”Meillä on ehkä monellakin elämyksiä kansanlaulajain ja kansansoittajain hiljaisesta haltioitumisesta. Olen tällaista havainnut monista kanteleensoittajista. Soittajan sormet koskettelevat sävelmän mukaisesti kieliä, mutta hänen silmänsä eivät seuraa tehtävää, vaan suuntautuvat haaveksivina epämääräisyyteen. Erään Suojärven ukon soittaessa hämärtyvässä pirtissä loputonta ’kisavirttään’ valotin sangen kauan kuvaa ottaessani ja ihmettelin, ettei hän tällöin kertaakaan silmiään räpäyttänyt eikä muuten kiinnittänyt valokuvauspuuhaan vähääkään huomiota. Hän oli vajonnut hiljaisen soittonsa maailmaan. Vähitellen, saman sävelmän jatkuessa alinomaisin muunteluin, hänen vartalonsa alkoi vaipua alas pöytää vasten, silmäluomet painuivat umpeen, ukko soitti kuin unessa. Vaikka kuuntelinkin paatuneen muistiinpanijan uteliain korvin, tunsin lumoutuvani.”
Tämä usein lainattu sitaatti A. O. Väisäsen artikkelista Laulu ja soitto kansanelämässä (1943) kiteyttää hyvin sen, mitä hän oli 27-vuotiaana saavuttanut kahdella Laatokan pohjoispuolen pitäjiin suuntautuneella tallennusmatkallaan. Ilman näitä matkoja emme tietäisi vanhasta kanteleensoitosta ja sen estetiikasta oikeastaan mitään.
Suojärven perukoille Väisänen oli kuljettanut nuottivihon lisäksi äänityslaitteen, parlogrammin, ja painavan valokuvauslaitteiston. Kummankin käytössä hän oli täysammattilainen, tulokset puhuvat puolestaan. Mutta pääasia, musiikki, ei Väisäseltä unohtunut koskaan. Ja nuotintajana hän oli aivan omaa luokkaansa, eurooppalaisen kansanmusiikintutkimuksen kärkeä. Kantele- ja jouhikkosävelmiä (1928, uusi painos 2002) on epäilemättä edelleen tärkein suomalainen kansanmusiikkijulkaisu. Sen sivuille on tallentunut kokonainen musiikkimaailma, täysin erilainen kuin meidän nykyinen.
Haltioitunut soittaja oli 93-vuotias Jaakko Kulju Suojärven Parkinselän kylästä. Hän ”soitti tuntikaudet samaa kisavirttään”. Väisäsen nuotinnoksen läpisoitto kestää kuitenkin vain viisikymmentä sekuntia. Nuotti on kuitenkin niin mestarillinen, että sitä tarkoin tutkimalla ja tuntikausia soittamalla sormet kyllä löytävät Kuljun kisavirren koko pituudessaan.
Tehdessään luetteloa arkistoihin vuoteen 1915 mennessä kertyneistä kansansävelmämuistiinpanoista Väisänen oli huomannut merkillisen seikan: vaikka kanteletta oli vuosikymmeniä ylistetty kansallissoittimena, oli sen soittoja tallessa vain 42, suurin osa niistäkin hyvin vaatimattomia, pelkkiä sävelmiä, joista ei käynyt lainkaan ilmi soinnullinen soittotapa. Niinpä hän anoi apurahaa asiantilan korjaamiseksi. Työ tuotti ennalta-arvaamattoman tuloksen: neljä viidestä mainitun sävelmäkokoelman muistiinpanosta on Väisäsen tekemiä, 33 soittajalta 182 kanteleensoittoa. Lisäksi täyteläiset tiedot soittajista, virityksistä, sormituksista.
Karjalaisten kanteleensoittajien hiljaisen haltioitumisen kokenutta ei kantele enää jättänyt rauhaan. Väisänen ryhtyi tutkimaan museokanteleita Suomessa ja koko kantelealueella. Mittasi ja piirsi parisataa kannelta, tutki ja luokitteli rakenteet ja muodot, mittasuhteet ja käytetyt puulajit. Julkaisi artikkeleita kanteleesta kansanrunoissa, arvoituksissa ja kuvataiteessa sekä samantapaisista venäläisten ja sukukansojen soittimista. Kiisteli kanteleen iästä ja tuli itse siihen tulokseen, että sen täytyy olla pari tuhatta vuotta. Oli välillä sitä mieltä, että ”alkuperäisin ja tärkein kanteleen tehtävä oli palvella runon laulantaa sen säestimenä; Väinämöinenhän ’sekä soitti jotta lauloi’.” Suunnitteli kanteleväitöskirjaa, joka ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt.
Väisänen tuli Helsinkiin nuorena ylioppilaana syksyllä 1909. Seuraavat vuodet hän opiskeli Filharmonisen Seuran Orkesterikoulussa ja soitti alttoviulua Kajanuksen orkestereissa. Samassa koulussa ja orkestereissa täydensi Pietarin Konservatoriossa aloittamiaan opintoja vuosina 1912–14 inkeriläissyntyinen pasuunansoittaja Paavo Hinkkanen, joka myöhemmin Suomeen asetettuaan ja naimisiin mentyään otti nimekseen Paul Salminen. Hänestä tuli orkesterimuusikko, Väisäsestä musiikkiopiston johtaja ja Kalevalaseuran toimistonjohtaja. Kumpikin muistetaan tänään aivan muista ansioista.
Sivistysjärjestöjen Kansankonservatorio perustettiin vuonna 1922. Väisänen toimi sen johtajana yli kolmekymmentä vuotta, vuosina 1925–1957. Hän opetti musiikin teoriaa ja historiaa sekä johti jousiorkesteria. Toisen johtajavuotensa päättyessä Väisänen saattoi todeta, että opisto oli kasvanut oppilasmäärältään maan suurimmaksi musiikkioppilaitokseksi, oppilaita oli jo seitsemänsataa, kaikenikäisiä ja kaikista yhteiskuntakerroksista, ennen kaikkea kuitenkin vähävaraisista. Ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat: opetus tapahtui pääasiassa opettajien kotona, johtajan kanslia sijaitsi Kalevalaseuran toimistossa.
Kantele otettiin Kansankonservatorion opetusohjelmaan jo toisena toimintavuonna ja opettajaksi kiinnitettiin ennakkoluulottomasti Paul Salminen. Hän oli muutama vuosi aikaisemmin saanut valmiiksi ensimmäiset koneistokanteleensa ja keksinnöilleen ensimmäisen patenttinsa. Uusi suurkantele sai näin saman tien virallisen opetussoittimen aseman. ”Oppilaat saavat harjoitella opiston soittokoneella”, lupasi lehti-ilmoitus ja selvensi: ”Kysymyksessä ei ole kuitenkaan vanhanmallinen, kansanomainen kantele, vaan tunnettu, uusi konserttisoitin, jolla voidaan esittää kaikkea, vieläpä vaikeampaa nykyaikaistakin musiikkia.”
Kanteleensoiton opiskelijoita oli parina ensimmäisenä vuosikymmenenä vähän, useimpina lukukausina kahdesta kuuteen, joinakin lukukausina ei yhtään. Mielenkiintoista kyllä, puolet opiskelijoista oli usein miehiä. Tärkeintä oli, että Väisänen piti kanteleensoiton sitkeästi ja ikään kuin itsestäänselvyytenä mukana opetusohjelmassa. Esitellessään vuonna 1931 Yhteishywä-lehdessä kotikanteleen rakennetta hän kertoo valokuvin ja sanoin myös Salmisen suurkanteleesta. Sillä voi esittää, ”mikäli sen käyttäjä wain pystyy, uudenaikaista taidemusiikkia moniwiwahteisine sointukudoksineen.” Mutta hän jatkaa: ”Tämä kantele tulee tietenkin tawallista kalliimmaksi eikä se siten woine päästä aiwan yleiseen käytäntöön. M. m. siitä päättäen, että ’suurkanteleen’ luokalle Siwistysjärjestöjen Kansankonserwatoriossa, jossa hra S. toimii opettajana, ilmestyy jatkuwasti uusia oppilaita, näyttää siltä, että mainittu keksintö on tehnyt kansallissoittimemme käytännössä säilymiselle hyödyllisen palweluksen.”
Paul Salminen oli Väisäsen opistossa opettajana kuolemaansa saakka, vuoteen 1949, yhteensä siis kaksikymmentäkuusi vuotta. Viimeisen vuosikymmenen aikana alkoi oppilasmääräkin lisääntyä. Väisänen muisteli Salmista ”kanteleensoiton tienraivaajana, suurenmoisena opettajana ja taidesoittimen luojana”. Opiston ensimmäisiin kanteleoppilaisiin kuulunut Ulla Katajavuori jatkoi Salmisen jälkeen opettajana. Monista muistakin Salmisen oppilaista tuli merkittäviä kanteletaiteilijoita, jotka pitivät kansallissoittimen elossa, odottamassa 1970-luvun suurta renessanssia. Kuusi vuosikymmentä piti odottaa, ennen kuin kantele hyväksyttiin myös Helsingin Musiikkiopistoon, nykyiseen Sibelius-Akatemiaan, klassisen musiikin soittimeksi.
Väisänen olisi ihmeissään tämän vuoden Väisänen-symposiumin Hiljainen haltioituminen -konsertista: läpi yön soivat Kantele- ja jouhikkosävelmistä innoituksensa saavat improvisaatiot. Meidän voi tänä päivänä olla vaikea ymmärtää, että hän ei osannut kuvitella, että hänen tieteellisellä tarkkuudella ja tiedettä varten tekemiään nuotinnoksiaan joku vielä soittaisi. Aikansa tapaan hän arveli, että ne ovat viestejä menneiltä ajoilta, kertomuksia menneiden sukupolvien elämästä, ”Väinämöisen soiton viimeisiä kajahduksia”.
Väisänen pohtii asiaa esitellessään Vilhelmiina Halosen elämänvaiheita ja tämän maankuuluilta taiteilijapojilta tallentamiaan viisikielisen kanteleen soittoja (1917):
”Halos-äidissä ja hänen pojissaan lyövät kansamme muinainen ja nykyinen taidekausi kättä toisilleen. Tässä on suuntaa viittova esimerkki, miten kehityksemme tulisi tapahtua. Oppia vanha, mutta osata myös luopua siitä, ei kuitenkaan hyljätä Väinämöisen kannelta joutotavarain joukkoon, vaan asettaa se kunniapaikalle kammion hiljaiseen sopukkaan ja ottaa se esille silloin, kun tuntee sisäistä riemua saavutusten johdosta.”
teksti: Heikki Laitinen
Kantele 2/2007