Kuluneena kesänä minusta tuntui, ettei sade lakkaa milloinkaan tai jos edes hetkeksi, niin senkin vain härnätäkseen auringon palvojia. Mutta oli sateesta kyllä siinä mielessä iloakin, että jäin mieluusti järjestelemään nuottikansioitani. Siinä touhussa käsiini osui japanilaisen Michiko Nakazawan (中澤 道子) kahdelle konserttikanteleelle säveltämä teos nimeltä July (Heinäkuu).
Katja Pitkänen kantaesitti Julyn vuonna 2000 Japanin Kobessa järjestetyillä kansainvälisillä musiikkifestivaaleilla. Hän kertoi pitäneensä teoksesta heti oikein paljon, koska se oli helposti lähestyttävää, musikaalista ja mukavan soljuvaa musiikkia. Katjan mielestä B-kurssiohjelmistoon kuuluva July on todella hyvä valinta osaksi konserttiohjelmaa, koska se ei ole liian lyhyt eikä pitkä vaan kestää sopivat kahdeksan minuuttia ja on tavallisellekin yleisölle kuunteluystävällinen. Pitkänen toivoisikin lisää kuulijoiden kannalta miellyttäviä kanteleteoksia vaativien sävellysten rinnalle.
Säteitä
Katselen nuottia ja kuulen mielessäni, miltä ensimmäiset tahdit kuulostavat ja mitä ne kertovat. Tällä kertaa tunnen olevani riippukeinussa auringon valvoessa päiväuniani. Laitan silmät kiinni ja pienet tähdet alkavat tuikkia pistellen verkkokalvollani. En anna niiden häiritä vaan oikeastaan jään seuraamaan, mitä ne seuraavaksi keksivät. Erotan aluksi kaksi eriväristä ja -kokoista sädettä, jotka vähitellen tihentävät polttavaa tuikintaansa, lisääntyvät ja lopulta katoavat säteiden muodostamaan loputtomaan valomereen.
Tässä osiossa kantele I oli viritetty seuraavasti: C#, D#, F# ja Hb. Kokeile itse, minkälaisia säteitä saat aikaiseksi.
Luolassa
Ennen kuin huomaankaan, on säteiden kiivas ja ehkä hieman ahdistavakin välke tuonut minut päämäärätietoisesti keskelle hämärää ja kylmän kosteaa luolastoa. Pälyilen epäröiden ympärilleni. Sydämeni pumppaa adrenaliinia vereeni kuin tietäen, että taistelu on väistämätön. Hengitykseni on epätasaista ja välillä se lähes salpautuu odotuksesta. Pelkään, että Se jokin kuulee raskaan hengitykseni ja jyskyttävän sydämeni.
Samassa käytävän päähän ilmestyy jättiläismäisen suuren hämähäkin kahdeksan jalkaa ja tapittava katse. Tuijotan lähestyvää hämähäkkiä avuttoman jähmettyneenä. Sen ilme on täysin eleetön, mutta samalla niin uhkaava. Jalkani muuttuvat hetkessä tonnin painoisiksi vetelyksiksi. Pinnistän pakoon aivan päättömänä hämähäkin seuratessa minua tasaisin, mutta lähestyvin askelin. Käännyn oikealle – umpikuja. Takaisin ja sitten vasemmalle – jälleen umpikuja! Hämähäkki lähestyy ja toivoni alkaa hiipua. Juoksen eteenpäin käytävillä kunnes yht´äkkiä edessäni pilkottaa valoa tunnelin päässä. Nauran pakokauhun sekaisin tuntein ja juoksen kohti valoa. Hämähäkki on aivan kintereilläni – enkä enää tiedä, missä olen, kuka olen – enkä tunne edes jalkojani. Näen vain valon.
En saata vielä uskoa, että selvisin hengissä. Sydämeni pumppaa edelleen adrenaliinia ja nieleskelen kuivaa kurkkuani tarkkaillen samalla ympäristöä.
Hämähäkki: soita samassa virityksessä voimakkaasti aivan alimmalla oktaavilla yksittäisiä säveliä hyvin sammuteltuina. Pelottavaa. Kun se juoksee, voit soittaa asteikkoja ylös ja alas kiiveten vähitellen ylöspäin.
Perhosen elämää
Saavun nummelle, jossa leuto tuuli puhaltelee tanssien valssia. Jalkojeni juuresta lähtee lentoon vaalea perhonen, joka yhtyy tuulen tanssiin. Seuraan niiden soljuvaa tanssia haltioituneena, kunnes tuuli saattaa perhosen takaisin ruohikolle. Seuraavaksi tanssin aloittaa sininen perhonen.
Tuuli alkaa puhaltaa hieman voimakkaammin ja hakee myös vaalean perhosen mukaansa ja nostaa molemmat korkealle pilviin. Perhoset ovat aivan kiinni toisissaan eikä tuulta enää tarvita. Ne nousevat vielä ylemmäs taivaalle. Mutta kuin tyhjästä ilmestyy musta lintu, joka nappaa kiinni vaaleasta siivestä. Perhonen ei halua antaa periksi, vaan pyristelee kaikin voimin irti. Lintukaan ei ole päättänyt luovuttaa, vaan napsauttaa terävän nokkansa useasti pelottavan läheltä siipiä. Perhosen pakomatka näyttää jo toivottomalta kun se kieppuu lähes lentokyvyttömänä alas kuin syöksylaskua tekevä lentokone. Lintu seuraa sitä sitkeästi ja yrittää napata sen nokkaansa, mutta perhonen onnistuu saamaan siivet jälleen auki ja viimeisillä voimillaan se pääsee turvaan puiden suojaan.
Vaalea perhonen: soita Des-duurissa valssikomppia vuorotellen I ja II asteen perussoinnulla ja improvisoi sen päälle rytmikäs ja pulppuileva melodia. Käytä paljon 16-osanuotteja.
Sininen perhonen onnistuu samalla tavalla, mutta E-duurissa.
Yhteistanssi: jatka F-duurissa, mutta käytä välillä melodian alapuolella, kvintin päässä, rinnakkaista melodiakulkua kuvaamaan perhosten saumatonta paritanssia.
Pakomatka: C, Db, Eb, Fb, G, Ab, Hb. Käytä paljon yllätyksellisiä aksentteja ja taukoja.
Lammen salaisuus
Istahdan läheisen lammen rantaan tuijottamaan peilikuvaani. Yht´äkkiä näen jonkin pienen ja kirkkaan vilahtavan edessäni kuin kutsuen minut mukaansa. Pudistan päätäni hämmentyneenä, mutta uteliaisuus valtaa mieleni ja painan kasvoni pinnan alle. Virta nappaa minut mukaansa ja tunnen vauhdin kiihtyvän. Paine puristaa vartaloani, mutta hellittääkin yllättäen ja huomaan makaavani rantahietikolla. Ketään ei näy. Olen hämmentynyt, koska tiedän olevani jossain veden alla, mutta silti maisema muistuttaa englantilaisia nummia. Nousen ylös kukkulaa, mutta sieltä ei näy muuta kuin lisää kukkuloita. Laskeudun alas ja toivorikkaana taas ylös, mutta joudun jälleen pettymään näkemääni. Kyyneleet pyrkivät silmiini, mutta päätän olla itkemättä. Tarvottuani ikuisuudelta tuntuneen ajan, päätän levätä hetken. Kaukana siintää mökki. Lähden juoksemaan sitä kohti, mutta se häviääkin näkyvistä hetkeksi – vain hävitäkseen sitten lopullisesti.
Sukella: Db ja Eb. Virtauksen tuntua saat toistamalla nopeaa ja tasaista kulkua bassokielillä sekä soittamalla päälle valitsemaasi melodiaa. Kokeile myös diskantista laskeutuvia asteikkokulkuja.
Nummet: Hb. Soita valssikomppia käyttämällä vain F-, C- ja D-sointuja. Jätä terssi pois kolmisoinnusta. Melodiassa voit käyttää pisteellisiä rytmejä (tir-ri/ tii-ri).
Olen lopen uupunut ja vaivun uneen. Näen taas silmissäni sen kirkkaan otuksen, joka johdatti minut tänne. Tällä kertaa niitä onkin kaksi. Ne ryhtyvät väittelemään jostakin, kunnes riitely vaihtuu kiihkeäksi tappeluksi ja ne häviävät villisti pyörien kohti pimeyttä.
Käännyn ympäri. Olen taas hämähäkin luolassa. Näen sen lähestyvän verkossa sätkivää kärpästä, jonka kohtalo oli sinetöity jo hetkeä aiemmin.
Havahdun ja olen jälleen nummilla. Olen niin väsynyt, että päätän nukahtaa. Kun jälleen avaan silmät, olen riippukeinussani – oikeasti hereillä.
teksti ja kuva: Johanna Aho
Kantele 3/2008