Usvainen virta höyryää auringonsäteiden noustua lämmittämään ilmaa eräänä syyskuisena aamuna pyöreästi 1500 vuotta sitten. Lähestyt paikkaa uteliaana ja varoen, sillä olet kuullut virran suunnalta vaimeaa laulun loilotusta ja omituista mekkalaa. Aikakoneesi oli laskeutunut pehmeästi suon laitaan ja sammunut lähes äänettömästi, joten on todennäköistä, ettei kukaan ollut havainnut sinun laskeutuneen tänne esi-isiesi maille. Oma hengityksesi tuntuu kiusallisen kovaääniseltä, ja sydämentykytyksesi se vasta onkin kuin sarjatulta. Hiivit ryteikössä, hitaasti ja puolikumarassa, äänen lähdettä kohti. Harmittelet mielessäsi, että tulit aamulla suihkauttaneeksi reilulla kädellä Emporio Armanin City Glamia.

Suusi loksahtaa ihmetyksestä auki, kun siirrät viimeiset pajunoksat varovasti syrjään: šamaani, noita, on vaipumassa transsiin virran rannalla! Hän on sonnustautunut karvanahka-asuun, tietäjän myssyyn ja monenmoista mielenkiintoista tilpehööriä sisältävä konstivakkakin on tuossa käden ulottuvilla…ja hän heiluttelee käsissään jotain puista esinettä… et näe selvästi, joten hiivit vielä lähemmäksi. Hän ei kuule eikä näe (tai haista) mitään, vaan toistaa yksioikoista lauluaan ja soittaa rytmikkäästi – hetkonen, tässä kohtaa pitää tarkentaa katsetta – kanteleella! Seuraat tapahtumaa vaikuttuneena, ja vähän pelokkaanakin. Šamaani on aivan omissa maailmoissaan, loilottaa kovalla äänellään ja vääntelehtii niin rajusti, että kiusaannut. Loilotus, soitto ja vääntelehtiminen tihentyvät, hurjistuvat koko ajan rajummiksi ja rajummiksi. Nyt šamaanin lasittuneet silmät jo muljahtelevat kuopissaan ja hän ei tunnu pysyvän enää nahoissaan. Hänen liikkeensä on holtitonta koikkelehtimista, välillä mennään ryskyen pää edellä päin tannerta ja sitten taas jatketaan maan vetovoimaa uhmaten kohti ilmoja. Peräännyt, sillä olosi on alkanut muuttua kiusaantuneesta turvattomaksi, sillä hoksasit juuri, ettei älypuhelimesi pelasta sinua šamaanilta, jos jäät kiinni vakoilemisesta.

Et ollut ennen tiennyt, että kantele voisi olla myös noidan apusoitin transsiin pääsemiseksi. Päässäsi alkavat sinkoilla ihan uudet visiot taiteilijanurasi suhteen; performansseja teatteriin, koulutusviikonloppuja uusšamanisteille, levyjä pohjoismaisille havumetsävyöhykkeille, keikkoja arktisten kansojen kokoontumispäiville Pohjois-Kalottiin… Kiirehdit aikakoneeseesi, mutta sinulla ei ole onnea mukana. Koneesi nimittäin tekee noin 15 minuuttia ennen odotettua kotiinsaapumisaikaa, tuntemattomasta syystä,  hallitsemattoman pakkolaskun Karjalaan Vanja Tallaksen savupirtin pihalle. Kimpoat sukkulasta pelosta raivoissasi ulos ja potkaiset krominkiiltoista moottoria sadatellen naama punaisena. Kone hurahtaa onneksi viimein käyntiin, automaattiohjauksen vihreä valo syttyy, sujahdat kuppi-istuimeesi, ja niin harmaankiiltävä hyristäjä vie sinut 2000-luvulle. Pirtin kynnyksellä kantelettaan näppäillyt herra sen sijaan säikähtyi niin, että sormet vinksahtivat ihan uusille ulottuvuuksille, ja näin Tallaksen virtuoosiset kirkonkellojen soitot alkoivat kehittyä. Sinä aloitit kotona armottoman apurahan metsästyksen.

Anna-Leena Siikala kirjoittaa kirjassaan ”Suomalainen shamanismi” kanteleensoiton houkutelleen ihmisten lisäksi myös metsän ja veden haltijaväkeä. Kalevalainen epiikka ja arkeologiset löydöt kertovat kanteleen olleen rummun rinnalla noidan apuväline transsiin pääsemiseksi ainakin Karjalassa ja Länsi-Suomessa. Myös ostjakki- ja samojedinoidilla on ollut kantele transsiin pyrkimisen apuvälineenä. Samojedeilla Itje-niminen tarun sankari on perimätiedon mukaan pystynyt jopa soittamaan kanteletta eläinten kielillä niin, että eri eläinlajit ovat ymmärtäneet soitosta, mitä Itje tahtoi niille sanoa!

teksti: Tiina Komulainen

Kantele 3/2008