Varhaisimmat tiedot kanteleelle säveltämisestä liittyvät Jean Sibeliukseen (1865–1957) sekä suomalaisiin oopperoihin 1900-luvun alussa. Suomalainen ooppera tukeutui alun perin poikkeuksellisen voimakkaasti kansallisiin aihepiireihin vahvistaen kansallista identiteettiä (Aho 2001). Myös kantele on saanut osansa 1800-luvun lopulla taiteissa vaikuttaneesta kansallisromantiikasta ja karelianismista. Ne ovat värittäneet kanteleelle sävellettyä ja sovitettua ohjelmistoa sekä mielikuvia ja olettamuksia paljonkin.

Kaarle-kuninkaan metsästys

Kuriositeettina kanteleen matkalta säveltäjien kiinnostuksen kohteeksi voidaan mainita ensimmäisenä suomalaisena oopperana pidetty Fredrik Paciuksen Kung Karls jakt, joka kantaesitettiin Helsingissä vuonna 1852 (Koivisto 2006). Pacius muutteli oopperaansa kantaesityksen jälkeen useamman kerran, yhtenä esimerkkinä muutoin ruotsinkieliseen oopperaan lisätty ”kantelesångerskan” suomeksi esittämä laulu. Professori Heikki Laitinen (1990, 18–19) yhdistää tämän Kreeta Haapasalon vuonna 1853 tekemään Helsingin esiintymismatkaan ja oopperan libreton kirjoittaneeseen Zachris Topeliukseen, joka hurmaantui Haapasalon esiintymisistä. Oopperan markkinakohtauksessa lavalla on saattanut myös olla kanteleensoittaja tai sellaista esittävä näyttelijä. Partituurissa ei ole kantelestemmaa, mutta kanteleensoittaja on ehkä ”rämpyttänyt” orkesterin mukana. Musiikissa on kyseisessä kohdassa ¾-tahtilajissa liikkuva tanssisävelmä, jonka harmonia pysyy pitkään D-duurissa. (Jalkanen 2006a.) Eero Koskimies teki vaimolleen Ulla Katajavuorelle konserttikantelesovituksen oopperan päättävästä Hymni Suomelle -sävelmästä. Se on julkaistu Katajavuoren ”Kanteleohjelmistoa I” -nuottivihkossa vuodelta 1963. Koko ooppera on nähtävissä ja kuultavissa Kansallisoopperassa tammi-helmikuussa 2007.

Sibelius ja kantele

Jean Sibeliuksen tuotannon harvinaisuuksiin kuuluu Två miniatyrer för kantele -sävellys, jonka hän kirjoitti vaimonsa Aino Sibeliuksen serkulle Aili Järnefeltille. Nuottipaperin laadun ja nuottikäsialan mukaan Moderaton sävellysvuosiksi on arvioitu 1896–1898 ja Dolcissimon 1897–1898 (Gräsbeck sit. Kilpeläinen 2001). Sibeliuksen tiedetään opetelleen kanteleensoittoa ja jopa esiintyneen iltamissa kanteleensoittajaksi ”naamioituneena” sekä toimineen avustajana kanteleensoittaja Akilles Ockenströmin (1867–1898) konsertissa (Gräsbeck 2001). Kanteleminiatyyrit on kirjoitettu C-duuriin viritetylle isolle kanteleelle, jonka yksiviivaisen oktaavin g-kieli viritetään puoli sävelaskelta korkeammaksi. Moderato on valssimainen, a-mollissa ja C-duurissa liikkuva sävelmä ja Dolcissimo kvinttisäestyksellinen, runosävelmätyyppinen pikkukappale.

Sibeliuksen Kehtolaulu (1899) pohjautuu lapinlahtelaisen Vilhelmiina Halosen valssina tunnettuun 5-kielissävelmään, joka on julkaistu Armas Otto Väisäsen ”Kantele- ja jouhikkosävelmiä” -kirjassa (sävelmä nro 191). Väisänen tallensi sävelmän fonografille vuonna 1917 Vilhelmiinan pojan, viulutaiteilija Heikki Halosen soittamana (Väisänen 2002, XIV). Sibelius oli Halosten luona Kuninkaalassa vieraillessaan kuullut valssin Pekka Halosen soittamana ja kirjoittanut siihen viulu-obligaton. Sävelmä lienee esitetty samana päivänä Juhani Aholle syntymäpäiväserenadina. Väisänen julkaisi nuotin lehtijuttunsa yhteydessä joulukuussa 1935, vaikka Sibelius huomauttikin sävelmän tilapäisestä luonteesta. (Väisänen 1935.)

Kalevalan kaikuja

Erkki Melartinin (1875–1937) Jalmari Finnen tekstiin säveltämä Aino op. 50 (1907–1909) on ensimmäinen suomenkielinen ooppera, joka jäi pysyvästi ohjelmistoon. Melartin itse kutsui teosta kalevalaiseksi mysteerioksi. Ensimmäisissä esityksissä partituuriin kirjoitettu kanteleosuus on soitettu harpulla. Viimeksi, vuonna 2000 Sinfonia Lahden levytetyssäkin konserttiversiossa kanteletta soitti Ritva Koistinen. 

Kantele on mukana vain yhdessä laulunumerossa toisen näytöksen kuudennen kohtauksen loppupuolella, säestämässä Väinön laulua. Sen alkuun on kirjoitettu: ”mindenstes 3fach besetzt”. Olisiko säveltäjä toivonut, että pieniäänisen instrumentin osuus toteutettaisiin kolmen kanteleensoittajan voimin? Kanteleosuus on julkaistu sellaisenaan nimellä Väinämöisen laulu Katajavuoren ”Kanteleohjelmistoa I” -nuottivihkossa. Katajavuoren vihkoista saakin yleiskuvaa 1900-luvun alkupuolen ohjelmistosta, joka sisälsi sovituksia paitsi suosituista kansansävelmistä myös Hannikaisen, Melartinin, Merikannon, Paciuksen ja Sibeliuksen sävellyksistä. Ainon partituurissa Väinön laulua seuraa instrumentaalijakso, jossa kanteleella on lyhyitä melodia- ja murtosointukulkuja, mutta koko jakso on vedetty yli eikä siis ole tarkoitettu esitettäväksi.

Kalevala-aiheiden ja kanteleen tuominen näyttämölle sai yleensä osaksensa yleisön suosion, mutta sitä pidettiin myös ”hyvin arkaluontoisena ja vaikeana tehtävänä”: 

”Kanteleensoitto on yksi Kalevalan ydinaiheita, jonka ympärille kiertyy mielikuvituksen rikas maailma sävelten salaperäisestä, selittämättömästä tenhovoimasta. Aino-oopperassa se myös muodostaa yhden päänumeroita. Mutta minkälaisena. Herra Rautavaara istuu teatteripaadella ja on näppäilevinään kanteleen näköistä kappaletta, hyräillen hämäräperäisiä lauselmia ”ikuisesta ikävästä” […], jolla aikaa nti Kajanus soittaa orkesterissa harpulla karjalaista kantelesäveltä, orkesterin hiljalleen säestellessä.” (Salmenhaara sit. Katila 1996, 366.)

Melartin oli käyttänyt kanteletta orkesterissa aiemminkin, säveltäessään musiikin Kansallisteatterin vihkiäisnäytelmään Pohjolan häät (1902). Kanteleella soitetaan melodian lisäksi kvinttisäestystä, tasajakoista ja synkopoitua sointusatsia sekä runosävelmäimitaatio 5/4-tahtilajissa. Pellervon laulun e-mollissa kulkeva säestys on kirjoitettu soolokanteleelle, muutoin mukana on jousisoittimia, klarinetteja ja harppu. (Melartin 1902.):

Uudempia säveliä

Kanteleen ääni on päätynyt myös nykysäveltäjien oopperoihin. Herman Rechbergerin Zin Kibaru (1977) on afrikkalaiseen tarinaan pohjautuva, koululaisprojektina Kajaanissa toteutettu nuoriso-ooppera, jonka libretto on viittomakielinen. Pekka Jalkasen Seitsemän huivia (1989–1990) käsittelee Kreeta Haapasalon henkilökuvan kautta taitelijan ja vallan suhdetta: Kreeta suostuu fennomanian lemmikiksi, mutta kokee samalla suurta tyytymättömyyttä tuntiessaan myyneensä jotain olennaista itsestään. (Hako 2002.) Jalkasen Yrtti (1997) mezzosopraanolle ja kanteleelle pohjautuu maailman vanhimpana sankaritaruna pidettyyn sumerien Gilgamesh-eepokseen. Teos on noin puoli tuntia kestävä kamarimusiikkiduo, mutta paikoitellen hyvinkin orkestraalinen ja dramaattinen materiaali vie ajatukset jopa pienoisoopperan suuntaan. Jalkanen (2006b) kertookin Yrtin pohjautuvan tekeillä olevaan Inanna-kamarioopperaansa. 

Tapio Tuomelan säveltämä, Paavo Haavikon Lemminkäis-aiheiseen librettoon perustuva Äidit ja tyttäret (1998–1999) tuo oopperalaulajien rinnalle kolme kansanmuusikkoa. Heidän lauluaan säestää yleensä kosketinsoittaja – kanteleen äänellä. Tämä mahdollistui Katja Pitkäsen soitettua Kansallisoopperan studiolla kanteleellaan yksittäisiä ääniä syntetisaattoriin tallennettavaksi (Tuomela 2006). Olisipa mukavaa saada tämä ”soundi” malliksi tietokoneiden nuotinnusohjelmiin.

Markus Fageruddin lastenoopperassa Gaia (2000) kuuluu monia eri musiikkityylejä rockista jazziin, ja Kalevalan kunnailla seikkailevassa, Jaakko Kuusiston Koirien Kalevalassa (2003) soi sähkökantele (www.fimic.fi). Tämän tekstin valmistuessa on juuri kantaesitetty sävellys, jossa Max Savikangas otti ensi askeleensa kanteleen sointimaailmaan. Geeniparanneltu Väinämöinen huutaa kyborgi-Joukahaisen lumeavaruuden mustaan aukkoon -teoksen ensemble muodostuu jousikvintetistä, kahdesta harmonikansoittajasta ja live-elektroniikkaa käyttävästä kanteleensoittajasta. Sävellykselliset lähtökohdat ovat kaukana Karjalan laulumailta, mutta teoskommenttiinsa Savikangas lainasi osan Kalevalan kolmannesta runosta, jossa Joukahainen uhoaa karusta, kivisestä laulajasta.  

Lähteet

  • Aho, Kalevi 2001. Suomalainen oopperabuumi. www.finnica.fi/seminaari/01/luennot/aho. Luettu 30.10.2006.
  • Gräsbeck, Folke 2001. Sibeliuksen kantelesävellykset kantaesitettiin. Kantele 3 / 2001, 6-8.
  • Hako, Pekka 2002. Suomalainen oopperamusiikki. www.fimic.fi/opera. Luettu 31.10.2006.
  • Jalkanen, Pekka 2006a. Puhelinkeskustelu 29.9.2006.
  • Jalkanen Pekka 2006b. Teoskommentti Elisa Kerolan ensikonsertin ohjelmalehtisessä 7.11.2006. 
  • Katajavuori, Ulla (toim.) 1963. Kanteleohjelmistoa I. Fazer Musiikki Oy. Helsinki.
  • Koivisto, Juhani 2006. Suomalaisia oopperasäveltäjiä. www.ooppera.fi/index.asp?polku=576;;1. Luettu 30.10.2006.
  • Laitinen, Heikki 1990. Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. Teoksessa Kreeta Haapasalo – ikoni ja ihminen. Toim. Ilkka Kolehmainen & Vesa-Tapio Valo. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 31. Kaustinen.
  • Melartin, Erkki 1907–1909. Aino op. 50. Kopio käsikirjoituksesta. Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus (Fimic).
  • Melartin, Erkki 1902. Pohjolan häät. Kopio käsikirjoituksesta. Fimic.
  • Salmenhaara, Erkki 1999. Suomen musiikin historia 2. WSOY. Helsinki.
  • Tuomela, Tapio 2006. Puhelinkeskustelu 31.10.2006. 
  • Väisänen, Armas Otto 2000 (1928). Kantele- ja jouhikkosävelmiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 863. SKS: Helsinki.
  • Väisänen 1935. Eräs soittohetki. Musiikkitieto joulukuu / 1935, 171.
  • www.fimic.fi -> Contemporary Music -> Composers. Säveltäjäkohtaiset teosluettelot. Luettu 30.10.2006.

teksti: Eija Kankaanranta

Kantele 4/2006