Raja-Karjalan kanteleensoittajat ja runonlaulajat kohotettiin 1800-luvun lopulta lähtien lähes kulttihahmoiksi Karjalan kävijöiden ”pyhiinvaellusmatkojen” kuvauksissa. 

Maine kasvoi miesten esiintymismatkojen myötä. Kiertävät kanteleensoittajat olivat oman aikansa ”julkkiksia”, joista kirjoitettiin paljon. Vajaan vuoden olen vaeltanut heidän jalanjäljillään, etsien kirjastoista ja arkistoista muisteluja, kirjoituksia ja kuvia. Keruu on käynnissä, tutkimus tulossa. Siihen saakka – katkelmia kantelekeikoilta. 

Raja-Karjalan kanteletaiturit kutsuttiin ensimmäistä kertaa suurempana ryhmänä Sortavalan laulujuhlille 1896. Mm. Petri ja Iivana Shemeikka ja Iivana Bogdanoff näyttivät yleisölle kanteleen mahtia laululavan viereisessä metsässä. Kantele oli tuolloin seudulla jo väistymässä. Iivana Shemeikka totesi: ”Ennenhän minua kuletettiin joka tanssissa, vaan nyt ovat nuo uuvet pelit tulleet, ei minua enää tarvita.” Helsingin laulujuhlat 1900 nostivat karjalaiset kanteleen taitajat konserttilavalle. Kriitikot kirjoittivat: ”Kanteleensoittajista loisti muita edellä Iivana Bogdanov, jonka näpit tekevät tavattoman vilkasta ja nokkelata työtä. Kappale oli tanssintapainen pyörre, joka olisi arvatenkin voinut jatkua äärettömiin saakka.” 

Kanteleensoittajat esiintyivät myös muissa juhlatilaisuuksissa (mm. maatalousnäyttelyt ja Suomen Messujen tivoli) niin pääkaupunkiseudulla kuin maaseutukaupungeissakin. Huhtikuussa 1906 Turun Kansallisseura kutsui Iivana Shemeikan, Iivana Onoilan ja Petri Kassusen Lönnrot-juhlan vieraileviksi tähdiksi. Turkulaisille tarjoiltiin mm. Kylyloitsu: lavalle lavastetun saunan lauteilla makasi mies, josta ajettiin tautia loitsimalla ja lyömällä löylyä hehkuvalle kiukaalle. Esitys palkittiin myrskyisillä suosionosoituksilla, kuten myös Iivana Shemeikan soitto omatekoisella kanteleella. Kalevalanpäivänä 1917 Iivana ja Maria Mišukka kutsuttiin näyttämään taitojaan Helsinkiin. Uusi Suometar kuvasi:

”Isiltäperimäänsä teräskielistä soittokonettaan, iän ja tomun tummentamaa kanneltaan, käytteli Mishukan Iivana mestarin tavoin ja päästeli siitä yhtenä helinänä milloin hypähtelevää tanssiin ’maanitusta’, milloin iloista ’ristikontraa’, milloin taasen komeakaikuista ’Valamon kirkonkelloja’.”

Keikkailevat kansanmuusikot

Sortavalan paikallisista laulujuhlista 1906 alkoi murroskausi ”runoaatelin” edustajien elämässä. Osa Raja-Karjalan, lähinnä Suistamon kanteleensoittajista ja ”runo-ukoista” havaitsi taitonsa rahanarvoiseksi ja alkoi järjestää omia esiintymismatkoja lähes ammattimaisesti eri puolilla Suomea kierrellen. Se siivitti vaeltavia kansanmuusikoita opettelemaan runolauluja ja soittoja toisiltaan ja seudun parhailta taitajilta. Kokoonpanot ja ryhmäkoot vaihtelivat vuosien varrella. Joillakin lienee ollut mukana seikkailunhalua, mutta monilla matkojen syynä oli huono taloudellinen tilanne. Mm. sairaalloinen Iivana Mišukka hankki monien vuosien ajan elantonsa kiertävänä kanteleensoittajana. Se kirvoitti vaimon, itkuvirsien taitajan Maria Mišukan virsittämään, ettei soittajapuoliso voi ”mittymie ammattizie azetella”, ”vaskilangazil vai vangahutteloo…”

”Ukot” järjestivät itse maksullisia konsertteja, illatsuja ja koululaisnäytäntöjä. Ahkerin esiintyjä oli Iivana Onoila, josta tuli kautta maan tunnettu runolähettiläs, vaikka hän ilman runonkerääjien vaikutusta tuskin olisi edes julkisesti esiintynyt. Iivana Shemeikka, Iivana Mišukka, Iivana Lösönen, Konstantin Kuokka ja Elessei Valokainen tekivät myös vaelluksia suureen maailmaan. Myöhempinä vuosina joukkoon liittyivät Timo Lipitsä ja Feodor Vuorinen.

Jo vuonna 1906 kannelniekat kerkesivät käydä mm. Turussa, Sortavalassa, Viipurissa, Helsingissä, Jyväskylässä, Keuruulla, Äänekoskella ja Toijalassa.  Heinäkuussa 1907 Laatokka-lehti tiesi Onoilan ja Kuokan esiintyneen Lappeenrannassa ja Käkisalmessa ja matkaavan sieltä ”konsertoimaan” Pietariin, jonne heitä oli pyytänyt taiteilija Ida Aalberg. Lokakuussa kerrottiin Iivana Lösösen ja Elessei Valokaisen tehneen seitsemän viikkoa kestäneen kiertomatkan Viipuriin, Lappeenrantaan, Lahteen ja Helsinkiin, joissa he olivat järjestäneet illatsuja ja koululaiskonsertteja. Pitkin vuotta Onoila, Kuokka ja Mišukka kiertelivät esiintymässä joko kolmestaan tai Fredrik Lempisen ja Maikki Silinin kanssa mm. Iisalmessa, Kuopiossa, Savonlinnassa ja Vaasassa. Iivana Shemeikka soitteli yksin mm. Tampereella ja Kajaanissa. 

Ohjelmisto vaihteli esittäjien mukaan. Vaasa-lehdessä julkaistiin Vaasassa 8.3.1907 pidetyn Kalevalan Runolaulu-Konsertin ohjelma: ”Väinön kanteleen soittoa: Venähen kirkon kellot (Mishukka); Vanhoja lauluja: Väinämöisen ja Jougamoisen laulu, Lemminkäisen laulu, Neijen ja pojan rakastuslaulu (Onoila ja Kuokka); Verensulku loitsu (Onoila); Tanssi (Maanitus ja Lempinen); Tuluksilla tulen otto (Kuokka); Kanteleen soittoa: Lasten liekutus, Oulun likat osataan (Mišukka); Laulua: Luojan virsi, Naittovirsi (Onoila, Kuokka); Tulen loitsu (Kuokka); Tanssi: Karjalan prishatka (Lempinen).” Muutaman päivän päästä Kuokka lähetti Seinäjoelta O. A. Hainarille kirjeen, jossa kertoi ryhmän matkaavan Ouluun ja Tornioon: – – ”vaikka me [karjalaiset] olemme inhottu ja ylen katsottu kansa vaan oikein hyvästi on pidetty ja vastaan otettu – -”. 

Karjalaiset taitajat vetivät alkuvaiheessa täydet salit uteliasta yleisöä, joskin esitysten arvioitiin olevan ”enemmän kuvaelmaa menneiltä ajoilta kuin konserttia”. Kansallishengen palossa ”ukkojen” esityksiä arvostettiin. Kun samat paikkakunnat oli kierretty useaan kertaan, esitykset alkoivat käydä yksitoikkoisiksi ja väki väheni. ”Turneet” herättivät myös kritiikkiä. Sitä, että rahvaanmuusikot itse suunnittelivat ja hinnoittelivat esityksensä, pidettiin epäaitona ja ”kansallista asiaa” turmelevana. Myös ”toisen luokan laulajat” herättivät närää. Kirjailija Iivo Härkönen ehdotti 1908 julkisesti, ettei Konstantin Kuokkaa ja Elessei Valokaista laskettaisi estradeille lainkaan.

Viimeisiä ja veijareita? 

Timo Lipitsä oppi kanteleensoiton nuorena isältään Jyrkiltä, mutta lähti Iivana Onoilan kanssa runolaulu- ja kantelekiertueille vasta vanhoilla päivillään 1920-luvun alussa. Onoilan kuoltua hän kierteli Suomea ristiin ja rastiin pääosin yksin. Monille koululaisille Lipitsän esitykset olivat ”unohtumattomia elämyksiä”. Hän sai kutsun laulujuhlille Sortavalaan 1926 (tosin A. O. Väisänen piti häntä tuolloin ”heikkona taiteilijana”) ja Helsinkiin 1931. Tampereen laulujuhlilla 1934 huomiota herätti ”vanha Lipitsän vaari, ilmetty Shemeikka, jonka kymmenkielinen, omatekoinen kannel vaatimattomasti helisi ravintolakentällä hartaan yleisön piirittäessä tiheänä joukkona runolaulajan”. Kun Lipitsä Kalevalan riemuvuonna 1935 esiintyi valkoisine partoineen Sortavalan laulujuhlilla ja filmissä ”Kalevalan mailta”, lehdet luonnehtivat: ”Kanteleen soittaja, täysin Kalevalan sankarityyppi”. Timo Lipitsän, ”viimeisen runonlaulajan” kuolema Kiuruvedellä 1950 ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Lehti- ja muistokirjoituksissa ”viimeisiä” olivat häntä ennen olleet Petri Shemeikasta lähtien kaikki kuulut rajakarjalaiset kannelniekat, kukin vuorollaan. 

Mutta mitä olivat miehiään Valokainen ja Kuokka, jotka molemmat on mm. valokuvattu kanteleen kanssa? Elessei Valokainen ei liene ollut sen enempää soittaja kuin laulajakaan, mutta tuotteistamisen hän taisi. Sortavalan laulujuhlien 1906 esiintyjäkaartiin pääsy lie ollut sattumaa, mutta katsokaapa muodonmuutosta valokuvissa! Valokainen esiintyi vuonna 1910 yksin Ahvenanmaalla saakka, ”i förd äkta och trogen sångardräkt”. Hämeenlinnan laulujuhlien 1911 yleisö riemastui, kun Valokainen lavalla ”toitotti torweensa, paukutteli kolistimellaan ja lauloi kanteleen säestyksellä”. Matkoillaan ”Elkko” myi hyväuskoisille kanteleita, joihin oli vuoleskellut vanhoja vuosilukuja ja savustuttanut soittimia viikkokausia saunan orsilla.

Yksi aikalaisista, toimittaja Heikki Hyppönen luonnehti Kuokkaa Lemminkäis-luonteeksi, joka ”pisti mielellään brishantkaksi ja eksyipä naisiakin naurattelemaan” ja arveli Iivanoiden ottaneen hänet seurueeseensa kielevyyden ja liikkuvuuden takia. Hänen kanteletaidoistaan on jälkipolville jäänyt vain A. O. Väisäsen taltioima toteamus: ”Ku soittoa osoaisin, en olis päiveä koiss!” Elokuussa 1918 Kuokka kohtasi kolkon lopun: hänet murhattiin. Muistokirjoitusten mukaan hän oli ”laajalti tunnettu runonlaulajana ja kanteleensoittajana”.  Otavan ison musiikkitietosanakirjan (1976) lukua ”Kantele” komistaa valokuva, jossa Kuokka soittaa (kieletöntä) kanteletta. 

teksti: Anna-Liisa Tenhunen

Anna-Liisa Tenhunen on FT, perinteentutkija ja hänet valittiin Vuoden 2006 kareliaaniksi.

Kantele 1/2007