Kantele.net

Jumaliset Ajatuxet

Marianpäivä on tänä vuonna sunnuntaina 26. maaliskuuta. Kellot siirretään kesäaikaan. Samanlainen käännekohta päivä on ollut maailmansivu. Se on säiden taitekohta, lumen sulamisasteesta ennustetaan koko loppuvuosi. ”Mitä Maariana lunta katoilla, se vappuna pelloilla.” Ennen vanhaan päivä oli oikealla paikallaan: maaliskuun 25. päivänä, yhdeksän kuukautta ennen joulupäivää. Enkeli Gabriel ilmestyy Marialle ja ilmoittaa, että Jeesus on syntyvä. Vuonna 1768 Marianpäivä oli perjantai. Päivä on jäänyt Suomen musiikinhistoriaan. Turun tuomiokirkossa oli musiikkiesitys, joka noudatti Hemminki Maskulaisen sata viisikymmentä vuotta aikaisemmin kirjoittaman runosäkeen kehoitusta: Cans candelein ja uruin (ks. Kantele 1/2005).

Marianpäivän kunniaksi oli tuomiokirkossa juhlajumalanpalvelus, ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Kummassakin kanttori Johan Lindell lauloi ennen saarnaa uuden sävellyksensä, aarian, jonka nimenä edellisessä oli Gudeliga tankar, jälkimmäisessä Jumaliset Ajatuxet.

Johan Lindell (1719–1787) oli Turun katedraalikoulun ja tuomiokirkon yhteinen director cantus, laulunjohtaja, hiippakunnan johtava laulunopettaja. Monet ovat sitä mieltä, että hän oli koko vuosisadan merkittävin kanttori. Katedraalikoulussa, joka oli tietenkin poikakoulu, oli laulua entiseen malliin: joka päivä puolenpäivän ja kello yhden välisenä aikana. Koulun kuoro avusti tuomiokirkon jumalanpalveluksissa. Opetuksen tarpeisiin Lindell julkaisi 1770-luvulla kaksi kokoelmaa keskiaikaisia Piae Cantiones –koululauluja. Toisen kokoelman kansilehdellä on sykähdyttävä kuva näihin lauluihin liittyvistä kaari-tansseista. Lindell julkaisi myös ensimmäisen suomalaisen musiikkiopin. Hän soitti ja opetti monia soittimia. Ehkä niihin kuului myös kantele. Urkuja Marianpäivänä soitti epäilemättä Carl Petter Lenning (1711–1788), tuomiokirkon urkuri, vuosisatansa merkittävin hänkin alallaan. Aariasta ja sen esityksestä vastasivat siis vuosisadan parhaat voimat. Tästä on muistutettava siksi, että monet pitävät tuon ajan kanteletta vain kansan soittimena.

Vuoden 1768 Marianpäivän juhla oli Lindellille niin tärkeä, että hän painatti tilaisuutta varten kaksi yksisivuista runolehtistä, toisen ruotsiksi, toisen suomeksi. Ne ovat tallella Helsingin yliopiston kirjastossa. Suomenkielisen lehtisen otsikko on ajan tavan mukaan pitkä:

Jumaliset Ajatuxet,
Paaston aicaisna Marian Päiwänä
Wuonna 1768 /
Evangeliumi saarnan edellä Turun Duomio = Kircon
Suomen Seurakunnan edesä / Urcuin ja Candelein
soittamisen alla / weisain eteen asetetut
JOH. LINDELLildä
Schoulun Opettaja weisamises.

Sitten seuraa aarian kaksisäkeistöinen runo. Ensimmäinen säkeistö ylistää Marianpäivää:

Autuas päiwä, cosca cuullan /
Taiwast sana, että täält /
Sielun Yljäld päästett’ ollan /
Cuollost ansaitusta wiell’.
Elon, taiwan tuomaan meille,
Tule Poica Taiwasta
Suculaisex ihmisille.
Näin meit Herra racasta.

Runon alle on painettu tärkeä huomautus jumalanpalveluksen päätöksestä: ”Siunauxen jälken cuullan wirren 99. erinomainen opetettu weisamisen muoto.” Ruotsinkielinen lehtinen täydentää tietoa: ”med fullstämmig Choral”.

Lindell on siis tehnyt uuden moniäänisen sovituksen virrestä 99. Numero viittaa virsikirjaan, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1701 ja jota nykyään kutsutaan Vanhaksi Virsikirjaksi. Herraa hywää kijttäkät on edelleen tunnetuimpia virsiämme. Sen kolmas säkeistö selittää Lindellin valinnan:

Kijtos tuocat Jumalall / Mielell / kielell hartahall /  Harpuill / huiluill / candeleill /  Culcuill / trumbuill / cymbaleill.

Säkeistö on vaikuttava soiton ylistys ja se tekee samalla kanteleesta taivaallisen orkesterin olennaisen osan. Kantele on mukana uusimmassakin virsikirjassa, vaikka soitinluetteloa muuten on typistetty, lyömäsoittimet karsittu ja sanontaa laimennettu (virsi 332):

”Kiitos Jumalallemme, / soikoon sydämestämme / virsin, lauluin, psalttarein, / harpuin, huiluin, kantelein.”

Virren suomentaja on jäänyt tuntemattomaksi, vaikka hän kirjoitti vuoden 1701 virsikirjaan yli sata uutta, sujuvaa ja syvällistä runoa ja kuuluu hienoimpiin runoilijoihimme. Marianpäivän ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa Lindellin sovitus esitettiin alkuperäisin runosäkein, jotka oli kirjoittanut Upsalan yliopiston teologian professori Jesper Swedberg. Hänen virressään kolmas säkeistö kuuluu:

Lofwer honom allan stund,
högt och utaf hjertans grund,
uppå harpor och regal,
pipor, trummor och cymbal.

Suomentaja siis todella suomalaisti Herralle otollisten soittimien luettelon. Siinä hän noudatti vanhaa perinnettä.

Virsi on syntynyt psalmin 150 innoittamana. Psalmien soittimistoon kanteleen hyväksyi vuonna 1551 niiden ensimmäinen suomentaja Mikael Agricola. Mainitun psalmin jakeet 3-5 hän kirjoitti suomeksi näin:

Kijtteket hende Basunilla /
kijtteket hende Psaltarilla ia Candeleilla.
Kijtteket hende Trumbuilla ia Tantzilla /
Kijtteket hende Harpunkielille ia Huiluilla.
Kijtteket hende kymiseuille Culkuisilla /
kijtteket hende cumiseuilla Cimbelille.

Agricola aloitti perinteen, joka jatkui lähes neljä ja puoli vuosisataa. Vielä viisitoista vuotta sitten tämä tuttu psalmi huudahtaa: ”Ylistäkää häntä pasunan pauhulla, ylistäkää häntä harpuilla ja kanteleilla.” Uusin raamatunkäännöskomitea pani vuonna 1992 kuitenkin pisteen soittimien vuosisataiselle suomalaistamiselle. Nykyraamatusta on kantele hävinnyt: ”Ylistäkää häntä raikuvin torvin, ylistäkää häntä harppua ja lyyraa soittaen!” Moni maallisen tai taivaallisen kanteleen ihailija kyselee ihmeissään, eikö kantele enää kelpaakaan taivaalliseen orkesteriin!

Agricolan valinta on kanteleen historian tutkijalle tärkeä. On selvää, etteivät Turun piispa tai myöhemmät virsirunoilijat olisi kohottaneet kanteletta raamatulliseksi soittimeksi, jos se olisi ollut vain tietyn alueen tai vain rahvaan soitin. Kanteleen on täytynyt olla tuttu ja läheinen koko suomenkielisellä alueella ja kaikissa säädyissä. Ehkä tilanne oli ollut samanlainen jo kauan ennen Agricolaa, keskiajalla. Entä minkälainen oli Agricolan kantele? Millä perusteella arvelemme sen viisikieliseksi?

Mutta palataan vuoden 1768 Marianpäivään. Oliko Lindellin runolehtisen kantele vain runokuva vai soitettiinko tuomiokirkossa todella kanteletta? Ruotsinkielisessä runolehtisessä ei mainita soittimia, vaan todetaan vain ”under Instrumental-Musique”. Ei siis ihme, että musiikinhistorian tutkijat ovat pitäneet itsestään selvänä, että Candele on soittimien yleisnimitys ja urkujen lisäksi esityksessä on kuultu esimerkiksi jousiyhtyettä. Toisinkin voi silti olla: suuren kirkon akustiikassa hiljainenkin kanteleen helähdys kuuluu. Eikä ole ihme, että kantele on lehtisissä vain suomeksi, eihän sitä mainita ruotsinkielisessä virressäkään. Kantele oli suomenkielinen soitin. Ja sen historiassa on paljon uudelleen arvioitavaa.

Kirkko oli suuri, kaupunki vähäinen, asukkaita oli vain vähän yli seitsemäntuhatta. Kaikki tiesivät kaiken. Ja kanteleita kaupungissa joka tapauksessa oli, myös yliopiston piirissä. Vuonna 1766, kaksi vuotta ennen Lindellin aariaa, aloitti Henrik Gabriel Porthan viisiosaiseksi kasvavan julkaisujen sarjan otsikolla De Poësi Fennica; sen uusin suomennos ilmestyi vuonna 1983 nimellä Suomalaisesta runoudesta. Kymmenen vuotta aarian jälkeen Porthan kirjoitti sarjaan kuuluisan kantele-esittelynsä, joka alkaa:

”Suomalaisilla on käytössä kolmenlaisia soittimia. Muita vanhempi ja käytetympi on nimeltään Kandele.”

Kanteletiedot olivat kuitenkin olemassa jo ensimmäisen osan ilmestyessä. Sen osoittaa onnitteluruno, joka ajan tapaan on kirjan alussa ja jonka tällä kertaa on 27-vuotiaalle tekijälle omistanut hänen 25-vuotias ystävänsä Christfrid Ganander. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta pitkä onnitteluruno on kirkasta suomenkielistä kalevalamittaa. Runo päättyy senlaatuiseen kanteleen helinään, ettei kysymys voi olla runollisesta vertauskuvasta vaan soivasta soittimesta. Runo toteaa, että jos Wäinämöinen saisi tietää Porthanin teoksen ilmestyneen, hän rientäisi paikalle Tuonelasta ja kaappaisi mukaansa kanteleensa:

Itze wanha Wäinämöinen
Iloisanssa istuissanssa
Wirittäisi wickelästi
Kajaawaisen Kantelonsa,
Jonga kielet kijnnittäisi,
Että Kuulusi Kumina,
Helinästä heikommasta,
awattaisihin humina.

teksti: Heikki Laitinen

Kantele 1/2006