Kaiken kaikkiaan Kastinen oli intensiivisessä konserttitilanteessa ajan kulun suhteen muutaman vihjeen varassa.
”Konsertti alkoi kolmelta iltapäivällä, ja kaksi ensimmäistä tuntia oli aivovastmittausta”, Kastinen muistelee.
”Kun yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tiesin siis että suunnilleen kaksi tuntia on kulunut. Sen jälkeen tiesin, että kun elokuva alkaa, kello on puoli kahdeksan, ja kun se loppuu, kello on yhdeksää minuuttia vailla yhdeksän.”
Käytännössä näidenkin vihjeiden seuraaminen osoittautui haasteelliseksi, kun soittajan virkeys vaihteli konsertin edetessä.
”Ensimmäisen kahden tunnin ajan, kun tiesin mittauksen olevan käynnissä, olin todella jännittynyt ja aivoni raksuttivat kaiken aikaa tuhatta ja sataa”, Arja Kastinen kertoo tuntemuksistaan konsertin aikana.
”Olin niin tässä maailmassa kuin olla voi. Sitten kun näin että yleisön koehenkilöt lähtivät pois, tuli väsymys. Tuli sellainen olo, että tässä musiikissa ei ole mitään sisältöä; minä vain plimpottelen koska on pakko, mutta tämä on aivan tyhjää. Sitten ymmärsin, että minun täytyy ryhdistäytyä ja ajattelin, että tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei tule toistumaan. Ajattelin, että nauti nyt ihminen, kun kerran voit.”
Omalla kannustuksellaan Kastinen pääsi takaisin musiikkiin kiinni — ja kadotti jossain vaiheessa myös itsensä.
”Sen jälkeen tuli ensimmäisiä jaksoja, joista en pysty jälkikäteen muistamaan, mitä olen soittanut. Niin kävi myös loppupuolella elokuvan aikana: muistan aluksi seuranneeni elokuvan kulkua, koska halusin saada tietyt maanitukset tanssikohtausten kohdalle. Kuitenkin, kun elokuva loppui, olin aivan varma että se oli lopetettu liian aikaisin. Ajattelin, että voi ei, he eivät huomanneet että siinä on kaksi osaa vaan lopettivat ensimmäiseen osaan! Sitten kuitenkin valot hämärtyivät lavalta ja yleisöön lisättiin valoa sovittuna merkkinä, että nyt voisi lopetella. Lopetin ja huomasin, että kello oli silloin kuutta vailla yhdeksän.”