Afrorytmejä kanteleella: Marjo Smolander

”Tutustuimme esiintymismatkallamme paikallisiin sekä Dakarissa asuviin suomalaisiin. Heidän avullaan saimme järjestettyä asunnon ja soittotunnit, ja kun saimme apurahan, matka oli selvä. Dakarissa on konservatoriokin, mutta siellä opiskelua varten meidän olisi pitänyt olla myös Suomessa konservatorio-opiskelijoita”, Marjo selittää.

Vaikutteet sulautuivat Suomessa

Dakarissa Marjo ja Johanna kävivät viikoittain rumpu- ja tanssitunneilla sekä kuuntelivat paljon musiikkia. Lisäksi Marjo opetteli taman eli puhuvan rummun soittoa. Opiskelu ei ollut kuitenkaan tiukkaa pakertamista, vaan tytöt omaksuivat asioita imemällä vaikutteita musiikista ja paikallisesta elämänmenosta. 

”Kun emme yrittäneet liikaa, asiat loksahtivat Suomessa paikoilleen luonnollisesti. Tein viime keväänä Sibelius-Akatemian kanteletutkintoa varten sävellyksiä ja sovituksia, joissa yhdistin suomalaista ja senegalilaista musiikkia. Siirsin afrikkalaisia rytmejä kanteleelle ja sitä kautta syntyi myös melodia. Hyödynsin myös balafonin eli länsiafrikkalaisen ksylofonin virettä 15-kielisessä kanteleessa, ja kokeilin kanteleella koran, paikallisen kielisoittimen musiikkia.”

Suurin osa tutkinnon kappaleista oli Marjon tekemiä tai ideoimia, mutta mukana oli myös joitakin perinteisiä melodioita ja sanoituksia Senegalista.  ”Sovelsin ja yhdistelin perinnemusiikkia sovittaen kappaleet 15-kieliselle ja konserttikanteleelle. Tutkinnossa avustajinani olivat Johanna ja lyömäsoittaja Yerim Gueye. Sen pohjalta meille syntyi trio.”

Senegalilaisissa nurkkatansseissa

Marjo ja Johanna nauttivat monipuolisesti senegalilaisesta musiikkikulttuurista. He kävivät kuuntelemassa viikoittain mbalaxia eli paikallista pop-musiikkia yökerhoissa, konserteissa ja ulkoilmaravintolassa. Sabar-juhlissa pojat soittivat rumpuja ja tytöt tanssivat. 

”Kaikki tykkäsivät soittamisesta ja tanssimisesta, joten sitä harrastettiin joka paikassa: naisten kokouksissa, nimenantojuhlissa, häissä, hautajaisissa… Myös pienimmille tytöille, jotka eivät vielä päässeet tanssimaan isojen kanssa, järjestettiin juhlia, joissa he saivat tanssia keskenään.”

Marjo ja Johanna myös esiintyivät itse Dakarissa. He soittivat kanteleita muun muassa lähetystyöntekijän häissä, ja Marjo soitti Suomi-koulun itsenäisyys- ja joulujuhlassa. ”Paikallisetkin kokeilivat kanteletta – hehän käyvät rohkeasti kiinni soittimiin, välillä turhankin kovakouraisesti. Mutta he eivät ole kovin avoimia muille musiikkikulttuureille, joten he soittivat kanteleilla omia rytmikuvioita. Eivät he olleet kiinnostuneet meidän musiikkikulttuuristamme.” 

Kulttuuri imaisi mukaansa

Vaikka afrikkalainen kulttuuri eroaakin huimasti suomalaisesta ja moni asia tuli opittua kantapään kautta, Marjo ja Johanna sopeutuivat hyvin sikäläiseen elämään. ”Me vaan jotenkin lupsahdettiin sinne. Paikallinen elämä imaisi mukaansa. Tosin loppuvaiheessa jotkut asiat ärsyttivät, esimerkiksi vaaleaihoisten kohtelu. Siellä valkoinen on käytännössä rikas, jota voi vedättää, vaikka hän tietäisikin paikalliset tavat. Toisaalta naisena siellä sai erilaista kunnioitusta kuin Suomessa. Kerran olin illalla menossa bussiin, josta oli jätetty tilan puutteen vuoksi ulkopuolelle paikallinen poika, mutta minä pääsin mukaan.”

Suomessa säännölliseen opiskeluelämään tottuneelle myös joutilaisuus lopulta turhautti. Lisäksi Johanna tuli Suomeen paria kuukautta aikaisemmin kuin Marjo, mikä aiheutti oman ikävänsä. Silti paluu Suomeen joulukuun lopussa oli Marjolle isompi kulttuurishokki kuin muutto Dakariin. ”Täällä oli pimeää ja sateista ja Rääkkylän hiljaisuus oli niin erilaista kuin hektinen Dakar. Siellä kaduilla oli aina ihmisiä ja meidän asuntoon kuului meren kohina, moskeijan huudot sekä lampaiden ja vuohien määkiminen.”

Afrikka ei sovi kaikille 

Marjo kannustaa kaikkia kiinnostuneita kokeilemaan elämää toisessa kulttuurissa jo senkin takia että tietää, millaista on kuulua vähemmistöön pelkän ihonvärin takia. Afrikassa asuminen ei kuitenkaan sovi kaikille, sillä alkuhurmio ei kestä ikuisesti. ”Senegalissa pitää mielestäni olla itsenäinen, avoin, vahva ja sopeutuvainen. Meidän molempien piti olla siellä viisi kuukautta, mutta Johanna lähti aikaisemmin. Hän viihtyi hyvin, mutta pitemmän päälle vahva kulttuuri oli hänelle liikaa. Lisäksi hän sairasteli paljon.”

Senegalilaisessa kulttuurissa on voimakkaat ominaispiirteet ja yhteisön vaatimukset, paine ja hyväksyntä ovat paljon kovemmat kuin Suomessa. Nuorten täytyy ottaa osaa kodin asumismenoihin ja antaa rahaa vanhemmille ja isovanhemmille, joilla ei ole muuta sosiaaliturvaa. Tytöt ja pojat eivät voi seurustella avoimesti vaan heidän pitää mennä naimisiin, että yhteisö hyväksyy heidät. Yhteisö määrää jopa pukeutumiskoodin.

”Minulle Senegalissa asuminen oli kuitenkin suuri sisäinen kokemus, joka vaikutti koko elämään. Tapasin Senegalissa mieheni Yerimin ja helmikuussa meille syntyy lapsi. Lähitulevaisuudessa on tiedossa opiskelua ja perhe-elämää, mutta toivon, että kun olen tehnyt Sibelius-Akatemiassa kandidaatin tutkinnon, pääsisin Senegaliin vaikka vuodeksi”, Marjo hymyilee. 

Marjo Smolander

• Syntyi vuonna 1986 Rääkkylässä.
• Aloitti musiikinopiskelun alle kouluikäisenä ukin, Martti Laasasen, tekemällä 5-kielisellä kanteleella Rääkkylän leirillä. 
• Alkoi pian soittaa myös 10-kielistä kanteletta ja noin 10-vuotiaana isoa kannelta.
• Jatkoi soittoa kansalaisopistossa ja musiikkiopistossa.
• Aloitti ammattiopinnot Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa kansanmusiikkipedagogilinjalla 2005 ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla 2007.
• On soittanut vuodesta 1994 Rämpsäköissä, joka oli alun perin 5-kielisyhtye. Vuosien varrella kokoonpano on muuttunut. Nykyisin mukana ovat Marjon lisäksi Johanna Rautiainen (kantele), Anna Fält (laulu) ja Yerim Gueye (rummut). Marjo tekee myös omaa musiikkia triolle, jossa soittavat hänen lisäkseen Johanna ja Yerim.