Timo Lipitsä soitti omatekoista 10-kielistä kanneltaan Tampereen laulujuhlilla 1934. Lehdet kertoivat: ”Vanhuuttaan vapisevat kädet käsittelevät rakasta soitinta varmasti, ja virsujalka pyrki lyömään tahtia.” Kuvalähde: Vapriikin kuva-arkisto

Kanteleensoittaja, runolaulaja Timo Lipitsä kiersi aikoinaan laulu- ja soittomatkoilla eri puolilla Suomea ja tuli laajalti tunnetuksi. Hän kuoli 60 vuotta sitten Kiuruvedellä, kaukana synnyinseudultaan Suistamolta.

Raja-Karjalan pitäjistä Suistamo tunnettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa erityisesti runolaulun, kanteleen ja itkuvirren taitajistaan. Sieltä lähtivät liikkeelle myös vaeltavat esiintyjät, jotka tekivät runolaulantaa ja kanteleensoittoa tunnetuksi kaikkialla Suomessa. Kuuluisia runokyliä olivat Shemeikka, Lytsy ja Loimola. Koiton kylästä on lähtöisin vain yksi tunnettu laulaja: Timofei (Timo) Georginpoika Lipitsä. Hän syntyi kirkonkirjojen mukaan toukokuun 1. päivänä 1857. Isä, Georgi (Jyrki) Mihailinpoika (1832–1901) viljeli Koitonselässä pientä maatilaansa ja piti sen ohessa pientä rihkamatavarakauppaa. Äiti, Matrona Feodorintytär (1831–1859) oli kotoisin Suojärveltä Korpijärven kylästä. Hän kuoli 28-vuotiaana synnytykseen. Timo, esikoispoika jäi 2-vuotiaaksi. Isä avioitui vielä kahdesti; kolmesta avioliitosta hänellä oli kaikkiaan 14 lasta.

Timo Lipitsä on kertonut olleensa 1½-vuotiaasta noin 10-vuotiaaksi äitinsä veljen Johor Feodor Hilosen ja hänen vaimonsa Eudogia Hilosen hoidossa. He asuivat Shemeikan talossa Kontron kylässä. 11-vuotiaana Timo karkasi kotoa; isä oli rahtimatkoilla ja äitipuoli kohteli huonosti. Hän oli kolme vuotta Vitelessä, käveli kerjuulla, paimenessa ja jokivarressa uitoissa. Suistamon pitäjähistoria kertoo Lipitsän saaneen jo poikasena ”Vienan-Karjalassa kierrellessään kalevalaisten laulujen taitamisen alun”. Tutkija Leea Virtasen mielestä Lipitsän ohjelmistossa ei ole tästä merkkejä. Lipitsä on itse maininnut 34 eri informanttia, joilta hän oli lapsesta asti kuullut lauluja Suistamolla, esimerkiksi vanhemmiltaan, em. Hilosilta, vaimoltaan, Petri Shemeikalta ja hänen veljiltään sekä Iivana Onoilalta (sekä nuorena että laulumatkoilla).

Kotiin palattuaan Timo Lipitsä teki metsätöitä ja viljeli tilaa. Jyrki Lipitsä oli kanteleensoittaja, ja hän opetti pojalleen sen soiton ja rakentamisen taidon. Vanhanaikainen kantele oli hongan latvasta ja kansi kuusesta. Isä kehotti niin tekemään, koska ääni tulisi korkeampi. 17-vuotiaasta asti Timo Lipitsä kulki kannel kainalossa ”dansilois da muis igrulois”. Koiton kylässä illatšujen musiikista huolehtivat kanteleensoittajat, Timo Lipitsän lisäksi Domenti Miinin ja Prohoran Sergei. Lipitsä muisteli praasniekkoja:

”Tanssittih ruskoita 8 henkii, da siit sai yrittää ihan uskoi, ku se oli semmoist kilbailuo tanssipariloi keske. Nellän da kolmen parin pelie oli hoilolua, katrelis 16 hengie, ristikondras 8 hengie, kasareikas 16 hengie, metkutukses 6 hengie, muonitukses 6 hengie. Tiiderletska oli viimene peli mi ain siunas koko illan” (Suomen Kuvalehti 1/1935).

Timo Lipitsä ja Feodor Vuorinen sormet sormien lomassa. Esiintyjäpari oli 1920- ja 1930-lukujen kiertelevistä runolaulajista tunnetuimpia. Kuvalähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat

Morsian löytyi omalta kylältä. 26-vuotias Timo Lipitsä ja 19-vuotias Jevdokia (Outi) Tanjunen vihittiin 1883. Kumpikaan eikä osannut lukea eikä kirjoittaa. Pariskunnalle siunaantui seitsemän lasta, joista kolme kuoli pienenä. Toimeentulo oli välillä tiukkaa. Timo Lipitsää sakotettiin viinanmyynnistä ja hän joutui istumaan 20 päivää vankeudessa. Nimismies kehotti lopettamaan, kun niin vähällä pääsi.

Vuonna 1911 Timo Lipitsä osallistui 54-vuotiaana runolaulu- ja kanteleensoittokilpailuihin Suistamolla ja sai kantelesarjassa 5. palkinnon, 10 markkaa. Monet kilpakumppaneista (Iivana Onoila, Iivana Mišukka ja Iivana Lösönen) olivat jo vuosikausia kierrelleet esiintymismatkoilla. Kesällä 1917 nuori kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen oli toisella sävelmienkeruumatkallaan Raja-Karjalassa. Tie vei Koiton kylään, koska hän oli kuullut Timo Lipitsää mainittavan soittajaksi. Väisänen muisteli: ”Lipitsä oli uuttera pikku tilansa viljelijä, jonka kädet joutuivat puristamaan auran kurkea ja kirvesvartta. Näin ollen soitanta jäi vähälle.” Hän piti Lipitsää samantasoisena kuin monia muita naapurikylien soittajia, eikä uskonut häntä enää toiste tapaavansa. Väisänen julkaisi Lipitsältä taltioimansa viisi tanssisävelmää Kantele- ja jouhikkosävelmissä (1928).

Laulujuhlien estradeilla

Timo Lipitsän 14-kielinen kantele on Erkki Ala-Könnin kokoelmissa. Kuvalähde: Tampereen yliopiston/ Kansanperinteen arkisto

1920-luvulla A. O. Väisänen tuli kansanmusiikin tutkijana Kansanvalistusseuran laulujuhlien järjestelijäksi. Hän valikoi esiintyjät ja suunnitteli ohjelmat, joihin muodostui vakiintunut kaava. Laulajat ja soittajat antoivat taidoistaan näytteitä, joita Väisänen selosti tieteellisesti. Sortavalan laulujuhlille 1926 hän ehdotti runolaulajiksi neljää rajakarjalaista itkijänaista ja kanteleensoittajiksi Vanja Trofimoffia (myöh. Tallas), Maksim Kyyröstä ja Feodor Airiota. Hän huomautti: ”Timo Lipitsää, joka näkyy ruvenneen ’konsertteeraamaan’, ei tarvitse kutsua [kanteleensoittajaksi], sillä hän heikko taiteilija.” Juhlatoimikunta huolestui siitä, ettei runolaulajien listalla ollut yhtään miestä, ja Timo Lipitsä piti lisätä runolaulajaksi naisjoukon jatkoksi. Sortavalan laulujuhlien 1926 aikaan niin Väisänen kuin muutkin tutkijat, juhlapuheiden pitäjät ja lehdistö surivat Iivana Onoilan kuolemaa (1924): ”viimeinen laulun mahtaja” oli mennyt maan rakoon. Jo vuonna 1923 kamreeri Eino Kemppainen oli kirjoittanut Lipitsältä muistiin 14 runoa Kuopiossa, jossa hän oli laulu- ja soittomatkallaan. Miksi Lipitsä ei ollut viimeinen runolaulaja? Vilkas ja ketterä ”Lippi” tummine kutreineen pisti jalalla koreasti ja tanssi juhlilla yleisölle maanitusta itkijä Maria Mišukan kanssa. Ehkä se ei vastannut mielikuvaa patriarkaalisesta Väinämöis-hahmosta… Kansanmusiikin taitajien esityksiä lyseolla ja savupirtissä seurasi tuhansia ihmisiä, mm. presidentti Lauri Kristian Relander.

Helsingin laulujuhlilla 1931 Timo Lipitsä oli kanteleensoittajana, vaikka ei alun perin Väisäsen listalla ollutkaan. Muita kanneltajia olivat Antti Rantonen, Vanja Tallas, Antero Vornanen ja Paul Salminen. Lipitsä pääsi muiden esiintyjien kanssa radioon ja runolaulaja Konoi Kyöttisen kanssa Kansan Kuvalehden kanteen. Helsingin Sanomissa julkaistiin keväällä 1934 Jorma Pohjanpalon mainio artikkeli Timo Lipitsästä, jonka hän arveli olevan ”paras vielä elossa olevista harvoista kalevalaisista laulajaukoista”. Suomen Kuoroliiton järjestämillä Tampereen laulujuhlilla 1934 ”vanha Lipitsän vaari, ilmetty Shemeikka” sai ainoana runolaulajana osakseen paljon huomiota. Hän esiintyi varsinaisen ohjelman ulkopuolella, soitteli omatekoista 10-kielistään ja lauloi runoja.

A. O. Väisänen valokuvasi 60-vuotiaan Timo Lipitsän suurikokoisine kanteleineen Suistamon Koitossa 1917, mutta ei kelpuuttanut kuvaa teokseensa Kantele- ja jouhikkosävelmiä (1928). Kuvalähde: Tampereen yliopiston/ Kansanperinteen arkisto

Kalevalan riemuvuonna 1935 Timo Lipitsän ”viisautta, voimaa ja ’mahtia’ uhkuvat sankaripiirteet” nähtiin eri lehdissä varsin usein, mm. Suomen Kuvalehden kannessa. Lehdistö oli jo kohottanut hänet viimeisten runolaulajien joukkoon, tutkijoiden suhtautuminen oli nuivempaa. Lipitsän jylhät kasvot, pitkä parta ja villin lennokas tukka tulivat laajalti tunnetuiksi myös taiteilija Toivo Talven etsauksista, joista tuli hyvin suosittuja. Lipitsä ikuistettiin myös elokuvaan Kalevalan mailta, jossa hän soitti 10-kielistä kanneltaan ja lauloi runolauluja Feodor Vuorisen kanssa. (Elokuvasta ks. Heikki Laitisen artikkeli, Kantele 3/2006.)

Kesällä 1935 Sortavalassa vietettiin laulujuhlia, joihin A. O. Väisänen ohjelmoi kansanmusiikin esitykset. Kanteleita soittivat Vanja Tallas ja Antero Vornanen. Mukana oli myös itkuvirren taitajia. Runolaulajia edustivat Konoi Kyöttinen ja Timo Lipitsä, joka lauloi päätösjuhlassa tottuneesti Maan luomisesta. Yleisöä oli paikalla 25 000 henkeä ja suosionosoitukset olivat valtavia. Timo Lipitsä komeili lukuisissa lehtikuvissa nuorten kansallispukuisten neitosten ympäröimänä.

Laulumatkoilla ja kotona

Timo Lipitsä lähti laulumatkoille vasta 1920-luvun alussa, kun Iivana Onoila ja Iivana Lösönen häntä pyysivät. Lipitsä oli ”vanha ja joutava lähtemään”, kun poika Iivo Lipitsä viljeli jo tilaa. Hän opetteli lisää runoja Onoilalta. He kiertelivät esiintymässä kouluissa, iltamissa, varuskunnissa, seurajuhlissa ja yksityistilaisuuksissa. Onoilan kuoltua Lipitsä otti kumppanikseen Feodor Vuorisen, joka ei aiemmin ollut laulaja eikä soittaja. Myöhemmin hän esiintyi pääosin yksin.

Timo Lipitsä lauloi ja soitti kanneltaan paikallisissa ja maakunnallisissa juhlissa ja kiersi ympäri maata lähes parinkymmenen vuoden ajan. Hän oli matkoilla ”kuukausikaupalla”, ystävät ja tuttavat kestitsivät ja muutenkin auttoivat. ”Kaheksan moaherran lääniss’ oon laulant”, hän sanoi.

Kansalliskirjastolla on säilynyt yksi Lipitsän konserttiesite vuodelta 1927:

”Karjalan runojen laulaja Timo Lipitsa laulaa vanhoja runoja. Ohjelma: Kanteleen soittoa: – – –. Laulua: Väinämöisestä ja Joukahaisesta; Maan luomisesta; Lemminkäisestä; Häärunoja, Loitsurunoja; Metsärunoja. Karjalaista tanssia. Lippujen hinta 5:-.”

Timo Lipitsän ylväs runolaulajahahmo piirtyi tuhansien ihmisten mieliin laulu- ja soittomatkoilla, joita hän teki eri puolille Suomea. Kuvalähde: SKS KRA

Iivo Lipitsä ja Pelagea Kuljukka ovat kertoneet isänsä esiintyneen enimmäkseen juhlissa ja isoilla kouluilla. Opettajat ilmoittivat lapsille, että nämä toisivat rahaa: koululle tulee kanteleensoittaja. Monille koululaisille Lipitsän runot, loitsut, laulut, soitot ja soakkunat olivat unohtumattomia elämyksiä, kaikuja Kalevalan maailmasta.

Kantele oli matkoilla aina mukana, Lipitsä soitti sitä yleensä pöydältä. Kanteleenteko oli myös lähellä sydäntä. Pelagea Kuljukka muisteli isänsä rakentaneen ainakin kymmenen kannelta, ”opettajat ja sellaset sivistyneet miehet” niitä ostivat. Isä rakensi uusia yhdestä puusta kovertamalla, kieliä niissä oli 8–14. Työkaluina olivat saha, kirves ja veitsi. Timo Lipitsän mukaan hänen tekemiään kanteleita on ympäri Eurooppaa. Kantele oli ”ilovehe”. Hän soitteli kotona mielellään, omille lapsilleen ja myöhemmin lastenlapsilleen. Kun ikää karttui, sormet alkoivat vapista ja kantele piti jättää. Kerrotaan, että Lipitsä lahjoitti kanteleensa maaherra Arvo Mannerille.

Kesät kuluivat kotona Suistamolla, jossa kävi paljon vieraita Lipitsää kuulemassa. Valokuvissa Lipitsän perheen kanssa poseeraavat mm. kirjailija Anni Swan ja professori Otto Manninen. Tohtori R. E. Nirvi tutki ja sanasti Suistamon karjalaa Koiton kylässä 1928–30. Kielenoppaana oli myös Timo Lipitsä, jota Nirvi piti ”erinomaisen älykkäänä”. Tohtori Jorma Pohjanpalo tuli hyväksi tutuksi Lipitsän kanssa Suistamolla kesinä 1931–39.  Hän ihasteli Lipitsän lukemia väkeviä loitsuja, oivia runolauluja ja omatekoisen kanteleen tunnelmallista soittoa iltahämyisessä pirtissä. Kesällä 1936 vieraita tuli Saksasta asti. Yrjö von Grönhagen ja Fritz Bose ihastuivat Lipitsän olemukseen, persoonallisuuteen ja runolauluihin. He ottivat valokuvia ja äänittivät Sortavalassa Timo Lipitsän runolauluja ja Outi Lipitsän itkuvirsiä.

Evakkomatkalla

Laulumatkoista piti luopua, kun Timo Lipitsä vuoden 1938 tienoilla sokeutui. Sitten alkoi raskas evakkotie, joka vei Laihian Torstilaan. Siellä kappalainen Frans Kärki (Toivo Kärjen isä) tallensi Lipitsältä 75 runoa. Lipitsä esiintyi vielä 1941 Vaasassa Kalevalajuhlissa. Talvisodan jälkeen hän kävi Suistamolla, mutta kotikonnut oli taas jätettävä. Lipitsä asui poikansa Iivon luona Lapuan Kauhajärvellä, jossa hän täytti 90 vuotta. Merkkipäivä huomioitiin monissa lehtijutuissa.

Viimeinen pysähdyspaikka löytyi Kiuruveden Niemiskylästä. Iivo Lipitsä vaimoineen, kahdeksan lasta (iältään 6–27 vuotta) ja Timo Lipitsä asuivat entisessä Työväen Osuuskaupan talossa, jossa heidän käytössään oli tupa ja kamari. Ukille oli ovettomalla lautaseinällä eristetty pieni soppi, jossa hän makasi lautalavitsalla. Sotien jälkeen kaikesta oli puute. Sieltä Uuden Suomen toimittaja löysi kuulun runolaulajan syksyllä 1948. Sana kiiri, ja amerikansuomalainen kanteleensoittaja Hannes Wallen lähetti Lipitsälle jouluksi paketin. Hänen pyynnöstään Veikko Hintikka tuli 28.2.1949 tapaamaan Timo Lipitsää, jonka surkeita elinoloja hän paheksui monissa lehtijutuissaan. Iisalmen Sanomat syvensi samaa teemaa tammikuussa 1950. Pääkirjoituksessa vedottiin seudun järjestöihin ja kansanedustajiin: ”Timo Lipitsä on paljon kansalleen antanut, ja tämä kansa on hänelle paljon velkaa.” Hätähuuto sai vastakaikua. Lipitsä sai eri tahoilta avustuksia ja häntä käytiin tervehtimässä. Hän vakuutti kuitenkin itse, että hänellä oli poikansa perheen luona hyvä olla.

Timo Lipitsä kuoli 5.4.1950, lähes 93-vuotiaana. Viimeisen runolaulajan kuolemasta ja hautajaisista kirjoitettiin monissa lehdissä niin Savossa kuin pääkaupungissakin. Kiuruveden luterilainen kirkko oli Lipitsän hautajaisissa (13.4.1950) miltei täynnä omaisia, ystäviä, karjalaista siirtoväkeä ja muuta yleisöä. Suuren runolaulajan muistolle pidettiin kauniita puheita. Seppeleitä laskivat monet järjestöt, sähkeitä ja adresseja luettiin lukuisia. Timo Lipitsä haudattiin Kiuruveden luterilaiselle hautausmaalle. Kesällä 1951 sinne pystytettiin Suistamo-seuran aloitteesta hautapatsas, johon on kuvattu 6-kielinen kannel. Juhlamenoissa luettiin A. O. Väisäsen muistelma Suistamon vanhoista laulun ja soiton taitajista, joista Timo Lipitsä oli viimeinen. Hänen poikansa Iivo Lipitsä esitti isältään oppimiaan runolauluja ja innoitti Samppa Uimosen ryhtymään runolaulajan uralle.

Viime vuosina Timo Lipitsä on päässyt taas uutisiin: hänen valokuvansa oli koristanut SS-johtaja Heinrich Himmlerin työhuoneen seinää. Yrjö von Grönhagen oli vienyt sen 1936 Himmlerille syntymäpäivälahjaksi. Aiheesta voi lukea lisää kirjasta Kantele (s. 354–355) tai Heather Pringlen teoksesta Himmlerin suuri suunnitelma: arjalaisen herrakansan etsintä (2009). Timo Lipitsän tie viimeiseksi runolaulajaksi on niin kiehtova, että hän ansaitsisi oman elämäkerran. Häneltä on tallennettu kaikkiaan toistasataa runolaulua, joista ei ole tutkimuksia kirjoitettu. Olisiko jo aika?