nopeilla
toistuvilla sävelkuvioilla hienoja äänimassoja, jolloin kanteleen äänenvahvuus nostetaan
soittimen äärirajoille. Rivalin teos Ten Miniatures on hieno esimerkki myös hänelle
esitetystä toiveestani koskien mahdollisuutta käyttää osa teoksesta opetuksellisessa
tarkoituksessa. Jotkut osat teoksesta (esimerkiksi numerot 1, 3 ja 6) ovatkin teknisesti
soveltuvia myös keskitason soittajille. Alex Freeman löytää soittimesta hienoja
perkussiivisia ominaisuuksia ja Ilari Kaila leikkii kromaattisuuden antamilla
mahdollisuuksilla. Pisin yhteistyö minulla on ollut säveltäjä Matthew Whittallin kanssa.
Häneltä on ilmestynyt ensimmäinen kantelekappale vuonna 2002 (The Snow Watcher,
soolokanteleelle) ja viimeinen vuonna 2018. Siihen väliin on mahtunut monia teoksia
kanteleelle eri kokoonpanoissa. Yhdessä olemme löytäneet erilaisia tapoja soittaa
moniäänisiä huiluääniä sekä monia korukuvioita, joissa yhdistellään soittotekniikoita
sormilla näppäilleen ja liu’uttaen. Whittallin viimeisessä teoksessa Five Windows on Winter
kanteleelle ja jousiorkesterille korostui erityisesti yhteissoittoon vaikuttavia balanssiasioita.
Esimerkiksi kanteleen kirkas ylärekisteri kantaa paremmin, kun siihen lisätään
oktaavivahvistusta. Se taas antoi minulle soittajana haasteen löytää tapoja, miten
oktaavisoittoa voi sujuvasti toteuttaa nopeissa tempoissa. Kantelekonsertto sai
kantaesityksen viimeisessä jatko-tutkintokonsertissani, joulukuussa 2018. Orkesterissa
soittivat: Maria Puusaari, Juha-Pekka Koivisto, Kaidi Ugandi, Liisa Rantala, Pasi
Eerikäinen, Isa Halme, Sebastian Silén, Barbora Hilpo, Laura Vilagi, Joasia Cieslak, Lumi
Mannermaa ja Tarmo Anttila. Orkesteria johti professori ja kapellimestari Nils
Schweckendiek.
Vaikka kromaattinen kantele on nimensä arvon mukaisesti kromaattinen, keskittyy tähän
saakka iso osa kanteleelle sävelletystä musiikista sen kauniiseen ääneen. Ymmärrän toki
kanteleen äänen viehättävyyden ja vaikeuden ohittaa se ominaisuus säveltäjänä. Tästä
johtuen soittajat eivät kuitenkaan totu käyttämään soittimen kaikkia mahdollisuuksia. Usein
olen huomannut oppilaiden kauhistuvan, jos eteen tulee kappale sävellajissa, jonka
etumerkinnässä on enemmän kuin kolme ylennystä tai alennusta. Tämän tutkinnon kautta
olen työntänyt paitsi itseäni myös oppilaitani tuolle epämukavuusalueelle ja yrittänyt
aktiivisesti löytää hyvin kromaattista musiikkia kanteleella soitettavaksi. Olen myös
pyytänyt säveltäjiä, onnistuneesti, tähän tutkintoon sisältyvissä tilaustöissä tuomaan esiin
soittimen kromaattisuutta.
Aloitin taiteellisessa tohtoriohjelmassa kymmenen vuotta sitten. Tässä ajassa olen
muuttunut melko paljon sekä ihmisenä että taiteilijana. Syy tutkinnon suorittamiseen ei ole
kuitenkaan muuttunut ja olen saavuttanut itselleni asettamat tavoitteet. Kromaattisen
kanteleen repertuaari on laajentunut tutkinnon myötä kuudella uudella teoksella sekä
lukuisilla sovituksilla. Uskon, että tämän musiikin esittäminen jatkaa tavoitteeni ruokkimista
ja innostaa säveltäjiä kirjoittamaan kanteleelle lisää. Soittotekniikan kehityksestä voisin
todeta, että soittimen mahdollisuudet eivät ole vielä tulleet vastaan. Aina kun olen
saavuttanut oman osaamisen äärirajan, olen pian huomannut, että se raja liikkuu taas
hieman kauemmas. Jokin todella haastava tekninen toteutus ei olekaan yhtäkkiä niin
hankala, kun uusi soittotapa on otettu haltuun. Toivon, että jatkuvan kehittämisen haaste
pätee myös kirjallisen työni suhteen. Todennäköisesti ja jopa toivottavasti sitä joutuu
päivittämään liittyen soittoteknisiin tasoihin. Opettajana ja soittajana pyrin myös
tulevaisuudessa innostamaan ihmisiä ajattelemaan, että ”vain taivas on rajana”.
Teksti: Hedi Viisma
Kuva: Harri Anttila
Koko työn voit lukea täältä:https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299446