Museoviraston nettisivuille on auennut kanteletutkijan unelma. Menet osoitteeseen http://kokoelmaselain.nba.fi, klikkaat siitä ’Jatka hakusivuille’, kirjoitat ylimpään ’mikä’-sarakkeeseen ’kantele’ ja klikkaat sivun alareunasta ’Käynnistä haku’. Edessäsi ovat kaikki Kansallismuseon kansatieteellisten kokoelmien seitsemänkymmentä seitsemän kannelta. Klikkailemalla pääset lukemaan niistä lähempiä tietoja sekä ihailemaan hienoja valokuvia.

Suurin osa kanteleista on 1800-luvulta. Kielimäärä vaihtelee viidestä kahteenkymmeneen yhdeksään. Melkein kaikenkielisiä on mukana, vain yläpäästä puuttuu muutama numero, esimerkiksi 17 ja 20. Se on tietenkin sattumaa ja johtuu esineitten keruuhistoriasta. Laatikkokanteleita ei tallennettu määrätietoisesti. Sitä paitsi joitakin kanteleita on Kansallismuseon Historiallisissa kokoelmissa, eivätkä ne ole mukana tässä luettelossa. Eniten on kansatieteellisissä kokoelmissa kaksitoistakielisiä kanteleita (17 soitinta), toiseksi eniten viiskielisiä (14), sitten yhdeksänkielisiä (7), kahdeksankielisiä (6) ja kymmenkielisiä (5). Kielimäärältään suurin koverrettu kantele on 18-kielinen, pienimmät laatikkokanteleet ovat 12-kielisiä, niitä on kokoelmissa kolme. 

Selaillessani tietoja ihastuin esineeseen numero KF 1177. Se on kaunis kuusikielinen kantele, kotoisin Korpiselän pitäjästä Laatokan Karjalasta ja saatu museoon 1893. Koppa on koverrettu päältä ja peitetty kannella puunauloin ja tuohivantein. Kanteleessa on kuusi vaskikieltä. 

Voisiko tämän kanteleen avulla saada vastauksen mieltä kiihottavaan kysymykseen? Kun joku joskus kauan sitten keksi lisätä viisikieliseen kanteleeseen kuudennen kielen, niin mikä oli kuudes sävel? Kansallismuseon kuusikielinen on niin viisikielisen näköinen, että mieleen tulee heti, että kuudes sävel on viisikielisen asteikon yläpuolella, siis asteikon kuudes sävel, D-duurissa sävel H. Tähän tapaanhan kuusikieliset kanteleet viritetään nykyään Virossa.

Itse tulin aikoinaan toiseen tulokseen kirjoittaessani artikkelia Karjalainen kanteleensoittotyyli. Kävin tarkkaan läpi A. O. Väisäsen Laatokan Karjalasta kahtena kesänä, 1916 ja 1917, tallentamat tiedot ja nuotit. Ne löytyvät teoksesta Kantele- ja jouhikkosävelmiä (1928, uusi painos 2002). Mukana on 25 soittajaa, yleisin kielimäärä soittajien kanteleissa on kymmenen, useimmat kappaleet on soitettu 7-9 kielellä. Kuudella kielellä soitettuja kappaleita on kymmenen. Mikä on tämä kuudes kieli? Joka kerta viiden sävelen asteikko on laajentunut alaspäin ja kaikissa on sama kuudes sävel: perussävelen alapuolinen kvartti, joka on samalla ylimmän kielen alaoktaavi, D-duurissa sävel A. 

Jokin aika sitten löysin tälle teorialle uutta vahvistusta erään 1800-luvun maaseudun elämää käsittelevän teoksen lähdeviitteistä. Menin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon ja pyysin luettavakseni pakinan, jonka oli satakunta vuotta sitten kirjoittanut nimimerkki Huolestunut vanha mies. Pakina on nimeltään Ennen ja nyt. Aluksi kirjoittaja miettii, mikä oli ennen toisin kuin nyt: muun muassa kuusikielinen kantele, jonka kuudes sävel oli ylimmän kielen alaoktaavi! Mukana on myös yksityiskohtainen kuvaus kanteleen kielten valmistuksesta ja hyppivästä pahviukosta.

Pakinan on kirjoittanut Pietari Päivärinta (1827-1913), 1800-luvun lopun tuotteliain ja luetuin suomalainen kirjailija. Ammatiltaan hän oli Ylivieskan lukkari ja johti seurakuntansa veisuuta neljäkymmentä neljä vuotta. Seitsenvuotiaana hän oli joutunut lähtemään kerjuulle, mutta kohonnut elämänsä lakipisteessä talonpoikaissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville. Teoksissaan Päivärinta kuvaa kotiseutunsa elämää ja oloja uskottavasti ja hämmästyttävän monipuolisesti. 

Ja tällainen on Pietari Päivärinnan kuvaus:

Kantele oli sen aikainen soittokone. Ei niin pientä mökkiä ollut, jolla ei ollut omaa kanteletta. Itse se aina tehtiin kovertamalla umpipuusta. Parasna kantele-puuna pidettiin läpi punastunutta raitaa; tehtiin se välistä lepästäkin, mutta ei koskaan haavasta eikä koivusta. 

Kielivarastosta myöskin pidettiin huolta. Silloin pyysi jäniksiä joka mies, jolloin tavasta sattui menemään jänislanka poikki ja niistä saatiin kielivarastoon raaka-ainetta. Jänislangat kostutettiin oljissa polttamalla ja toinen pää vuoltiin hienoksi, jotta se mahtui vahvasta rautapellistä sitä varten tehtyyn vetoraudan reikiin, joka oli tehty siten, että isompia ja pienempiä reikiä oli lyöty peltiin ja ne nuljutettu hyvin sileiksi. Vetorauta oli kiinnitetty joko ruuvipenkin tai höyläpenkin leukoin, sitten pistettiin vuoltu pää reijästä läpi ja hienosta rautapellistä tehty kaksinkertainen lappu pistettiin langan päähän ja tartuttiin hohtimilla kiinni, sillä muuten ei kestänyt langan pää. Nyt alkoi vetäjä kävellä takaperin ja vedettyä lankaa tuli perässä ohenneena ja pitenneenä. Tätä menoa pitkitettiin reijästä reikään niin kauan, että se tuli parahiksi hienoksi; viime vedolle ei lankaa kostutettu, että se tuli karkeammaksi ja näintavoin tehtiin kielivarastoja melkein jokapaikassa.

Kantele oli viisikielinen ja se viritettiin mollille. Oli melkein joka kanteleessa kuudeskin kieli, joka viritettiin oktaaville, jolla tavasta pomautettiin baasia, jolloin sitä tarvittiin. Kaikki osasivat tehdä kanteleita, soittaa ja valmistaa kieliä. Kun nuorta väkeä tuli toisesta kylästä, heti otettiin kantele käsiin ja yksi joukosta ensin tarkasti kanteleen viritettyään, rupesi soittamaan ja toiset kuuntelemaan. Niissä oli koko joukko erityisiä pelejä joita kanteleella soitettiin, niinkuin: 

  • kokomailman po(l)kka,
  • vaivanen poika se porstuassa istuu, 
  • Ei tämä morsian enää kruunua kanna, 
  • Illalla rissuttaa j.n.e. 
  • Suti puti, suti puti sukkaan, kenkään j.n.e. 
  • Kettu pani kuppiin, kettu pani rasiaan 

ja sitten oli vielä jollakin erityisiä soittokappaleita. 

Kun sitten pyhä-illoin puhtokunnittain kokoonnuttiin johonkin taloon, siellä vasta ilo ilolle tuntui. Nyt oli taiteellisemmin opittu kanteletta soittamaan. Leikattiin pahvipaperista miehen kuva, jolle laitettiin irtonaiset kädet ja jalat. Soittaja istui pöydän päähän ja musta jouhi solmittiin soittajan oikean käden etusormeen. Tämä johdettiin pöytälaudan lusikkalaapien läpi ukon kohdalle ja solmittiin päähän kiinni. Taaempana olevan heikon kynttilän valossa ei voinut nähdä jouhta ja todellakin näytti siltä, kun tuo ukko olisi tarkasti tahdin mukaan itsekseen siinä tanssia letkutellut. Tuskin missään elävien kuvien teatterissa on ollut suurempaa riemua, kun tuossa nuoriso-joukossa.

Semmoiset ne olivat iltahuvit ja niihin oltiin tyytyväisiä, ellei satuttu olemaan mäenlaskussa korkeilta joen törmiltä, tai jossain tilapäisissä tansseissa.

Samantapaisesta kuvauksesta kertoo A. O. Väisänen artikkelissaan Kantele ja hyppivä puuhevonen (Kalevalaseuran vuosikirja 11, 1931). Sumiaisissa, Keski-Suomessa, oli 1800-luvun puolivälin jälkeen elänyt Ukko Nekkeli, tunnettu ja hyvä kanteleensoittaja. Aluksi kantele oli ollut viisikielinen, mutta sittemmin seitsenkielinen. Ukko soitti kanteletta tikulla, johon sidotun langan päässä puuhevonen tanssi pöydällä. Sivukankaan Matti Haapavedellä oli tanssittanut puuhevosta aivan samalla tavalla, mutta tikun korvasi ylivieskalaiseen tapaan etusormi.

Tämä pieni kirjoitus tekee lopuksi neljä ehdotusta.

ENSIMMÄINEN EHDOTUS

Tehkää puuhevosia ja pahviukkoja ja pankaa ne soitollanne hyppimään! Hupaisuuden lisäksi ne muistuttavat meitä Väinämöisen soiton mahdista.

TOINEN EHDOTUS

Älkää jämähtäkö viisi- ja kymmen- ja viisitoistakielisiin kanteleisiin. Tehkää ja teettäkää kanteleita kaikilla kielimäärillä! Jokaisella niistä on oma musiikkinsa, oma tarinansa kerrottavanaan.

KOLMAS EHDOTUS

Älkää tuomitko viisi- ja kuusikielisiä kanteleita lasten soittimiksi! Voi meitä, jos menetämme kanteleen alkuperäisen musiikin! Vähiltä kieliltä löytyy se kanteleen omin: hiljainen, loputon, hurmioitunut, läheinen. Tarinoita toisista ajoista, kuitenkin vielä meissä.

NELJÄS EHDOTUS

Tulkaa mukaan Kanteleliiton jäsenten ja Kantele-lehden lukijoitten ikiomaan ja yhteiseen museokanteleprojektiin! Käydään yhdessä läpi kaikki Suomen museot, syrjäisintä kotiseutumuseota myöten, kootaan tiedot kaikista Suomen museokanteleista Liiton tietokoneelle ja sitä kautta meidän kaikkien ulottuville! Tuossa tuokiossa tiedämme kanteleen historiasta enemmän kuin koskaan ennen! 

teksti: Heikki Laitinen

julkaistu 4/2005 Kantele-lehdessä