Otto Koistinen teki ensimmäisen kanteleensa vuonna 1957 ja sen jälkeen hän on tehnyt noin 1000 kannelta. Joukossa on kotikanteleita, konserttikanteleita, pienkanteleita ja myös muutama virolainen kromaattinen kannel. Aktiivinen rakentaminen on siirtynyt seuraavalle sukupolvelle mutta Otollakin on yhä työn alla soittimia.

”Ensimmäisen kerran kuulin kanteletta radiosta ennen talvisotaa. Istuin pimeässä huoneessa ja kuuntelin soittoa, soittaja oli ehkä Tyyne Niikko. Mikään ei ole sillä tavalla vaikuttanut korvaan – kantele jäi mieleen”, muistelee Otto Koistinen ensikohtaamistaan kanteleen kanssa. Myöhemmin hän sai kanteleen piirustukset käsiinsä ja päätti rakentaa soittimen. Piirustuksissa oli kuitenkin vikaa, joten soittimen kehitystyö alkoi heti. ”Kaikki puulajit olen kokeillut, mitä vain olen käsiini saanut. Onnekseni sain hyvää kotimaista puuta aikoinaan ja se on ollut pitkään varastossa. Nyt se on erinomaista soitinpuuta, kun pihka on kovettunut ja hartsittunut. Puukot ja taltat vaan tylsyvät, kun puu on niin kovaa.”

”Ensimmäinen kanteletilaus tuli paikkakunnan räätäliltä. Hän oli vanha mies ja kiinnostunut soittamisesta. Nähtyään kanteleeni hän sanoi: ’Olet sinä aikamoinen kirvesmies. Tuommoisen kanteleen kun saisin, niin olisin vaikka viikon syömättä!’ Ja niin minä aloin tekemään kanteleita tilauksesta.” Myös kauempaa saapui Oton soittimista kiinnostuneita. ”Erityisesti ovat jääneet mieleen halsualaiset pelimannit. He tulivat talvipakkasella kylmällä autolla kokeilemaan soitinta. Veikko Kalliokoski ja Taito Karhulahti soittivat vuorotellen saman kappaleen, paljoa ei puhuttu – nehän ei olleet kovin puheliaita miehiä. Sitten Taito Karhulahti laittoi kädet kanteleelle ja sanoi: ’Tämä on sitten minun!’. Taito oli hyvin kiinnostunut kanteleen soinnista ja oli aktiivisesti yhteydessä Ottoon. ”Taito lähetti minulle monia kirjeitä ja kasetteja ja hänen kannustuksensa oli ratkaisevaa siinä, että jatkoin soittimien tekemistä.”

Otto Koistinen teki myös oman konserttikantelemallin. ”Tyyne Niikko pyysi tekemään sellaisen konserttikanteleen, jossa sävelvaihtajavivut eivät olisi lyhyen sivun soittajan tiellä ja minä ehdotin, että laitetaan ne keskelle kanteleen päätysivua, siten ne eivät ole kummaltakaan puolelta tiellä.” Soitinvalikoimaan tuli myöhemmin myös virolainen kannel, kun virolainen Kristi Mühling aloitti opintojaan Sibelius-Akatemiassa. ”Tyttäreni Ritva opetti Kristiä, ja oli puhetta, että kun olisi soitin, jossa olisi edes vähän enemmän bassokieliä ja minä sanoin, että tehdään sellainen!” Juuri tällä hetkellä työn alla on 50-kielinen virolainen kannel. ”Mittasin kielivälejä ja muita mitoituksia ja sain uuteen soittimeen kahdeksan kieltä lisää vaikka soittimen koko kasvoi vain yhdellä sentillä. Saa nähdä millaisen vastaanoton uusi soitin saa.” Aikaisemmat soittimet on otettu lämmöllä vastaan, mm. koulutuksen aloittaminen Georg Ots -akatemiassa on ollut paljolti kiinni uusien soittimien saamisesta.

”Kanteleen pariin pääsemistä olen pitänyt kohdallani korkeamman käden johdatuksena”, Otto tuumii. ”Vieläkin on soittimia työn alla. On hyvin onnellista, että aamulla tietää, mihin päivän aikana voi ryhtyä.”

Kantele 3/2005