Hei Sointu, Helinä ja muut musikantit! Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka musiikki meitä ympäröi, niin sävelinä, kuin myös puhekielessä? Se tuskin jää soittamaan toista viulua juuri kenenkään elämässä. Pian huomaat, että tämä väite ei ole pelkkää sanahelinää. Ei kai kukaan ole niin totinen torvensoittaja, etteikö nauttisi sulosävelistä! Jotkut jopa maksavat viulunsa musiikilla. Vaarana tosin on, että lopulta artisti maksaa. Toki on olemassa myös musiikinaloja, joilla voi elää ihan leveästikin. Vaikkapa huippukapellimestarit voivat ihan vapaantuneesti tilata ravintolassa lampaanviulua. Ja kun tulee maksun aika, ei heidän tarvitse ruveta itkuvirttä veisaamaan.
Musiikkia tulvii monilta tahoilta. Aina sitä ei kuitenkaan voi valita. Silloin kovaääninen pakkomusiikki vetää ihmismielen kireäksi kuin viulun kielen. Yksi jatkuva kansalaisten kiusa on tavaratalojen, kampaamoiden, ravintoloiden, bussien, ja muiden vastaavien taustamusiikki. Jos se tuntuu olevan suoraan epävirallisesta kansallissoittimestamme, ja ihmisellä on pontta vaatia asiaa, hän voi mennä pyytämään, että kassaneiti laittaisi sordiinon päälle. Hän voi olla suht` varma, että kuoro muita asiakkaita säestää mukana. Neidin vastaus on luultavasti selkeä: kauppiaan ohjeen mukaan taustamusiikkia ei saa hiljentää, saati sammuttaa. Se kun lisää joidenkin tutkimusten mukaan (paikasta riippuen) joko yksityisyyttä, turvallisuudentunnetta, ostoshalukkuutta tai viihtyvyyttä, jopa useita ominaisuuksia näistä yhtä aikaa.
Ilmassa on ilmiselviä riitasointuja! Henkilö kokee olevansa väärinkohdeltu totuuden torvi, ja ehkä muutenkin vähän torvi, kun hän ei ole havainnut oman yksityisyytensä, turvallisuudentunteensa, ostoshalukkuutensa, saatikka viihtyvyytensä lisääntyneen. Hänen päässään alkavat kellot soida, että kuka ja miksi nämä tutkimukset oikein on säveltänyt.
Millainen musiikki sitten soittaa sinun sielusi kannelta? Olipa se millaista vain, niin ehkä kuitenkin komppaat ajatustani siitä, että elämä kutsuu humpalle sen, joka soittaa harpuin, huiluin, kantelein.
teksti: Tiina Komulainen
Kantele 1/2008