Teksti: Henna Tahvanainen

Kuvassa Henna Tahvanainen klubikeikalla Hamamatsussa ystävänsä Toshin kanssa syyskuussa 2019. Kuva: Kenichi Oka

Tämä on kertomus asumisesta Japanissa, kanteleensoitosta, tutustumisesta japanilaiseen musiikkiin ja keikkakulttuuriin. Kertomatta jäävät ainakin sapporolaisen Salmiakki-kanteleyhtyeen kanssa näkemäni kurjet Kushirossa, nerokkaasti käännetty suomalais-japanilainen versio laulusta Tuli lemmenkäki, improvisointi kuivuneen järven keskellä kirsikan kukkien aikaan, sekä Päivin, Riitan, Erkin ja Minnan vetämät kanteletyöpajat Kobessa ja Osakassa, joihin sain osallistua.  Koska tarkoituksenani on esitellä japanilaisia ilmiöitä, tekstissä vilisee jonkin verran japanilaisia termejä, joista kiinnostavimpia suosittelen kirjoittamaan internetin hakukoneeseen. (Olen lisännyt nettiversioon paljon linkkejä juttuun liittyviin termeihin ja ihmisiin, jotta lukija pääsee virittäytymään tunnelmaan.)

Aloitetaan. Hamamatsu. 800 000 asukkaan kaupunki, joka on saanut nimensä männyistä (matsu) rannalla (hama), ja joka oli pysähdyspaikka jo vanhalla Tōkaidon kauppareitillä. Nykyään sitä kutsutaan Japanin musiikkikaupungiksi, sillä siellä toimii niin Yamaha, Roland kuin Kawaikin. Kaupungin ylpeys on melodiaa soittavat liikennevalot ja soitinmuseo, jossa on kuultu kanteleensoittoa muun muassa Kardemimmeiltä ja Hiroko Aralta. Ja näin minä siellä Jouhiorkesterinkin. Lisäksi kaupungissa on harmonikan muotoinen pilvenpiirtäjä, jonka 54. kerroksesta näkee kirkkaana päivänä niin Tyynenmeren kuin Fuji-vuoren huipun. Sää on todella kostea, ja olin pilata kanteleeni ruosteella ennen kuin tajusin hankkia kosteudenpoistajia ja kosteusmittarin laukkuuni. Tällaisessa kaupungissa vietin 2,5 vuotta tutkimusinsinöörinä maailman suurimmassa soitinrakennusfirmassa. Työssäni Yamahalla sain yhdistää kanteleharrastukseni kiinnostukseeni fysiikasta.

Kaupunki on täynnä pieniä baareja ja keikkapaikkoja, jossa voi kuunnella musiikkia, jos sattuu seuraamaan keikkapostereita. Kerran eksyttiin kollegani kanssa Hermit Dolphin- nimiselle klubille, jossa esiintyi salaa Hiromi Uehara, yksi Japanin tunnetuimmista nuorista jazzpianisteista sekä okinawalaiseen baariin, jossa sai laulaa livekaraokea okinawalaisen kolmikielisen banjon eli sanshin soidessa. Musiikin lisäksi näissä paikoissa myös itse omistajat ovat hyvin mielenkiintoisia hahmoja ja suosittelen aina istumaan baaritiskillä, jotta heihin voi tutustua. PS. Muista ottaa mukaan muusikkokäyntikorttisi!

Hamamatsussa järjestetään myös paljon musiikkifestivaaleja, kuten jazzviikko ja maailmanmusiikin festivaali. Sen lisäksi joka lokakuu järjestetään Yaramaika-festivaali, johon kuka tahansa voi hakea esiintyjäksi. Yaramaika on Hamamatsussa puhuttua enshun murretta ja tarkoittaa ”yritetään yhdessä eikä pelätä epäonnistumista”.  Hyväksytyn esiintyjän tuli toimittaa kappalelista, kappaleiden tarkka kesto, ja soitinten sekä mikkien asettelu lavalla useita kuukausia ennen esiintymistä. Myöhemmin opin, että kaikki keikkajärjestäjät tekevät niin. Näistä byrokraattisista haasteista huolimatta minäkin päädyin ”yrittämään” konserttikanteleen soittoa Shizuoka-pankin aulassa. Jo ennen omaa 30 minuutin osuuttani ympärilläni pyöri kiinnostuneita ihmisiä kyselemässä konserttikanteleestani. Minun lempikysymykseni yleisölle oli kuvailla ääntä. Useimmat sanoivat, että se on ääni, jota he eivät olleet ennen kuulleet. Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa viimeistelevä Ying-Hsien Chen on kirjoittanut suomalaisen kanteleen vastaanotosta Japanissa ja kuvannut syitä, jotka ovat ajaneet japanilaisia kanteleen pariin, sekä heidän käyttämiään sanoja kuvailemaan sen ääntä.

Minun kokemukseni mukaan Japanissa ihmiset olivat innostuneita kokeilemaan viisikielisen soittoa, vaikkei heillä olisikaan kokemusta Suomesta. Viisikieliset kanteleet yhdessä rytmimunien ja rytmikapuloiden kanssa osoittautuvat mainioksi yhdistelmäksi työpajoissani Tokion suomalaisessa koulussa ja Hamamatsun kansainvälisen kulttuurin keskuksessa. Suomalaisessa koulussa järjestetään opetusta lauantaisin ja Kalevalan päivän aikaan pidin laulu- ja soittohetkiä. Lisäksi pidin Hamamatsussa muutaman yksityistunnin kahdelle japanilaiselle viisikielisen soitosta kiinnostuneelle japanin kielellä. Tai no, japanin, englannin  ja elekielen yhdistelmällä. Japaniksi etusormi on muuten ”ihmistenosoittelusormi” (hitosashiyubi). Yksi näistä japanilaisista kuljetti minua ympäri kaupunkia ystäviensä hipsteriliikkeissä esittelemässä soitinta ja monen silmät kirkastuivat sormien hapuillessa kirkkaita ääniä. Muun muassa japanilaiseen curryyn erikoistunut kokki näppäili sujuvasti ravintolansa tiskillä. Toisen opetettavan oppitunti sattui olemaan samaan aikaa samassa paikassa kuin Suomea ja sisua koskeva luento, joten oli luonnollista, että minä siinä luennon aluksi sitten kanteleineni soitin muutaman kappaleen. Tämä tapahtui Hamamatsu-Suomi-seuran keskuksessa, ns. skandinaavisessa kylässä nimeltä DloFre.

Japanilaiselle keikkakulttuuri pienellä paikkakunnalla toimii, koska kyse on vastavuoroisuudesta. Kävin siis paljon ystävien ja tuttujen keikoilla saadakseni yleisöä. CDitä tehdään ja myydään edelleen paljon, erityisesti keikkojen yhteydessä. Japani on maailman toiseksi suurin musiikkimarkkina. Valitettavasti rahan takia keikkoja ei kuitenkaan kannattanut tehdä. Ainakin Hamamatsussa homma toimi niin, että äänentoistovehkeet piti aina itse hommata paikalle. Lisäksi keikkapaikka otti itselleen leijonan osan illan ruoka- ja juomamyynnistä. Niinpä lippu amatöörimuusikoiden keikalle saattoi helposti maksaa 2000 jeniä (eli noin 16 euroa), johon yleensä kuului yksi juoma. Tämä johti yleensä siihen, että keikkapaikka tuli tarkasti valikoitua. Luonnollisesti myös keikkapaikan omistaja oli syytä tuntea ennakkoon. Yhden konsertin järjestimme ystävieni kanssa pienessä kahvilassa ilman äänentoistoa niin, että osallistujat tilasivat kahvin ja kakun 8 euron hintaan. Muusikoille ei tästä keikasta palkkaa jäänyt, mutta iloinen mieli. Tämä ystäväni on ammattiperkussionisti, joka valmistui Nodame Cantabile tv-sarjasta kuuluisaksi tulleesta Senzoku Gakuen musiikkiyliopistosta Kanagawassa. Hänen tulonlähteensä koostuu suuremmalta osin ramen-ravintolassa työskentelystä sekä peruskoulussa musiikin sijaisopettajana toimimisesta. Valitettavasti Japanissa, jossa lähes kaikille on toki töitä, on paljon huonosti palkattuja töitä, joista saadut rahat riittävät hädin tuskin elämiseen isoissa kaupungeissa. Ystävänikin joutui iästään huolimatta asumaan vanhempiensa kotona. 

Japanilaisesta animesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa viime aikoina julkaistua Girls und Panzer-nimistä tuotantoa, jossa vilahtaa myös kanteleensoittaja. Kyseinen anime kertoo lukiolaistytöistä, jotka taistelevat panssarivaunujoukkueissa. Yhden joukkueen nimi on Jatkosota ja joukkueenjohtaja Mika kontrolloi panssarivaunua kymmenkielisellä kanteleella soittaen Säkkijärven polkkaa. Animessa kanteletta soittaa Hiroko Ara, ja näinpä hänet Yokohaman konserttisalissa soittamassa yhdessä orkesterin kanssa kyseisen elokuvan näytöksessä. Kyllä nousi kylmät väreet nähdä kantele niin hienossa roolissa. Elokuvaan jonottivat muuten suurilta osin nuoret miehet, ja viime aikoina juuri tämä ryhmä onkin ollut erittäin kiinnostunut oppimaan kanteleensoittoa. Jopa nuori kiropraktikkoni hihkaisi ilosta, kun annoin hänelle läksiäislahjaksi Hirokon levyn. Se oli kyllä tarkoitettu vihjeeksi, että välillä vastaanotolla voisi rentoutusmusiikkina soida muutakin kuin soittorasiaversioita Disneyn lastenelokuvien tunnusmusiikista…

Erään toisen keikan halusin järjestää kreikkalaisten muusikkoystävieni kunniaksi Hamamatsussa, mutta ilman pääsymaksua. Tätä varten pohdimme pitkään paikallisen ystäväni (kampaajan, joka haluaa salaa olla konserttijärjestäjä ja promoottori) kanssa paikkaa, joka ehkä lähtisi tällaiseen mukaan. Yhtenä iltana noin kello kymmenen maissa hän keksi, että meidän pitäisi tutustua yhteen kahvilaan, joka tarjoaa ranskalaista ruokaa. Ajoimme illalla sinne, söimme, juttelimme omistajan kanssa, joka vaikutti kovin elämään eksyneeltä ja oli myös paikan ainoa työntekijä. Hän oli kuitenkin kovin ennakkoluuloton ja innostunut ideastamme, varsinkin kun keikkapäiväksi valikoitui hänelle hiljaisin päivä eli maanantai. Keikka oli juuri japanilaisten ”kesälomaviikolla” (3-päiväinen juhla esi-isien kunnioittamiseksi, obon), joten vielä tuntia ennen keikkaa piirtelimme ravintolan eteen postereita, ja puoli tuntia ennen keikkaa laulajamme kierteli muita baareja alueella houkutellakseen asiakkaita. Tavoitimme yhden Kreikassa matkustelleen vanhemman pariskunnan huomion, ja he tulivatkin iloisina baariin. Muuten yleisö koostui minua aiemmin kuuntelemaan tulleista kuoro- ja työkavereista, joiden konserteissa olin parin vuoden ajan käynyt. Illan kohokohtia oli, kun ystäväni Chrysa keksi laulattaa yleisöä, ja kun soitimme Arletan Bar sto navagio- kappaleen shamisenilla, kitaralla ja kanteleella, samalla kun yleisö joi jääkahvia tequilalaseista. Ja tietysti parin tunnin keskustelu yleisön kanssa keikan jälkeen, vakioaiheita revontulet ja Santorinin sinikattoiset valkoiset kivitalot.

Hieman erikoisesti päädyin soittamaan MusicNacht kollektiiviin, jonka oli perustanut pitkään Manchesterissa asunut tekno- ja housemusiikin ystävä Toshi. Teknomusiikin tyypillisin tahtilaji lienee 4/4, sävellaji A-molli, ja iskuja minuutissa noin 125. Toshi soitteli levyjä baarissa, ja minä soittelin siihen päälle stemmoja, napautin viritystappeja, mitä nyt mieleen tuli, ja joka kerta mieleen tuli aina enemmän. Elektronisen musiikin alalajeista soittimia käytetään erityisesti genressä deep house. Housessa koetetaan herättää tunteita esimerkiksi käyttämällä kirkkosävellajeja tai rinnakkaisharmoniaa, eli pidetään kaikki soinnun intervallit samoina. Kerran keikkaamme kuului kimono-catwalk, jonka aikana kehittelin ja varioin esimerkiksi tunnettua Kōjō no tsuki-melodiaa. Tekno taas perustuu muutaman nuotin melodiaan ja niiden variaatioihin lisäämällä tai poistamalla elementtejä. Tähän meni usein hyvin esimerkiksi miksolyydinen sävelasteikko. Koska en käyttänyt loopperia, oli haastavaa soittaa kauan samaa kuviota hieman eri variaatiolla nopeasti ja kenties hieman epätahdissa, jolloin lopputulos kuulosti ”teknommalta”.  Tunnin jälkeen sormet olivat varmasti rakkuloilla. Haastavaa oli myös soittaa tilassa, jossa kanteleen koppa värähteli voimakkaiden bassojen takia, ja sitä myöten käyttämäni kontaktimikrofoni herkästi lähti kiertämään. Usein olin myös korva kiinni soittimessa, jotta kuulisin, sopiko stemmani ollenkaan kokonaisuuteen. Joskus pyysin myös absoluuttisen sävelkorvan omaavia kertomaan kappaleen sävellajin…Päädyin ostamaan kompressorin, mutta pitkäaikainen ratkaisu tähän on kanteleen kielten ja kopan mikitys jo rakennusvaiheessa, jolloin mikkien paikkaa voidaan optimoida. Vaikka käytin soittimena konserttikanteletta, ei kanteleen bassoilla tuossa musiikissa tee juuri mitään, koska se taajuusalue on jo täynnä muuta. Parhaiten läpi kuuluvat korkeat säröytetyt äänet. Mekaaniset säröyttimet tekevät juuri sitä, ja joskus tuntuu, että ehkä intialainen sitar olisi ollut parempi vaihtoehto, paitsi että meillä ei ollut tarkoituksena soittaa goa trancea, mikä on taas täysin toinen elektronisen musiikin laji.. Hassua kyllä, näillä MusicNacht-keikoilla kävi soittamistani keikoista eniten yleisöä. 

Myös kollegani saivat osansa soittotaitojeni esittelemisestä. Esiinnyin tehtaan kesäjuhlilla, afterwork-tapahtumassa,  ja toimin harjoituskohteena studio-ja livetyöskentelyä opetteleville kollegoille. Missä tahansa kantelen mikitys ja ääni synnytti hämmennyksen tunteita, lähinnä kuinka hiljainen soitin voikaan olla, mutta kuinka kirkas. Itselle hienoin kokemus oli viimeisenä kesänä afterwork-tapahtuma, jossa tunsin olevani rokkitähti esiintyessäni paikallisen hevimetallibändin ja yksikönjohtajamme Deep Purplen Smoke on the Water- tribunaalin välissä noin puoli tuntia. Oli valot, haastattelut, kamerat, kappalelistat, kenraaliharjoitukset, kaikki. Ja sain yhden kollegan lavalle soittamaan cajonia. En ole koskaan amatöörimuusikkourallani ollut mukana sellaisessa tuotannossa. Ohjelmani otettiin kuitenkin hyvin vastaan. Monii liikuttui Konevitsan kirkonkellojen ja lauluni äärelle. Täytyy sanoa, että vasta Japanissa aloin ymmärtää, mistä muusikkoudessa on oikeasti kyse.

Jätetään hetkiseksi kantele sikseen ja keskitytään muihin musiikkikokemuksiin. Japanilaiset arvostavat pitkäjänteistä tekemistä, vaikkei sitä kovin hyvin tekisikään. Esimerkiksi nuotin vierestä laulaminen on ihan ok. Lauloin kuorossa, joka koostui entisistä ja nykyisistä peruskoulunopettajista. Tietysti lauloimme Finlandiaa, mutta opetin heille myös kanteleleirillä oppimani “Jos sä olet minun hellunani”, jota harjoiteltiin kansantalolla ja esitettiin niin Hikuman kaupunginosan kyläjuhlilla kuin Hamamatsun pilvenpiirtäjän konserttisalissa jokavuotisilla kuorofestivaaleilla. Lauloin ensimmäistä kertaa soolon konserttisalin lavalla! Lavalle tuloa varten vedettiin muuten harjoituksissa esiin keltainen muovinauha, johon oli merkitty metrin välit. Näin voitiin harjoitella oikeaa sijoittumista lavalla, ja kuoronjohtaja hahmottaisi yleisilmeen, sillä sehän on yhtä tärkeää kuin itse laulaminen. Kuorolaisten ilo oli suuri, kun sama laulu vuotta myöhemmin soi Muji-tavarataloissa kautta maan. Jostain kumman syystä myös suomalainen kuorolaulu metsämansikoista on käännetty japaniksi, ja ihmettelin sen ensi kerran kuullessani, miksi melodia oli niin helppoa oppia. Se kuulosti minulle niin luonnolliselta! Sitä ovat monet japanilaiset koulussa laulaneet. 

Pääsin käymään myös pienellä kotoverstaalla Fukuyamassa, joka on tunnettua koton valmistusseutua, vaikkakin kotossa käytetty pawlonia puu (kiri) tuleekin nykyisin pohjoisempaa Aizusta tahi jopa ulkomailta. Siellä ollaan huolissaan koton tulevaisuudesta, kun soittajamäärät vähenevät eikä soittimia enää valmisteta morsiamille myötäjäisinä. Vaikkakin pieniä valonpilkahduksia on, esimerkiksi 1920-luvulla kotosta kehitetty jokamiehen versio taishogoto on löytänyt tiensä jopa Itä-Afrikkaan. Varsinkin animen voimalla myös kotoa ollaan tuomassa takaisin, esimerkkinä Kono oto tomare!- sarjaa, josta minulle kertoi eräs kollega, jonka sokea vaimo on koton soiton ammattilainen. Alun perin monet koton soittajat olivat sokeita. Tälläkin pariskunnalla oli muuten hyvin pieni asunto, jonka yksi huone oli lattiasta kattoon täynnä CD-levyjä ja läpinäkyviä muovilaatikoita täynnä mitä erikoisempia ääntä tuottavia soittimia ja leluja. Tämä kollega on hyvin kiinnostunut äänestä, ja erityisesti soittorasioista…

Koton lisäksi tutustuin myös kotsuzumiin, jota käytetään kabukiteatterissa yhdessä huilun kanssa. Kotsuzumi on siis eräänlainen rumpu, joka kalvoja voidaan kiristää tai löysätä kalvoja yhdistävällä narulla. Ja koska kalvot ovat nahkaa, ne reagoivat herkästi ilman kosteuteen ja lämpötilaan, ja niihin tulee silloin tällöin puhaltaa. Tokion Kabukizassa esiintyvä muusikkoTsurujuro Fukuhara saapui kerran kuussa pitämään soittotunteja Hamamatsuun. Se oli minulle ensimmäinen kerta opetella soittamaan jotakin visuaalisesti, eikä korvakuulolta. Herra Fukuhara löi edessään olevaan laatikkoon paperiviuhkoilla. Sivulle lyönti tarkoitti löysää narua, ja päälle lyönti kireää narua, muistaakseni. Valitettavasti minusta ei saanut kabukimuusikkoa, sillä omien jalkojen päällä istuminen ei onnistunut edes soittotunnilla, ja opettajan piti etsiä minulle pieni tuoli, joka sai minut näyttämään siltä kuin istuisin juuri niin kuin pitää.

Japanilaisista soittimista kohtasin vielä soittimen nimeltä tonkori, joka lienee sukua kanteleelle. Se on Japanin pohjoissaarella Hokkaidolla elävän Ainu-heimon perinnesoitin. Eräs tunnetuimmista ja yksi ainoista soittajista  ja rakentajista on herra Kano Oki. Näin hänet soolokonsertissa Tokiossa Hako-galleriassa. Konsertti koostui perinteisistä Ainu melodioista ja lastenlauluista, joista herra Oki sitten loi lähes meditatiivisia kerrostuneita äänimaisemia. Oli sanomattakin selvää, että erotuin konsertissa ainoana länsimaalaisena joukosta, ja kun jäin konsertin jälkeen juttelemaan gallerian omistajan kanssa, sain kutsun syömään herra Okin syntymäpäivän kunniaksi ostettua kakkua. Olin erittäin vaikuttunut herra Okin päättäväisyydestä ylläpitää Ainu-kulttuuria ja tehdä sitä tunnetuksi maailmalla.

Japanissa voi siis kansanmuusikkona päästä mitä erikoisimpiin tilanteisiin, ja on erittäin mielenkiintoista ja antoisaa tutustua myös japanilaisiin perinnesoittimiin aina, kun siis tarjoutuu mahdollisuus. Keikkoja itselleni järjestin ja niitä myös järjestyi yllättävän monta ja yllättävissä paikoissa. Taksikeskuskin oppi pyytämättä lähettämään osoitteeseeni auton, jossa oli isompi takakontti, sillä minulla oli usein mukana konserttikantele, pöytä, 15-kielinen, viisikielisiä, vahvistin, kaapeleita, efektejä… Kun palasin Suomeen, minulla vuodesta 1998 mukana kulkenut Oiva Heikkilän konserttikantele jäi Hokkaidon saarelle jatkamaan elämää innokkaan soittajan sormissa, ja minä odotan innolla seuraavaan soittimeen siirtymistä, joka vastaa hieman paremmin soittotapaani. Japanilaisille kantele ei tietenkään edusta perinnemusiikkia samalla tavalla kuin meille suomalaisille. Heille minun soittoni kuunteleminen oli kuulla autenttista suomalaista. Samalla heistä oli ihan luonnollista, että soitin myös japanilaista ja kreikkalaista musiikkia – tai vihellystä ja hurrauksista päätellen jopa teknoa. Opin, että japanilaiset kuuntelevat ja katsovat toisten tekemisiä loppuun asti kunnioittavasti, ja ovat valmiita hyväksymään mitä erikoisimpia asioita. Tai ainakaan he eivät sano lopuksi mitään. Minä otan sen hiljaisena hyväksyntänä. 

Innostunut Suomi-työpajaan osallistuja kokeilemassa viisikielisen kanteleensoittoa Hamamatsun kansainvälisessä kulttuurikeskuksessa toukokuussa 2018. (Kuva: Nikki Carlos)

Jatkolukemiseksi suosittelen seuraavia oppaita:

Lehtonen, Lasse, Japanilainen musiikki: Taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin (Helsinki, Gaudeamus, 2019)

Chen, Ying-Hsien, Intiimi sointi: Suomalaisen kanteleen vastaanotto Japanissa, teoksessa Suomi ja Japani. Kaukaiset mutta läheiset, toim. Saunavaara Juha ja Ipatti Laura,  (Helsinki, Edita, 2019)

Girls und Panzer fani video:

Live-versio Kono oto tomare

Sanshin-musiikkia:

Oki Kano ja tonkori

Osittain kuvaamani konsertti Hamamatsussa, jossa soittaa kotsusumi opettajani

Japanista kiinnostuneille:

Suosittelen seuraamaan NHK liveä englanniksi

https://www3.nhk.or.jp/nhkworld/en/live/

Sekä esimerkiksi Amazon-sarjaa

https://www.amazon.com/James-May-Our-Japan-Season/dp/B082WM379P

kollegani äänten ystävä Sachiya Sasaki

Opas keikkalemiseen Japanissa

http://media.voog.com/0000/0040/3113/files/FinEstSounds_Guide_Japan-1.pdf


Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309

Notice: ob_end_flush(): failed to send buffer of zlib output compression (1) in /home/kantele/public_html/wp-includes/functions.php on line 5309