Anna-Liisa Tenhunen
Kun Anna-Liisa Tenhunen pääsi opiskeluaikana penkomaan arkistoja, ajan ja paikan taju katosivat. Näin löytyi oma ala kantele- ja perinteentutkimuksen parissa, jonka tuorein näyttö on helmikuussa julkaistussa Kantele-tietokirjassa. Tenhusen polveilevilta poluilta löytyy myös kanteleensoittoa ja opetustyötä.
Lapsena Anna-Liisa Tenhunen näki naapurin vintillä mummonsa veljelle kuuluneen ison kanteleen, jonka kansi oli halki ja kielet epävireessä. Silloin se oli vain yksi vanha esine muiden joukossa, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin asenne muuttui.
”Työskentelin Kiuruvedellä esikoulunopettajana, kun kansalaisopistoon tuli vuonna 1982 aikuisten ison kanteleen alkeisryhmä, jota opetti Jaakko Laasanen. Naapurin emännällä oli kantele, mutta ei kyytiä, joten hän pyysi minua viemään. Sillä kyytireissulla olen vieläkin”, kertoo Tenhunen soittotaipaleensa alkuajoista.
Aikuisena Tenhunen sai tietää, että myös hänen lapsuudenkodissaan oli ollut kanteleen ja viulun harrastajia. Isän isä oli soittanut isolla kanteleella muun muassa kansanlauluja ja virsiä ja muu perhe oli usein laulanut mukana. Isä sisaruksineen oli perhepiirissä soitellut kanteleella myös tanssikappaleita.
”Kiuruvetinen mestaripelimanni Antti Kämäräinen kertoi minulle 95-vuotiaana, että hän oli lapsena kuullut myös isoisäni isän soittavan hyvin viululla. Minulle hän sanoi, että ’vähä samanlaene peljmanni sinä oot kun ukkis…’. Ennätin jo pienen hetken ajatella, että Antti viittaisi soittotaitooni, kunnes hän jatkoi: ’…tuommonen pikkunen ja lihava se oel sekkii’”, Tenhunen nauraa.
Viisikielinen kuin häkä päähän
Koska Tenhunen toimi opetusalalla, Jaakko Laasanen yllytti häntä osallistumaan vuonna 1983 Iisalmen kansanmusiikkileirille. Siellä opetettiin 5-kielistä kanteletta, josta oli tulossa koulusoitin.
”Lähdin sinne aika ennakkoluuloisena: mitä viidellä kielellä muka pystyy tekemään?!? Mutta Rauno Niemisen opit menivät kuin häkä päähän. Pari viikkoa myöhemmin, kun koulu alkoi, aloin opettaa Rytkyn koululla 5-kielisen ja myöhemmin myös 10-kielisen ja ison kanteleen soittoa.”
Tenhunen haki lisää oppia muun muassa Jaakko ja Tytti-Leena Laasaselta, kantele- ja kansanmusiikkikursseilta ja leireiltä sekä opetteli itsekseen. 1980-luvun puolivälissä hän piti eri paikkakunnilla 5-kieliskursseja ja koulutti opettajia. Muutama vuosi myöhemmin Tenhunen siirtyi esikoulunopettajaksi Nivan koululle, jonne hän perusti kantelekerhon.
”Lopulta soittajia tuli niin paljon, että jäin pois esikoulunopettajan työstä ja toimin vuosina 1989–1997 päätoimisena kantelekerhon tuntiopettajana. Halusin kehittää kanteleasiaa, avata silmiä, tuulettaa vanhakantaisia käsityksiä ja ennakkoluuloja kanteleesta. Soittajia oli 5-kielisen, 10-kielisen ja 34-kielisen kerhoissa, innokkaimmat kävivät niissä kaikissa ja osa kulki vielä yhtyeharjoituksissakin. Enimmillään soittajia oli toistasataa.”
Tenhusen työ oli luovaa. Hän teki sanoituksia ja sovituksia sekä suunnitteli ohjelmia eri-ikäisille ja -tasoisille soittajille. Myös lapset tekivät omia sävellyksiä ja sovituksia ja esittivät niitä. Kiuruveden kanteleyhdistys järjesti kursseja, joille saatiin vierailevia opettajia. Pidemmälle edistyneitä soittajia Tenhunen kannusti hakemaan kanteleoppia myös muualta.
”Oppilaat osallistuivat myös kilpailuihin ja voittivat palkintoja. Kannustin heitä omatoimisuuteen: harjoittelimme lavalle menon, kuka aloittaa, mistä äänet otetaan lauluihin ja niin edelleen. Viritin kanteleet, mutta lapset esiintyivät ilman aikuisen johtamista. Se opetti itseluottamusta, rohkeutta ja toisten kuuntelua. Isompana oppilaat osasivat jo virittää kanteleensa itse ja lähteä keikalle.”
Tutkiva opettaja
1990-luvun alussa Anna-Liisa Tenhunen aloitti kasvatustieteen opinnot työn ohessa, sittemmin Joensuun yliopistossa. Aikaisemmin hän oli opiskellut myös etnomusikologiaa Tampereen yliopistossa. Joensuussa Anna-Leena Siikala ja Seppo Knuuttila pitivät kiinnostavia luentoja perinteentutkimuksesta, jota Tenhunen alkoi ahneesti opiskella.
”Keräsin tuolloin arkistoista muun muassa Kiuruvedeltä tallennettuja runolauluja ja riimillisiä kansanlauluja. Kesällä 1995 valmistui kasvatustieteen tutkinto. Siitä jäi yli 136 opintoviikkoa ja humanistisen tiedekunnan dekaani otti minut ilman valintakoetta suorittamaan filosofian maisterin tutkintoa.”
Tämän jälkeen Tenhunen palasi opettamaan kantelekerhoja ja tarkoitus oli jatkaa ja kehittää niitä. Mutta työasiat sujahtivat sellaiseen umpisolmuun, että Tenhunen lopetti kanteleopetuksen Kiuruvedellä – onneksi se jatkui paikkakunnalla muiden voimin. Surutyö oli pitkä, mutta kerhon kantelelapsista ja Kanteleyhdistyksen vanhemmista jäi paljon mukavia muistoja.
”Kesällä 1990 kantelekerho oli kutsuttu esiintymään ISME:n kansainväliseen kongressiin Helsinkiin. Yksi kerhomme tytöistä, Helena, oli muuttanut kesällä Helsinkiin, ja hän oli viimeistä kertaa esiintymässä mukanamme. Annoimme Helenalle läksiäislahjaksi videokoosteen kerhon taipaleelta. Kun lapset lauloivat hänelle Peppi Pitkätossun jäähyväislaulua, minä aloin itkeä ja kaikki 20 tenavaa perässä. Sitä itkua kesti Helsingistä Lahteen asti. Lahdessa kuljettaja ajoi huoltoasemalle, tuli sieltä takaisin Uuno Turhapuro -videon kanssa ja sanoi, että joka vielä itkee, saa kävellä kotiin!”
Flow-kokemus arkistossa
Vuonna 1998 Tenhunen valmistui Joensuun yliopistosta maisteriksi pääaineenaan perinteentutkimus. Gradu syntyi Kiuruvedellä asuneen Klaudia Plattosen itkuvirsistä. Tutkimus oli ottanut hänet valtaansa: arkistotyö oli kuin flow-kokemus – arkistossa hävisi ajan ja paikan taju.
”Mielessä kangasteli kanteleeseen liittyvä tutkimusaihe, mutta professori kannusti tekemään jatkotutkimusta graduni pohjalta. En osannut karjalan kieltä, enkä ollut ikinä käynyt Karjalassa, mutta väitöskirja Itkuvirren kolme elämää valmistui vuonna 2006. Jos joku olisi sanonut aikaisemmin, että umpisavolaisena väittelen tohtoriksi itkuvirsistä, enpä ikinä olisi uskonut! Minulle myönnettiin Vuoden Kareliaani -palkinto, vuosittain jaettava tunnustus karjalaista kulttuuria edistäneelle tieteen tai taiteen harjoittajalle. Se tuntui hienolta ja hilpeältä: ensimmäinen savolainen Kareliaani!”
Kantele on kuitenkin kulkenut Tenhusen mukana koko ajan. Hän on kirjoittanut kanteleoppaan, tehnyt kyselytutkimuksen pienkanteleiden oppimateriaaleista, vastannut Kantele 2000 -projektista Kaustisella, kirjoittanut kanteleaiheisia artikkeleita…
”Väitöskirjan valmistumisen jälkeen sain pariksi vuodeksi Suomen Kulttuurirahastolta apurahan Raja-Karjalan kiertävien kanteleensoittajien tutkimiseen. Väliin tuli kuitenkin muita hommia, kuten Kantele-kirja. Nyt olen kirjoittamassa Kalevalaseuran vuosikirjaan runolaulaja ja kanteleensoittaja Timo Lipitsästä, joka vietti viimeiset elinvuotensa Kiuruveden Niemiskylässä. Olisi kiinnostavaa päästä tutkimaan tarkemmin myös Savon kantelehistoriaa. Sieltäkin löytyy jos minkälaista kantelemallia.”
500 sivua kanteleasiaa
Anna-Liisa Tenhunen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa
Ajatus Kantele-kirjasta syntyi jo 1980-luvun lopulla, jolloin idean primus motor, Ismo Sopanen, sisällytti sen Kanteleliiton toimintasuunnitelmaan. Muun muassa rahoituksen puuttuessa käytännön toteutus kuitenkin viivästyi, kunnes 2000-luvun alussa kirjasta pidettiin ensimmäinen neuvottelu ja pyörät lähtivät vähitellen liikkeelle.
Tenhunen tuli mukaan kirjan työryhmään nelisen vuotta sitten. Aluksi oli tarkoitus tehdä artikkeleista koostuva teos, mutta lopulta päädyttiin kolmiosaiseen kokonaisuuteen: Heikki Laitinen on kirjoittanut kantelehistoriasta 1800-luvun loppuun asti, Anna-Liisa Tenhunen 1900-luvun alusta nykypäivään ja Pekka Jalkasen osuus käsittelee kantelemusiikkia. Kirja oli monen vuoden työ ja siitä tuli aiottua laajempi, yli 500-sivuinen tietoteos.
”Kolusin kirjaa varten arkistoja, selasin lehtiä ja kirjoja, haastattelin ihmisiä… Vanhoista lehdistä löytyi kymmenittäin soittajien nimiä, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Sain paljon apua myös kanteleaktiiveilta eri puolilta Suomea. Aineistonkeruuta ei voi silti sanoa kattavaksi, koska aineistoa on niin paljon, että sitä saisi olla tutkimassa 10 tutkijaa, 10 vuotta… Kanteleesta puuttuu paljon perustutkimusta”, toteaa Tenhunen.
Tietoa kanteleesta löytyi eri puolilta Suomea. Jotkut 1900-luvun alun, 1930- ja 1970-luvun tutkijoista totesivat, että kantele on katoamassa. Mutta maakuntien tarkastelu osoitti, että kanteleen parista löytyy soittajia, rakentajia ja muita toimijoita, erilaisia kantelemalleja, soittamisen ja oppimisen tapoja eri puolilta Suomea kautta historian.
”Yllätyksiä tuli matkan varrella koko ajan. Jossain vaiheessa jäin ihmettelemään, mihin jäi se koivun runkoon nojaileva, kansallispukuinen neito, joka soittaa kanteleella vain hartaita? Lähes joka puolelta maata tuli vastaan miehiä, jotka vetelivät kanteleella tansseja joko yksin tai esimerkiksi pimpparaudan, hanurin, viulun tai mandoliinin kanssa.”
Viimeiset 30 vuotta ovat olleet huimaa kantelekehityksen aikaa ja Tenhusen mukaan moni asia on ennättänyt muuttua siitäkin, kun kirja saatiin painoon. Hän toivoo, että kirja antaisi virikkeitä myös tutkimustyölle, sillä uutta tietoa tuntuu putkahtavan esiin joka paikasta.
”Onneksi tarkempaa tutkimusta on jo tekeillä monelta saralta. Suomalaiset pitäisi saada ymmärtämään, miten upea ja ainutlaatuinen soitin meillä on!”
teksti ja kuvat: Arja Kangasniemi
Kantele 2/2010