Matkalippu 1600-luvulle

 Kantele on menolippu moneen aikaan ja paikkaan, kuten tässäkin lehdessä on useita kertoja todettu. Tällä kertaa matkakohteena on ajanjakso 1600–1750, barokkimusiikin kukoistuskausi. Huomattava määrä ajan sävellyksiä soveltuu erinomaisesti kanteleelle.  Teosten joukosta löytyy monia ajan suuria säveltäjämestarinimiä, joista mainittakoon Johann Sebastian Bach (1685–1750), Louis Couperin (1668–1733) ja Georg Philipp Telemann (1681–1767).

Barokkimusiikin tyylillinen tuntemus on valtavan laaja käsite. Haluan korostaa, että en valitettavasti ole alan asiantuntija. Sen sijaan olen saanut hienon mahdollisuuden tutustua barokkimusiikkiin Jyväskylän ammattikorkeakoulussa vanhan musiikin opettaja Christine Bürklinin johdolla. Lisäoppia olen saanut muun muassa Sibelius-Akatemiassa vanhan musiikin lehtori Rabbe Forsmanilta. 

Barokin aikakausi

Barokin aikakausi alkoi 1600-luvun alussa Roomassa, josta se levisi nopeasti lähes koko Eurooppaan ja Amerikan mantereelle. Suosion takasi roomalaiskatolisen kirkon tuki, sillä arkkitehtuuri oli yksi ajan tärkeimmistä vastauskonpuhdistuksen propagandavälineistä protestantismia vastaan. Musiikissa kirkon vaikutus oli kuitenkin aiempaa vähäisempää.

Termiä barokki käytetään sekä aikakausi- että tyylikäsitteenä. Barokin tyylisuunta esiintyy musiikin lisäksi myös muilla taiteen aloilla, kuten kirjallisuudessa, arkkitehtuurissa ja kuvanveistossa. Barokin yhteisenä nimittäjänä on suurieleinen mahtipontisuus ja koristeelliset muodot. Toisaalta kyse on myös äärimmäisen pikkutarkoista ja harkituista yksityiskohdista.

Barokin aikakaudella syntyneitä uusia sävellysmuotoja ovat muun muassa ooppera, oratorio, kantaatti, resitatiivi, aaria sekä preludi ja fuuga. Säveltämisen tärkeä lähtökohta oli idiomaattisuus eli soittimen ominaisuuksien erityinen huomioon ottaminen.

Barokkimusiikki eri maissa 

Barokin matkalipulla pääsee vierailemaan ajan musiikkikulttuuriin niin Saksaan, Italiaan, Englantiin kuin Ranskaankin. Jokaisella maalla on barokkimusiikin tyylilliset ominaispiirteensä muun muassa koristelun suhteen. Italialaisessa barokkimusiikissa esimerkiksi syke on harva ja musiikkia leimaa iloisuus ja avoimuus. Englantilainen barokki on edellistä hillitympää ja hienostuneempaa. Ranskalainen barokki suosii runsaasti pidätyksiä, lyhyitä koruja sekä pisteellisiä rytmejä. Saksan barokkiin vaikuttivat kaikki edellä mainitut maat ja sille on omaleimaista suoraviivainen tyyli.

Tahtihierarkia

Ensimmäinen asia, johon barokkimusiikissa kanteleen kanssa tutustuin oli tahtihierarkia. Kyse on samasta ilmiöstä kuin missä tahansa muussakin musiikin tyylilajissa eli painokkaan ja painottoman materiaalin vaihtelusta. Barokkimusiikissa tämä on jalostunut äärimmilleen: jokainen tahdin sävel voidaan asettaa arvojärjestykseen ja yksittäiset sävelet ovat dynaamisesti tietyssä suhteessa ympäristöönsä. Useimmissa tapauksissa pääpaino on tahdin ensimmäisellä iskulla, jonka jälkeen seuraavaksi tärkein isku on tahdin puoliväli. Esimerkiksi moniin juoksutuksiin ei ole olemassa vain yhtä vaihtoehtoa, vaan mahdollisia tulkinnallisia ratkaisuja saattaa olla useita. Useimmissa tapauksissa paino kohdistuu aika-arvollisesti pitkälle sävelelle ja vastakkaisesti aika-arvoltaan lyhyet sävelet ovat kevyitä ja ilmavia. Rytmiikassa on myös poikkeuksia, joista yksi tavanomaisimmista on tyypillisimmin kadensseissa esiintyvä hemiola (kaksi kolmijakoista tahtia muodostaa rytmiikaltaan yhden pitkän tahdin).

Tyypillinen barokin ajan sävellysmuoto on tanssisarjat, joista kanteleella kuulee usein soitettavan J. S. Bachin sarjoja BWV 995, 996 ja 1006. Jokaisella sarjan tanssilla on oma karaktäärinsä, joka jo sinällään johdattelee luontevaan tahtihierarkian käyttöön. 

Hierarkialla on tärkeä sijansa laajemminkin tarkasteltuna. Lopulta kaikki musiikillinen materiaali on sidottu hierarkkisesti toisiinsa: esimerkiksi tahtien keskinäinen suhde, fraasien linjat ja myös kokonaisten sarjojen tai konserttojen osien väliset suhteet.

Kanteleen sormitukset

Kantelistin näkökulmasta yksinkertaisin lähestymistapa tahtihierarkiaan on dynamiikan ja sormijärjestyksen kautta. Perinteisiä sormituskaavoja kannattaa kyseenalaistaa ja esimerkiksi cembalosormitusten tutkiminen avartaa näkökulmia. Muun muassa pitkissä alaspäisissä asteikkokuluissa liukumisen voi tehdä kakkossormen sijaan useilla eri sormilla. Yleisin vaihtoehto on liukua kaksi säveltä samalla sormella – esimerkiksi 4-4-3-3-2-2. Näistä toistosormi on edeltäjäänsä kevyempi ja sormitus kannattaa suunnitella niin, että uusi sormi tulee iskulle. Sormen vaihto on avuksi myös saman sävelen repetitioissa, sillä se tuo painotusten erilaiset sävyt paremmin esille. Tämä konkretisoituu soittajalle parhaiten ajatuksella, että esimerkiksi 2-sormi on ”painava” ja 3-sormi ”kevyt”.

Rytmiikka

Perussykkeen säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää. Syke ei välttämättä etene neljäsosittain, vaan varsinkin hitaissa osissa usein pidemmin aika-arvoin. Rytminkäsittely iskujen välillä tapahtuu sen sijaan erittäin ad libitum, mikä on barokin yksi tyylillinen tehokeino.

Yksittäisten rytmien käsittely on vapaata ja esimerkiksi pisteelliset rytmit soitetaan usein kohonomaisesti kaksoispisteellisinä. Pitkät kahdeksasosakuljetukset voidaan toteuttaa inegal eli aavistuksen verran kolmimuunteisina. Varsinkin sarabande-tyyppisissä osissa rytmejä voi valmistella ennalta. Jos esimerkiksi triolia edeltää useita kahdeksasosia, voidaan kahdeksasosat muuttaa asteittain kolmimuunteiseen muotoon.

Barokin ajan fraseeraus on toisaalta suurpiirteistä, toisaalta taas hyvin yksityiskohtaisesti harkittua. Fraasien lopussa ei yleensä tehdä hidastuksia ja fraasit erottaa toisistaan luonteva hengitys. Kohosävelet soitetaan yleensä kevyesti ja seuraavan tahdin ensimmäisestä iskusta hienovaraisesti irrottaen.

Affektioppi

Affektioppi (lat. affektus = mielentila, kiihtymys) on barokin aikakaudella vaikuttanut esteettinen näkemys musiikista. Affekteja pyrittiin kuvaamaan musiikin kautta esimerkiksi erilaisten rytmi – tai sävelkuvioiden avulla ja näistä kehittyi vähitellen tiettyjä kaavoja, jotka yritettiin jopa systematisoida 1600-luvun aikana.

Pääasiassa affektioppi liittyy rytmisiin elementteihin, mutta joidenkin säveltäjien kohdalla affektit ovat kiinteästi sidoksissa myös sävellajin valintaan. Käytännössä affektioppi on yksi tapa lähestyä barokin tyylinmukaista tulkintaa tarkastelemalla teoksen rytmisiä hahmoja. Esimerkiksi neljäsosa, jota seuraa kahdeksasosakulku kuvaa iloa. Rytmi soitetaan pehmeästi ja tämän vastakuvio (kahdeksasosa jota seuraa neljäsosa) puolestaan terävästi ja aggressiivisesti. Pisteellinen rytmi viittaa juhlaan ja kromaattinen alaspäinen kulku viestii surua ja tuskaa. Toistuva ja usein melodisesti paikallaan pysyvä kuudestoistaosakulku kuvaa pelkoa.

Affektioppia ei voi kuitenkaan tulkita ehdottoman yksiselitteisesti ja kaikki barokin musiikki ei ole sidoksissa tähän ajattelutapaan. Affektiopista vallitsevana ajattelutapana luovuttiin lopullisesti 1700-luvun aikana, jolloin sitä alettiin pitää liian naiivina.

Seuraavassa lehden numerossa maistiaisia muun muassa koristelusta, barokkikamarimusiikista sekä kanteleen erityismahdollisuuksista barokkimusiikissa.

Lähteet:

• Christine Bürklin / Jyväskylän ammattikorkeakoulu: Barokkiseminaari 1 ja 2, yksityistunnit ja barokkikamarimusiikin ohjaustunnit
• Rabbe Forsman/ Sibelius-Akatemia: Vanhan musiikin seminaari ja  yksityistunnit
• Jari Ikkala/ Jyväskylän ammattikorkeakoulu: Barokkimusiikin historia ja -analyysi 
• Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki. Johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen. Suomentanut Hannu Taanila. Otava. Keuruu. ISBN 951-1-08773-8

teksti: Heidi Äijälä

Kantele 4/2008