Haapavedeltä kotoisin oleva Piia Kleemola tarttuu kanteleeseen ja alkaa soittaa tottuneesti. Vaikka Piian pääsoitin on seitsemänvuotiaasta asti ollut viulu, Sibelius-Akatemiassa hän innostui myös kanteleesta. Nyt soitin soi myös useissa hänen yhtyeissään.

Piia Kleemolan soittoharrastus alkoi alle kouluikäisenä pianolla, seitsemänvuotiaana hän alkoi soittaa viulua ja lukion jälkeen Piia tutustui myös kanteleeseen. Soittimeen, josta hänen kotipaikkakuntansa on monille tuttu.

”Kun asuin Haapavedellä, ei siellä ollut paljonkaan kanteletoimintaa, koska siellä ei ollut opettajia silloin. Oma kiinnostukseni kanteleeseen heräsi lukion jälkeen, kun pidin välivuotta opiskelusta. Opetin musiikkia Haapaveden kansalaisopistossa, jossa myös Liedeksen Anna-Kaisa kävi pitämässä viisikielisen kanteleen kurssin, jossa olin mukana”, Piia kertoo.

Seuraavana vuonna Piia pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolle. Siellä hän törmäsi kanteleeseen vuosikurssiyhtyeessään, jolle Arja Kastinen piti kymmenkielisen kanteleen periodin.

”Siellä innostuin soittimesta ja otin pienkanteleet sivusoittimeksi. Opettajinani olivat Sinikka Kontio ja Timo Väänänen. Sivusoitintutkinnossani soitin viisi- ja kymmenkielistä kanteletta sekä Saarijärven kanteletta”, valaisee Piia taustaansa.

Arkaaista pienkantelemusiikkia

Piian soittorepertoaariin kuuluu suomalaisen kansanmusiikin lisäksi muun muassa ruotsalainen, irlantilainen ja amerikkalainen kansanmusiikki. Kanteleohjelmistossa hän on mieltynyt eniten arkaaiseen musiikkiin.

”Kantele pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa karjalaisessa, toistoon ja improvisointiin pohjautuvassa pienkantelemusiikissa. Musiikissa, jossa on yksi soittaja, ja jossa voi tehdä itse valinnat”, tuumii Piia.

Piian sivusoitintutkinnon ohjelmisto Sibelius-Akatemiassa koostui perinteisistä, eri tyyleillä soitetuista kappaleista. Pienkanteleiden lisäksi Piia opetteli soittamaan myös Saarijärven kanteletta tikkutyylillä.

”Saarijärven kanteleella soitin pelimannikappaleita. Tykkäsin soittimesta tosi paljon, mutta koska minulla ei ole omaa soitinta, sen soittaminen on myöhemmin jäänyt”, harmittelee Piia.

Improvisoimiseen ei Piia vielä tutkintovaiheessa tuntenut rahkeidensa riittävän. Mutta myöhemmin, kun aikaa itsekseen soitteluun on ollut enemmän, musiikillisten aihelmien vapaa käsittelykin on alkanut luonnistua.

Hienoa kielisoitinhelinää

Piia on ottanut kanteleen mukaan kaikkiin yhtyeisiinsä: Hyperboreaan, Kyläpelimannit-trioon, Jouko Kyhälä ja Saalakseen sekä Hehkumo-projektiin. Niissä kantele toimii lähinnä komppisoittimena ja erikoisen sävyn tuojana.

”Eniten soitan Koistisen 15-kielistä kanteletta. Hyperboreassa sen sointi yhdistyy citterniin ja Kyläpelimannit-triossa ja Hehkumossa oktaavimandoliiniin. Soittimet täydentävät toisiaan ja tuovat hienon kielisoitinkudoksen kappaleisiin, kahden kielisoittimen helinän. Jouko Kyhälä ja Saalas -yhtyeessä olen soittanut vähän enemmän improakin”, Piia selittää.

Kanteleen käyttö yhtyeessä koetaan usein ongelmalliseksi äänentoistovaikeuksien vuoksi. Piialle se ei ole kuitenkaan ollut ongelma. Enemmän häntä vaivaa se, että kantele soi fyysisesti eri paikassa ja ääni suuntautuu erilailla kuin pääsoittimessa viulussa.

”Viulu on tässä korvan lähellä, ja ääni tulee ihan viereen. Kantele on paljon kauempana ja sointi tulee ihan muualle. Kun ei ole omaa monitoria, niin minun itseni on vaikea kuulla kantele yhtyeessä. Mutta kyllä 15-kielinen kanteleeni kuuluu yleisölle varsinkin, kun minulla on siinä nyt uusi mikrofoni. Akustinen treenaaminen on kyllä vaikeaa kuuluvuuden takia…”

Ruohonjuuritason opetusta

Elokuun loppuun asti Piia toimi kyläpelimannina kolme ja puoli vuotta kestäneessä Etelä-Pohjanmaan kansanmusiikin osaajat -projektissa yhdessä Anne-Mari Kivimäen ja Mika Virkkalan kanssa. Projektin aikana Piia opetti paljon kanteletta, ja soitin sai innostuneen vastaanoton. Projekti sai Koistinen Kanteleelta käyttöönsä kymmenen kanteletta. Hyvin soivat ja kivan näköiset soittimet innostivat omalta osaltaan oppilaita soittamaan.

”Pidin ala-asteilla työpajoja, joiden aikana minulle tuli viisi, kuusi ryhmää. Niistä jokainen soitti kanteletta yhden oppitunnin verran. Esittelin heille perusasiat kanteleesta, sen osat ja mitä soittimella voi tehdä. Sitten laitettiin kaikille soittimet kaulaan ja siitä se lähti. Opettelimme sointujen soittoa ja vähän näppäilyä. Välillä ryhmä jaettiin puoliksi: toiset soittivat sointuja ja toiset näppäilivät. Se oli todella ruohonjuuritason työtä.”

Piia sekä hänen kyläpelimannikollegansa tekivät arvokasta pioneerityötä Etelä-Pohjanmaalla. Useat työpajat ja konsertit suuntautuivat syrjäseuduille, joista oli pitkä matka harrastusten pariin. Tämän vuoksi kyläpelimannien vierailut saattoivat olla lasten ainoa kontakti omakohtaiseen soittamiseen.

”Alueella, jolla me työskenneltiin, vaihteli aika paljon, miten paljon lapset musiikkitunneilla soittivat. Joillakin kouluilla opettajat olivat tosi innostuneita musiikista ja he soittivat yhdessä, mutta kaikilla kouluilla asiat eivät olleet näin hyvin. Nykyään ei ole enää sitä tapaa, että kaikki oppilaat soittavat nokkahuilua tai jotain muuta soitinta. Tärkein anti meiltä oli se, että kaikki pääsivät soittamaan itse. Ja vielä yhdessä kaverien kanssa!”

Mutkankiverä

Syyskuussa Piia aloitti tutkijan työn Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla. Nyt hänellä on mahdollisuus keskittyä kokopäiväisesti omaan soittamiseen ja sen tutkimiseen. Piian jatkotutkinto on osa laajempaa projektia nimeltä Eteläpohjalaisen tanssimusiikkikulttuurin tutkimus ja soiva kuva. Siihen liittyy myös Tuuli Talvitien tohtorintutkinto Tampereen yliopistossa.

”Tuuli tutkii eteläpohjalaista tanssimusiikkikulttuuria ja sen muuntumista 1800–1900-lukujen vaihteessa. Minä olen tutkimuksessa se soiva kuva: lähden liikkeelle eteläpohjalaisesta polskasta ja tutkin muun muassa sitä, mikä tekee soitosta tanssittavaa. Tutkimussuunnitelmani nimi on Mutkankiverä – sukellus suomalaiseen pelimanniviulismiin.”

Sibelius-Akatemian taiteellinen tohtorintutkinto koostuu viidestä konsertista ja kirjallisesta työstä. Vaikka Piia ei vielä täysin tiedä, mihin suuntaan tutkimus häntä vie, jotain suunnitelmia hänellä on jo mielessä.

”Konsertteihin liittyy pelimannimusiikin lisäksi omaa materiaalia. Siinä on samalla mahdollisuus kehittää myös omaa soittoa ja päästä teknisesti mahdollisimman pitkälle. Haluan perehtyä esimerkiksi jousen perkussiiviseen käyttöön, jolla saa tehtyä erilaisia komppeja”, kertoo Piia.

Poikkimusiikillista sivakointia

Piian bändeistä tiiviimpänä jatkuu tällä hetkellä Hehkumo, eli rockmuusikko Pauli Hanhiniemen, Kyläpelimannit-trion ja Antti Paalasen kanssa työstetty kokonaisuus, jonka ensiesitys oli viime heinäkuussa Zembalot-festivaaleilla Alavudella.

”Hehkumo sai alkunsa siitä, että meidän kyläpelimanniprojektimme toimintasuunnitelmaan oli kirjoitettu, että siihen liittyy myös crossover-projekteja. Paalasen Antti työskenteli Zembalot-festivaaliprojektissa ja rupesimme miettimään asiaa yhdessä. Silloin esille tuli Pauli Hanhiniemi, joka on Alavuden poikia kuten Anttikin. Kaikki olivat sitä mieltä, että siinä on hieno tekstittäjä. Paulia kysyttiin mukaan, ja hän oli heti innostunut asiasta”, muistelee Piia.

Hehkumoa työstettiin melkein kaksi vuotta. Säveltäjinä toimivat pääasiassa Antti Paalanen ja Anne-Mari Kivimäki. Heidän musiikki-ideoitaan äänitettiin minidiscille ja lähetettiin Paulille, joka alkoi kehitellä sanoituksia. Aiheet liikkuvat sauvakävelystä pikaruokakulttuuriin.

”Muutamaa tradinumeroa ja paria Paulin kappaletta lukuun ottamatta Hehkumo sisältää uusia biisejä. Siitä on vaikea sanoa, mitä musiikkia se on. Ei se ole oikein kansanmusiikkia, muttei poppiakaan. On ollut todella mukavaa ja mielenkiintoista tehdä Hehkumoa. Olen aikaisemmin ollut enimmäkseen tekemisissä perinteisten kansanlaulujen kanssa, ja muoto ja rytmitys ovat ihan erilaiset pop- ja rockmusiikissa.

Hehkumo-poppoolla on suunnitteilla levy ja kiertue keväällä. Vaikka tutkimustyö ja viulu ovat nyt Piian sydäntä lähinnä, sormet kanteleensoittajanakaan eivät siis pääse viilenemään. 

Teksti: Arja Kangasniemi