Vuoden levy 2008
Musiikkia ei tunnetusti ole helppo laittaa paremmuusjärjestykseen. Olen ollut toimittamassa tarpeeksi monia musiikkikilpailuja tietääkseni, että juryn puheenjohtajan purnauspuheenvuoro tästä seikasta on vilpitön, ainakin vilpittömämpi kuin ne ”kiitokset”, joita hän esittää mahdollisuudesta istua tuntikausia kuuntelemassa saman toistoa.
Vuoden 2008 kantelelevyn valinta ei sentään ollut aivan mahdotonta. Alun perin pelkäsin, että joutuisin arvioimaan sekä ns. konserttimusiikkia, joka on työni, että ns. etnomusiikkia, joka on harrastukseni. Mutta onneksi, sattuman kaupalla, tämänvuotisen levypinon kuunteleminen tuntui kokonaisuudessaan harrastukselta. Sain olla amatööri, etymologisesti ”rakastaja”. (Vaikka toisaalta – missäs te tänä vuonna luurasitte, taidemusiikkikanneltajat, joita edellisvuosina olen kritiikeissäni saanut niin ylettömästi kehua retostaa?)
Onneksi en myöskään joutunut kuuntelemaan tuntikausia saman toistoa. Niinpä voin tässä esittää kanteleväelle vilpittömät kiitokset sekä valikoiman selittelyä ja anteeksipyyntöjä.
Ensinnäkin – se että Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston vähä-ääninen juhlalevy Kantele Continuum ei ole vuoden kantelelevy, ei ole kannanotto. Huikeat 25 vuotta, komeaa työtä, mutta hankala hankkia tarpeeksi paljon kakkua ja Vuoden kantelelevy -kunniakirjoja.
Ja toiseksi – kyllä minulla oikeasti oli miettimistä siinä, mitä musiikin ominaisuuksia painottaisin, millaista kanteleen roolia eniten arvostaisin.
Kahdella levyllä improvisaatioita vyöryttäneen Arja Kastisen sielunsisaruus kanteleen kanssa on jotain poikkeuksellista. Miten sävykkäästi soi Vaskikantele, miten paljon voimaa voi ladata vähäsävelikköihin – ja siihen, että viisi kieltä muuttuvat duurista molliin!
Entäpä sitten Minna Raskisen Siivet? Kantele ja kora soittivat todeksi kaikki ne kauniit sanat, joita kulttuurien kommunikaatiosta on sanottu. Eri musiikkien väliä navigoi suvereenisti myös Anna-Karin Korhosen Avertere. Hyvä trion Mainio-levy puolestaan näyttää kanteleen ikään kuin luonnollisimmillaan, siis nuorten nykykansanmuusikoiden bändissä, tasa-arvoisena, moneen taipuen.
Tämän ylistyksen jälkeen hieman nolottaa, kun kuitenkin valitsin vuoden kantelevyksi levyn, joka vähiten kuulostaa kantelelevyltä. Senni Eskelinen & Stringpurée Band on alkutahdeista lähtien puhdasta, sataprosenttista progea. Ei kanteleprogea, vaan progea, juuri sitä Pekka Pohjola -musiikkia, jossa fraasit tuoksahtavat yhtälöiltä, tahtilajien pitää vaihtua ja pateettisuudelle ei virnistellä. Tämä musiikki tekee kunniaa enemmän Anssi Tikanmäelle kuin Teppana Jänikselle.
Jos muistatte Senni Eskelisen Kanteleliiton pirtsakkana kesätyttönä, korjatkaa käsityksenne. Nykyään hän panee tasapäisesti kampoihin progeen kasvaneille bändipojille, tällä kertaa Niko Votkinille ja Sami Ylitalolle. Rondon arviossa mutisin, että kansanmuusikon melodia- ja rytmiaisti jää progeilussa vähälle käytölle. Vaan entä sitten? Niin kuuluukin! Progea pitää soittaa tarkasti!
Vuoden 2008 kantelelevy on se, joka luo kanteleelle eniten uutta tilaa ja tulevaisuutta. Ugrilaisuuden taakasta on riemullista taas kerran vapautua.
Kirjoittaja on musiikki- ja kulttuuritoimittaja, joka valitsi vuoden 2008 kantelelevyn.
YLE Radio 1, Välilevyjä. Toimittajana Kare Eskola. Lähetetään lauantaina 7.3.2009 klo 14.00-14.58, toinen lähetys maanantaina 9.3.2009 klo 10.00-10.58. Kuunneltavissa ensilähetyksen jälkeen viikon ajan myös YLE Areenalla, www.yle.fi/areena ja YLE Radio 1:n verkkosivujen kautta, www.yleradio1.fi.teksti: Kare Eskola
kuva: YLE
Kantele 1/2009