Soimisesta
Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ”soimisesta”? Esitin kysymyksen muutamalle ystävälleni, musiikin suurkuluttajille ja kantelefaneille. Vastauksia olivat mm. ”värähtely”, ”värit”, ”aallot”, ”viesti” tai yksinkertaisesti: ”Soiminen. – Pitäisikö siitä tulla jotain muuta mieleen kuin soiminen?”
Tapio Nevanlinnan kanteleelle säveltämä sooloteos Soimisesta valmistui vuonna 2001 teoksen tilaajan, Katja Pitkäsen ensikonserttiin. Tuolloin säveltäjä luonnehti teostaan konserttiesitteessä seuraavasti:
”Soimisesta etenee eripituisin siirtymin, joissa pääosin huiluäänin tuotettu kromaattinen ja rauhallinen melodisuus korvautuu vähitellen eloisammilla, mutta harmonisesti staattisemmilla helkytyksillä. Näin kappaleen alkupuolella on vain vähän tarvetta viritysmuutoksiin (johtuen huiluäänistä) kun taas loppupuolellakin edelleen melko runsas kiinteävireisyys nojaa lähinnä harmoniseen pelkistykseen ja pysyvyyteen. Ensiyritelmissäni jäsentelin kappaleen tapahtumia väliotsikoilla, joita en lopulta poistanutkaan nuottikuvasta: huiluin, tipoin – lauluin, katsein – helein – kuvin avarin.”
Soimisesta herätti minussa suurta kiinnostusta heti ensi kuulemalta. Sen moninaiset sointivärit ja erilaiset karakterit vaativat soittajalta hyvin hallittua ja monipuolista soittotekniikkaa sekä muodon hallintaa. Soittotekninen haasteellisuus ja erilaisten sointien kirjo houkuttelivat minut tarttumaan teokseen ja tutustumaan siihen yksityiskohtaisemmin.
Säveltäjäkuva
Tapio Nevanlinna (s.1954) opiskeli Sibelius-Akatemiassa ensin solistisella osastolla lyömäsoittimia ja alttoviulunsoittoa sekä myöhemmin sävellyksen ja musiikinteorian osastolla Paavo Heinisen oppilaana. Sävellyksen diplomin hän suoritti vuonna 1986. Alttoviululla hän musisoi edelleen, lähinnä omaksi ilokseen yhteissoittoa harrastavassa kvartetissa. Nevanlinna on toiminut Sibelius-Akatemian opettajana vuodesta 1982. Viime vuosina hän on opettanut lähinnä sävellyksen ja musiikinteorian koulutusohjelman opiskelijoille sävellystä, satsioppia ja orkestrointia.
Nevanlinnan musiikki perustuu jälkisarjallisuuteen ja sen taustatekijänä vaikuttavaan dodekafoniaan. Jälkisarjallisuudelle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi kuvioiden nopea toisto muunneltuna, rivitekniikka, tonaalisuuden ja tonaalisen keskiön välttäminen ja eräänlainen ”systeemihakuisuus”, joihin myös esitelty teos Soimisesta nojaa. Nevanlinnan tekstuurissa on havaittavissa pyrkimys jatkuvaan muutokseen ja uudistumiseen. Samat tai samantyyppiset, eripituisiksi laajenneet melodiset kuviot toistuvat usein myös samanaikaisesti, mistä syntyvät harmoniset kentät ja säveltäjälle tyypillinen taipuisasti etenevä rytmiikka. Harri Suilamo mainitsee Tapio Nevanlinnan musiikkia käsittelevässä kirjoituksessaan termin intermelodia. Se on pitkälinjainen sävelten liikerata, joka sulautuu kulloinkin vallitsevaan sointikuvaan luoden kuitenkin laajamittaisen ja selkeästi erottuvan melodisen juonteen. Nevanlinnan musiikissa intermelodia toimii usein muuntujana, joka etenee sumeasta kirkkaan selkeään. Sävellystyössä Nevanlinnan peruskysymyksiä on esimerkiksi: ”Miten samanaikaiset ja peräkkäiset intervallisuhteet on saatettavissa sopusointuun, jossa nämä noudattaisivat samoja valintakriteerejä, kohtaisivat toisensa samassa jännitehorisontissa?”
Tämä varmasti herättää kysymyksiä, voiko musiikillinen luomisprosessi olla taulukoiden laatimista ja niiden toteuttamista, onko muusikko parhaimmillaan vain etevä laskija ja merkkiviidakon koordinaattori ja pitääkö musiikin kuuntelijan olla ennen kaikkea älykäs voidakseen käydä kuuntelemassa nykymusiikkia? Nevanlinnalle säveltäminen on systemaattisuudestaan huolimatta ennen kaikkea hiljentymistä kuunteluun, luontevaa ja itsestäänselvää asettautumista musiikin vastaanottajan asemaan. Hän etsii musiikista makuja, tuoksuja ja kuuntelemaan pysähdyttäviä vivahteita – maiskuteltavaa korvalle. Nevanlinnalla on kyky haltioitua soittimen äänestä sinänsä, mikä voisi olla yksi tekijä säveltäjän kyvyssä kirjoittaa instrumentille luontaista ja virtuoottistakin kudosta soittimelle kuin soittimelle.
Kanteleesta ja kirkkaudesta
Soimisesta on Tapio Nevanlinnan toinen kanteleelle kirjoittama teos. Keltaisena hehkuu auringon multa –nauhateoksessa vuonna 1994 Nevanlinna käytti eri tavoin viritettyä ja preparoitua viisikielistä kanteletta. Vaikka kanteleella on säveltäjän mukaan varsin ratkaiseva rooli teoksen äänimateriaalissa, on vuonna 1997 valmistunut teos Foto 2 kanteleelle ja vibrafonille (kantaesitys Helsingissä 27.4.1997, Ritva Koistinen ja Timothy Ferchen), hänen ensimmäinen kanteleelle kirjoittamansa teos. Viimeisin Nevanlinnan kantelesävellyksistä on kahdelle kanteleelle kirjoitettu Hypatian ripset, vuodelta 2005 (kantaesitys Helsingissä 3.2.2006, Eva Alkula ja Katja Pitkänen). Edellämainittujen teosten sävelkielessä voi huomata samanlaisia sävyjä, kuten esimerkiksi nopeasti helmeilevää, diskanttisävytteistä sointia tai terävän metallisena soivaa kirkkautta. Samankaltaisuutta puoltavat myös rytmiset yhtäläisyydet, esimerkiksi triolit, kvintolit, synkoopit ja näiden yhdistelmät, joita on rytmitetty staccatoin tai tauoin. Nevanlinnan musiikille on ominaista kirkkaus ja soinnillisuus. Hän luo taitavasti hienovaraisista sävyeroista ja verhotusta toistosta muodostuvaa kudosta tuoden esille hahmojen ja kuvioiden eri puolia erilaisen tekstuurin ja vaihtuvan rytmiikan avulla. Musiikin kirkkaus tulee esille myös monien teosten nimissä, kuten esimerkiksi pianosonaatti Lasikaktus (1984) tai sooloviuluteos Yli kirkkaan (1983).
Muodosta ja sointimaailmasta
Soimisesta koostuu neljästä jaksosta. Jaksot jakaantuvat useaan eri taitteeseen ja ne edelleen useaan eri vaiheeseen. Yksi harjoitusprosessin aikana esille nousseista suurista haasteista olikin näiden pienistä palasista, musiikillisista eleistä ja – siirtymistä muodostuvien vaiheiden, taitteiden ja lopulta jaksojen yhdistäminen yhdeksi suureksi, pitkistä linjoista muodostuvaksi tulkinnaksi.
Teoksen avaa jakso ”Huiluin, tipoin”. Tämän lyhyehkön jakson (11 tahtia) toinen esitysmerkintä on ”tunnustellen, pisaramaisesti”. Esitysmerkinnät toteutuvat runsaiden huiluäänien ja staccatojen avulla sekä luonnollisesti rubatomaista rytmiä seuraamalla. Jaksossa, kuten myöskään koko kappaleessa, ei ole selkeästi toistuvaa metristä sykettä, vaan rytmi on ikään kuin jonkin tunnustelua tai etsiskelyä. Soivan tilan efekti syntyy yläsävelistä, jotka pääsevät soimaan vapaasti kun sammutuslautaa ei käytetä, vaan kaikki sammuttelu tapahtuu sormin. Johdattelisiko ”huiluin, tipoin” kuulijaa kuuntelemaan teoksen nimen mukaisesti kanteleen ”soimista”?
Teoksen toinen jakso, ”lauluin, katsein”, on luonteeltaan vilkkaampi ja voimakkaampi kuin sitä edeltävä. Musiikki pyrkii eteenpäin ja kasvattaa jännitettä kohti teoksen dramaattista huipentumaa, joka saavutetaan kolmannessa jaksossa. Eteneminen ja kasvu on kuitenkin epätasaista, koska eteenpäin pyrkivät vaiheet vuorottelevat rauhallisten ja staattisten vaiheiden kanssa. Kasvua kuvailevat myös tiuhaan tapahtuvat muutokset kromatiikassa. Tämä jakso on kauttaaltaan hyvin soivaa tekstuuria, mikä sopii esitysmerkinnän luomaan illuusioon jakson tunnelmasta.
Kolmannen jakson, ”Helein”, aikana teoksen dramaturgista linjaa nostetaan edelleen kohti sen huipentumaa. Viimeinen huipentumaa edeltävä taite on painokas ja energisesti eteenpäin liikkuva. Energinen tempo muuttuu kiihkeäksi ylöspäisten, kolmiviivaisen oktaavin alueella olevien glissandojen voimistuessa huipentuman loppua lähestyttäessä. Glissandot kiihtyvät ja voimistuvat äärimmilleen, kunnes kenraalipaussin jälkeinen ”syvä huokaus”, molto sospirando, purkaa syntyneen jännitteen voimakkaan bassokieliltä soitetun vastakkaisliikkeen d-eb-c#-fb-h#-gb-a# avulla. Säveltäjä totesi teoksen harjoitustilanteessa, että tämä kuvio symboloi jonkinlaista huipentuman saavuttamisen jälkeistä romahdusta. Sitä seuraa vastakkaisliikkeen sävelille perustuva, pehmeästi ja rauhallisen rubatomaisesti etenevä melodia.
”Kuvin avarin” palaa teoksen alun tunnelmiin, huiluääniin ja niiden sytyttämien yläsävelien luomaan soivaan tilaan. Luoko tämä mielikuvan avarista kuvista? Tätä luonnehdintaa korostaisivat esitysmerkinnät molto sostenuto (”voimakkaasti pidätellen”), molto tranquillo (”erittäin rauhallisesti”) ja sereno (”selkeästi”). Teoksen dramaturgian kannalta katsottuna nämä symboloivat minulle soimisesta kertovan tarinan viimeisiä lauseita, juonen kiteyttämistä ja loppuunsaattamista. Soimisesta päättyy epilogi-taitteeseen, jossa äärimmäisen hiljainen ja staattinen 1/16-osa kuviointi säveltäjän mukaan kuvailee kaukaa kantautuvaa kirkonkellojen soimista.
Soimista etsimässä
Teoksen harjoitteluprosessini oli täynnä uudenlaisten äänentuottamistapojen etsiskelyä ja niitä palvelevan soittotekniikan kehittelyä. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat erityisesti teoksen alku- ja loppupuolen huiluäänijaksot, joissa sormitekniikan lisäksi suuri osa teoksen soittotekniikasta perustuu kokonaisvaltaiseen käsien liikesuuntien hallintaan ja käsien tasavertaisuuteen. Harjoitellessani teosta etsin mahdollisimman yksinkertaisia liikeratoja, joiden avulla voisin toteuttaa soinnillisesti ja rytmisestikin haastavan tekstuurin vaatimukset. Liikeratojen yksinkertaistaminen edellytti minulta myös uudenlaisten soittotapojen, esimerkiksi erilaisten huiluäänitekniikoiden etsiskelyä ja tilannekohtaisesti vanhan, jo opitun ja käytännössä testatun tekniikan kyseenalaistamista.
Alkuvaiheessa harjoittelu ja käsin kirjoitetun, kompleksin nuotin lukeminen oli varsin työlästä, mutta lopulta sitäkin antoisampaa. Soimisesta sisältää monia musiikillisia ajatuksia, joita toteuttaessaan soittaja voi kokea löytävänsä uusia ulottuvuuksia sekä soittimestaan että soittotekniikastaan. Itselleni eräs soinnin ja sitä kautta tulkinnan etsimisen lähtökohdista oli ihmisäänen moninaisuuden ja sävyrikkauden, esimerkiksi puheen, laulun, synnyinparkaisun tai hikkanaurun tavoittelu. Nimi kuvaa teoksen luonnetta erittäin hyvin: teos välittää uudella tavalla kanteleen monipuolista sointimaailmaa soittajalle ja kuulijalle. Se ei ole kuitenkaan helposti lähestyttävää musiikkia mm. säveltasojärjestelmänsä ja muotonsa vuoksi. Soimisesta edustaakin yhä yhtä tämän hetken vaativimmista kanteleelle sävelletyistä, niin kutsutun klassisen taidemusiikin sooloteoksista.
teksti: Eva Alkula
Kantele 1/2007