Upea elämys Kuhmossa
Aikaisin keväällä 2008 äitini oli vakavasti sairas, enkä saanut nukuttua. Myöhään eräänä iltana näin vahingossa erään televisio-ohjelman. Kauniita maisemia, ihmisiä rentoutumassa Kainuun metsissä ja rauhoittava taustamusiikki, joka rauhoitti minut ja toi turvallisen olon. Tiesin, että musiikki oli Arja Kastisen kantele ja Heikki Laitisen karhulaulu. Ohjelma oli dokumentti, joka perustui Puiden kansa -kirjaan. Joitakin päiviä myöhemmin sain tietää, että japanilainen kanteleensoittaja Hiroko Ara aloittaisi 5-kielisen kanteleen kurssin Sapporossa. Kuukautta myöhemmin soitin kanteletta kurssilla. Kun äitini oli kuollut, oli kantele aina rinnallani, enkä edes tiedä, kuinka usein se pelasti minut. Uskon, että kanteleessa on voima virittää ihmisen sielu ja sydän. Koska olen aina ollut kiinnostunut etnologiasta, halusin oppia tuntemaan kanteleen juuret, suomalaisen tavan ajatella, sekä Kalevalan ja runolaulun. Tämä johti luonnollisesti siihen, että tulin Kuhmoon osallistumaan “Suomalaisen muinaiskanteleen rakentamis- ja soittokurssille”, jossa Rauno Nieminen opetti rakentamista ja Arja Kastinen soittoa. Kurssi kuului Sommelon Etnomusiikin Festivaalin ohjelmistoon.
Chie Koono. Kuva: Juha Olkkonen.
Koverokanteleen rakentaminen veitsien ja talttojen avulla oli minulle hyvin vaativa prosessi, mutta todella hauska! Vaikuttavin Raunon käyttämistä sanoista oli PRIMITIIVINEN. Etukäteen tehdyt karkeat aihiot olivat tasaisia. Ja se ei ole luonnollista. Ontrei Malisen aikaan ei ollut sahoja, oli vain veitsiä. Meidän täytyi työstää sileä pinta näyttämään primitiiviseltä. Se vei paljon aikaan ja olin pahoillani siitä, että en pystynyt tekemään Ontrei Malisen tyylistä ornamenttiä kanteleen päähän. Kanteleitten kylvettäminen perinteisessä 1800-luvulla yleisessä suomalaisessa savusaunassa oli ihmeellinen ja kiinnostava kokemus. Kanteleitten jälkeen kylvimme siellä itse! Asensimme vartaan, joka oli tehty 1782 rakennetun Hämeenkyrön kirkon vanhoista nauloista sekä vaskikielet kanteleisiimme. Kun soitin sitä ensimmäistä kertaa ja tunsin kauniin kaiun, pystyin hieman samaistumaan Elias Lönnrotin tunteisiin, kun hän kuuli ensimmäisen kerran Ontrei Malisen kannelta.
Arjan tunnit olivat nautittavia. Opimme siellä erilaisia sormituksia, improvisoimaan kanteleella, käymään soittamisesna jouhikon jousta, kyniä ja päreitä ja soittamaan julmua. Kurssin päätteeksi meillä oli pieni kahvikonsertti runolaulutyöpajan kanssa. Oli ihanaa kun Kuhmo-talossa soi Arjan johdolla laulu, uudet kanteleemme ja improvisoidut soittimet.
Japaniin palaamisen jälkeen, olen soittanut uutta, mutta vanhannäköistä kantelettani lähes päivittäin, joskus lähellä olevan joen rannassa. Kanteleessa on edelleen hieman savusaunan tuoksua.
Chie Koono
Koverokanteleen kimpussa
Santeri Ilola. Kuva Juha Olkkonen.
Olin haaveillut kanteleen rakentamisesta ja soittamisesta jo pari vuotta ja sen tiimoilta myös etsinyt ohjeita ja kaavoja sekä kirjastoista että netistä. Puuttui vain rohkeus aloittaa. Facebookissa törmäsin ”Metsän ääneen” ja sain kuulla, että juhannuksen jälkeen olisi Kuhmossa, Sommelo-tapahtuman yhteydessä, koverokanteleen rakennus- ja soittokurssi.
Kiinnosti ja pelotti, sillä en ollut koskaan edes kokeillut kannelta ja tämä olisi siis täysin uusi aluevaltaus. En ollut myöskään ollut Sommelon tapahtumassa, vaikka olin siitä toki kuullut. Tiedän itsekin melko paljon suomalaisista perinteistä ja pyrin niitä herättelemään henkiin ja ylläpitämään muun muassa osallistumalla aktiivisesti Mahla ry:n toimintaan.
Kurssilla oli seitsemän japanilaista, yksi irlantilais-saksalainen ja viisi suomalaista. Rakentamisen saloihin meitä johdattelivat Rauno Nieminen ja Juhana Nyrhinen. Rauno oli tehnyt valmistelutöitä useita viikkoja, sillä jos olisimme aloittaneet työt umpipuusta kovertamalla, ei siihen olisi tuo viisi päivää riittänyt. Tavoitteena oli siis saada aikaan Ontrei Malisen 1833 rakentaman mallin mukainen mäntypuinen kannel. Sapluunat ja ohjeet olivat erinomaiset, eikä oikeastaan kenellekään iskenyt paniikkia, vaikka välillä olikin kiire edetä vaiheesta toiseen. Jo lähes valmiit kanteleet – kuten rakentajatkin – savustettiin Kuhmoon tapahtuman ajaksi kuljetetun savusaunan lauteilla. Sadan vuoden savupirtin väri niihin jouduttiin ottamaan purkista, mutta hajusta tuli aito.
Rakentajien ilmeet olivat tyytyväisiä viimeistään, kun vaskikieliä alettiin viritellä paikoilleen tietoisina siitä, että seuraavana päivänä pääsisi omin käsin tehdyn kanteleen kanssa soittotunnille.
Myöhästyin ensimmäiseltä soittotunnilta infokatkon takia ja Arja Kastinen tiivisti kaksituntisensa yksityisopetuksena 20 minuuttiin. Hän selosti ensin hienoilla termeillä ja teorioilla, mutta tokaistuani, että en kvinteistä tms. tajua mitään, hän jatkoi samalla selostusvauhdilla, mutta silkkaa asiaa ilman jargoneita.
Ilmiömäisillä pedagogisilla taidoilla ja vuosien kokemuksella Arja asetteli sormeni niin, että aivoni unohtivat totutut kitarakuvionsa. Meitä oli koko joukossa vain kaksi, jotka emme olleet soittaneet aiemmin ja epäusko meinasikin useasti vallata pysäyttäen sormet, mutta Arja vain kehotti jatkamaan improvisoiden, sillä tarkoitus oli vielä kurssin päätteeksi pitää Kuhmo-talolla ns. kahvikonsertti. Olin aivan varma, että siitä tulisi omalta kohdaltani fiasko tai että olisin vain muodon vuoksi mukana.
Arja näki asian toisin. Hän rakensi ohjelman, jossa kukaan ei päässyt erityisesti loistamaan, mutta ei myöskään piiloutumaan. Jokaisella oli jonkinlainen soolo tai muu erityisosuus ja viimeisimmät kuviot sovittiin vain hetkeä ennen konserttia. Konsertista tuli uskomattoman hieno ja sujuvan soljuvasti Arja ohjasi meitä ikään kuin koko konsertti olisi ollut yhtä elävää ja muotoutuvaa kappaletta alusta loppuun asti. Ja niinhän se itse asiassa olikin.
Santeri Ilola