– Kanteleen sähköistämisestä en ole niin kiinnostunut. Akustisessa on niin paljon sävyjä, että siinä riittää tutkimista. Kuva: Sauli Heikkilä
Valinnan kriteerinä oli monipuoliset pelimanniuden tunnusmerkit. Tänä vuonna valinnan teki Koirasen perhe, joka yrittää aina ajatella, kenelle Juho-Antti itse olisi myöntänyt stipendin ja miksi. Tällä kerralla ratkaisevaa oli Juhollekin ominainen kunnioittava ja kannustava suhtautuminen pelimannitovereihin.
Luonnollisesti nuori pelimanni on hyvä soittaja, mutta kuitenkaan ei ole kyse soittokilpailusta. – Voidaan sanoa, että pyritään valitsemaan henkilö tai ryhmä, joka on kaunis lanka kansanmusiikin kirjoneuleessa, kertoo Antti Koiranen, Juho-Antin isä.
– Anna Wegelius sulatti hetkessä sydämemme silmiinpistävän kauniilla käytöksellään niin vanhempia pelimanneja kuin ikätovereitaankin kohtaan.
Mystinen sähköposti
Anna sai syksyllä mystisen sähköpostin, jossa Antti Koiranen tiedusteli aikatauluja Folklandian aikoihin. – Epäilin juontokeikkaa, joka myös olisi ollut ihan mukava, mutta suurena yllätyksenä tulikin tällainen titteli, Anna nauraa.
– Antti ja vaimonsa Siru olivat melkein kaikilla keikoillamme Kaustisella. Spiikkaan usein Kardemimmien keikat ja luulen, että titteli ei tainnut tulla pelkästään musiikaalisista ansioista. Olin hyvin liikuttunut siitä, että minut palkittiin.
Poppia ja Perhonjokea
– Riippuu tilanteesta, millainen kantelisti olen. Käyttäisin ehkä mieluiten muusikko-titteliä. Tosin silloin kun soitan mestaripelimanni Erkki Lassilan kanssa Erkki ja tytöt -yhtyeessä olen pelimanni, tuumii Anna. Erkki ja tytöt soittaa Perhojokilaakson tyylillä perinteistä musiikkia.
Vaikka Anna asuu Kokkolassa, keikkailee Keski-Pohjanmaalla ja soittaa kanteletta Perhonjokilaakson tyylillä, on hän kotoisin Espoosta. Perhonjokilaakson soittotyylin Anna oppi alunperin pitkäaikaiselta kanteleensoiton opettajaltaan Sanna Huntukselta sekä Toivo Alaspään mestarikursseilla.
Musiikinopiskelu alkoi varhain. – Aloitin musiikkileikkikoulu Juvenaliassa nelivuotiaana, suoritin ensimmäiset tutkinnot musiikkiopistossa ja nyt opiskelen Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa kansanmusiikkipedagogiaa kolmatta vuotta neljä ja puolivuotisesta koulutuksesta. Opetus siellä on hyvää ja soittotunteja on paljon, kertoo Anna.
Muut soittimet eivät ole Annaa vietelleet – paitsi ehkä joskus hieman huilu. Syy siihen, miksi nelivuotias Anna halusi soittaa nimenomaan kanteletta, oli luonnollinen: koska isot lapset soittivat sitä. Wegeliuksen perheen soittovastuun jakaa kaksoissisko Leeni, joka soittaa samaa soitinta samassa yhtyeessa ja vieläpä opiskelee samassa paikassa samalla vuosikurssilla.
Kanteleitten koko kirjo
Annan musiikillinen repertuaari, kuten soitinarsenaalikin, on laaja. Perhonjokilaakson perinnemusiikin lisäksi hän soittaa Kardemimmeissä ja jopa poppikokoonpanossa siskonsa Leenin ja Jesse Kaikurannan kanssa. Soittimina ovat kotikantele, konserttikantele, kymppikielinen, viisikielinen ja 15-kielinen.
– Tikkukanteleenkin omistan ja osaan soittaa tikkutyylillä, mutta sitä tulee käytettyä vähemmän. Kanteleen sähköistämisestä en ole niin kiinnostunut. Akustisessa on niin paljon sävyjä, että siinä riittää tutkimista.
Kantele on Annan mielestä maailman monipuolisin soitin. – Vaikka se on meidän kansallissoittimemme, niin tuntuu, että ihmiset eivät tiedä siitä mitään. Itse en ole kiinnostunut hevistä, mutta kantele sopii siihenkin.
Anna on soittanut kaikenlaista musiikkia, eikä halua luopua mistään. Onneksi ei tarvitse. Kaikki osa-alueet ovat yhtä tärkeitä popista perhonjokeen. Pääyhtye on tällä hetkellä Kardemimmit, jonka musiikki on pitkälti itsesävellettyä kansanmusiikkia ja jopa hieman popahtavaa. Uusi levy tulee kuitenkin olemaan perinnesävelmiä omina sovituksina. Keikkoja on ollut kiitettävästi kotimaassa, ja Amerikassakin on käyty. Ohjelmatoimistoa Kardemimmit eivät ole toistaiseksi tarvinneet, vaan keikkamyynti ja kaikki muutkin bändiasiat on hoidettu omin voimin. – Miksi ei, ihmettelee Anna. Sillä tavalla kaikki pysyy omissa käsissä.
Haitarinsoittaja kanteleensoiton opettajana
Niin omituiselta kuin se kuulostaakin, on Annan kanteleensoiton opettajana tällä hetkellä vähärivisten haitareiden mestari Antti Paalanen. Kun Kokkolasta ei kanteleopettajaa sattunut syksyllä löytymään, hän pyysi opettajaksi Anttia, vaikka tämä ei soita kanteletta lainkaan. Kantelistikin olisi varmasti jostakin opettajaksi löytynyt, mutta Annaa kiinnosti Antin ennakkoluuloton suhtautuminen soittimeensa ja piti hänen kokeiluistaan haitarilla. Hän halusi tutkia kanteletta samalla tavalla.
– Työskentelemme äänimaailmallisesti ja etsimme uusia sointeja. On vaikea selittää, mitä kaikkea teen… kaikkea, mitä vaan kuvitella voi. En tiedä johtaako se varsinaisesti mihinkään esitykseen, mutta Antti on mainio opettaja ja olen oppinut huikeasti kanteleen soinnista ja sen mahdollisuuksista.
Toinen tärkeä opettaja on Erkki Lassila.
– Kanteleen soittajat Kokkolassa saavat puolet soittotunneista häneltä, mikä on todella hyvä, Anna kiittää. Mestari-kisälli -menetelmällä siirtyvät soittotavat ja kappaleet suoraan seuraaville sukupolville.
– Menemme Erkille viideltä ja soitetaan kolme tuntia ja juodaan kahvit välillä. Kukin kappale soitetaan kolme kertaa läpi ja siinä se pitää omaksua, kuvailee Anna opetusmenetelmää.
Eri sukupolvien välille onkin syntynyt lämmin yhteys, ja parin opetusvuoden jälkeen Erkki pyysikin keikalle Kälviälle. Siitä lähtien on kuljettu soittamassa pitkin kyliä Keski-Pohjanmaalla ja joskus kauempanakin. Kansanmusiikki-instituutti on luvannut tuottaa Erkki ja tytöt -yhtyeen levyn ja se tullaan varmaan tekemäänkin muutaman kuukauden sisällä.
Kansanmusiikin tila ja tulevaisuus
Annasta on sääli, että kansanmusiikki saa niin vähän radiosoittoa. Pari tuntia viikossa kaiken maailman kansanmusiikille on todella vähän. Positiivisena hän näkee kuitenkin, että räppärit ovat alkaneet käyttää kansanmusiikkia, ja se lisää myös nuorison tietoisuutta siitä laajemmin.
– Jonain päivänä voisi olla mahdollista, että on ihan siistii kuunnella kansanmusiikkia, Anna toivoo.
Kansanmusiikki pitäisi Annan mielestä brändätä – vaikka inhoaakin tuota sanaa. Mielikuva kansanmusiikin tylsyydestä ja huonosta soitosta on tiukassa.
– Se on sellainen kierre. On oltava aktiivinen, jotta kansanmusiikkia kuulee ja siitä voi oppia pitämään, Anna tuumii.
Kansanmusiikki on kuitenkin Annan näkemyksen mukaan aina elänyt ajassa ja ottanut vaikutteita milloin popista, milloin hovimusiikista. Koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mikä on mahdollista Värttinälle, on tietenkin mahdollista myös muille.
Ja lähes samaan hengenvetoon Anna kertoo olevansa itse puritaani musiikin kuuntelun suhteen. Hän ei kuunnellut mitään musiikkia ennen kuin sai kansanmusiikkiherätyksen 13-14-vuotiaana. Ensimmäiset ihailun kohteet olivat Värttinä ja Väsen. Nyt hän on yrittänyt laajentaa kuuntelua ja kysellyt kavereilta, mitä poppia jaksaisi kuunnella tylsistymättä. Silti suomalainen ja pohjoismainen kansanmusiikki on lähinnä sydäntä. Ja laulumusiikki, esimerkkinä vaikka bulgarialaiset ja georgialaiset kuorot, joista jälkimmäistä Anna kuuli taannoisella Georgian matkallaan. Viimeisin rakastumisen kohde on vienankarjalainen joiku.
Unelmat
Anna on parikymppiseksi ehtinyt jo paljon, mutta millaisia haaveita vuoden nuorella pelimannilla on?
– Toivon, että yhtyeiden kanssa voisi hankkia elantonsa. Suomessa piirit on niin pienet, että ulkomaille on mentävä. Se on hassua, että Japanissa ja Amerikassa ollaan kiinnostuneempia suomalaisesta kansanmusiikista kuin täällä, Anna tuumii. Opettaminen on hänestä myös mieluisaa ja Anna näkee siinä mahdollisuuden siirtää oppimaansa eteenpäin. Kanteleensoiton opettajia kun ei Suomessa ole liikaa.
– Kun vain päästäisiin tästä, että kantele on tyttöjen soitin, hän harmittelee. Se on erikoista, koska ennen vanhaan kantele oli miesten soitin. Kanteleella on hänen mielestään kuitenkin hyvä tulevaisuus. Kanteleensoittajia on tänä päivänä moninkertainen määrä verrattuna parin vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen.
Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että vuoden nuorella pelimannilla on asiat kohdallaan. Yksi toive kuitenkin vielä löytyy. – Toivoisin, että kanteleensoittajat soittaisivat muidenkin kanssa, Anna miettii.
– Ehkä me lokeroimme itseämme liikaa.