kuva: Johanna Aho

kuva: Johanna Aho

Astun sisään suuren kivikirkon jykevistä pariovista. Kirkko on seissyt paikallaan jo vuosisatoja ja nähnyt ihmisten syntyvän ja kuolevan. Istahdan penkille ja katselen, kuinka ilmassa leijuva pöly tanssii käytävälle laskeutuvan valon virrassa. Holvikaaret täyttyvät lohdutuksesta, kun kirkonkellot alkavat soittaa tanssillisen arvokkaasti tarinaa menneistä ajoista, eletystä elämästä. Kellot kertaavat sanomansa ja suuremmat toistavat kaiken kuin tahtoen sanoa viimeisen sanan.

Kai Nieminen: Menneestä ajasta ja hiljaisuudesta...

Kai Nieminen: Menneestä ajasta ja hiljaisuudesta...

Auringossa aina varjo seuraa

Passacaglialle tyypillisesti teema toistuu, mutta tällä kertaa pienet ja heleät kellot pääsevät ääneen. Ne kertovat menneestä lapsuudesta toistensa päälle puhuen, mutta myös toisiaan säestäen. Näen silmissäni pihakeinun ja iloiset lapset siinä leikkimässä, mutta tunnen myös huolta lapsuuden viattomuuden ja onnellisuuden vaihtumisesta karuun ja kylmään todellisuuteen. Pienet kellot keskeyttävät tarinansa, kun kirkon vanhin kello huomauttaa elämän lyhyydestä ja kuolemasta. Seuraa syvä hiljaisuus. Tunnelma on muuttunut vakavammaksi ja kellot aloittavat jälleen teeman, tällä kertaa varovaisemmin ja nöyremmin. Vähitelleen teemaan alkaa palautua valoisuus ja se saa saattajakseen fuugamaisen kulun toisessa sävellajissa.

Aurinko on liikkunut huomaamatta eteenpäin radallaan ja pisteliäästi sokaisten se muistuttaa minua nykyisyydestä ja sen merkityksestä ihmiselämälle. Se syöttää kysymyksiä elämästä, johon on olemassa näennäisen helpot vastaukset. Minun tehtäväni on vain koota palapeli omista vastauksistani. Kun kuva alkaa hahmottua, huomaan sen olevan kaikkea muuta kuin mitä ennalta odotin ja arvelin. Ymmärrän, että historiaa tutkimalla voi ymmärtää paremmin tulevaisuutta – mutta mitään ei koskaan synny vain tutkimalla. Pikkuhiljaa uskallan päästää irti menneestä ja huomaan, kuinka vapauttavaa onkaan oivaltaa, että ainoastaan nykyhetki voi rakentaa historiaa ja luonnostella tulevaisuutta. Säteet polttavat jälleen silmiäni ja siirryn istumaan hieman sivummalle.

Kun päivä painuu pilveen

Pienet kellot ovat hieman rohkaistuneet ja aloittavat tarinansa jatko-osan. Tällä kertaa joukossa on aavistus uhmakkuutta ja itsepäisyyttä, mutta myös leikkisyyttä. Jostain kumpuaa tunne nuoruudesta, jolloin tuntui, ettei mikään voi estää minua ja olen lähes kuolematon. Moni minua ennen on kokenut saman, mutta jokainen meistä on joutunut nöyrtymään ajan hampaan edessä. Tuttu teema on jälleen tunnistettavissa, vaikka sen rytmi ja tunnelma on muuntunut. Elämä vyöryy täysillä eteenpäin ja saa olon tuntumaan elävämmältä kuin koskaan aiemmin. Luulen kuulevani vaativia koputuksia. Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan tarkemmin, mistä ne tulevat ja mitä ne haluavat.

En kuitenkaan kuule enää koputuksia, vaan hyppään takaisin kiihtyvään virtaan. Se kuljettaa minua minne haluaa eikä tippaakaan välitä minun omasta tahdostani. Aina vain rajummin se kuljettaa minua eteenpäin ja vähitellen sen vauhti alkaa huolestuttaa minua. Rukoilen virtaa päästämään minut otteestaan, mutta se vastaa ylimielisesti pyyntööni toteamalla: ”Itsepä janosit elämää! Juo siis tuoppisi tyhjäksi.”

Kulotus, kuva: Keijo Aho

Kulotus, kuva: Keijo Aho

…niin varjo katoaa

Makaan rantakivikossa lopen uupuneena ja elämänvirran kolhimana. Kuulen taas koputuksia. Kirkon vanha kello haluaa jälleen selventää viestiä ja selkäpiitä karmaisevasti se soittaa kuoleman alkusoiton. Muut kellot aloittavat ’Maan korvessa kulkevi lapsosen tie’, mutta sen luoma rauhoittava tunne häviää yhtä pian kuin se alkoikin. Kuoleman pelko ja tunne koko maailmankaikkeuden käsittävästä yksinäisyydestä valtaa mieleni. En kuitenkaan halua uskoa yksinäisyyteen, vaan tarraan tiukasti kiinni valoisiin mietteisiin. Ne johtavat minut takaisin tuttuun teemaan; siihen mistä tarina alkoi. Päästän irti menneestä ja tulevasta ja seuraan sieluni matkaa iäisyyteen.

Kai Nieminen sävelsi tämän teoksen nojaten kansanlaulun ”Mä menin aamulla pappilaan ja panin kirkonkellot soimaan” innoittamiin mielikuviin. ’Menneestä ajasta ja hiljaisuudesta…’ on alunperin sävelletty harmonikalle, mutta säveltäjä Nieminen halusi muokata sen myös kanteleella tai harpulla soitettavaksi. Teos sopiikin erinomaisesti kanteleelle ja tuo soittimen monet ulottuvuudet hyvin esiin. Kappaleessa käytettäviä erikoistekniikoita  ovat mm. erilaiset paino- ja vipuglissandot sekä tremolot. Näiden avulla säveltäjä on saanut hyvin ilmennettyä hetken muistoja ja heijastumia. Kantavana tekijänä sävellyksessä ovat erilaiset kirkonkellot, jotka on saatu esille muun muassa erilaisilla huiluäänillä. Passacagliamainen teos saa myös lisäväriä ja syvyyttä fuugaa jäljittelevistä kuluista.

’Menneestä ajasta ja hiljaisuudesta…’ sai kanteleella uuden versionsa kantaesityksen Heidi Äijälän esittämänä Jyväskylässä vuonna 2005. Teos on kuultavissa myös uudella Paths Into the Wintry Night and Dreams of Summer -levyllä, jolla on myös muita Kai Niemisen kantelesävellyksiä. Nuotteja voi tiedustella Modus Musiikki Oy:stä osoitteesta www.modusmusiikki.fi sekä Fennica Gehrman Oy:stä osoitteesta www.fennicagehrman.fi.

Lähteet: Kai Nieminen, www.kainieminen.net, Fennica Gehrman Oy, Heidi Äijälä

teksti: Johanna Aho

Kantele 2/2009

Arkistot