Valitsin esiteltäväksi viisi levyä, joissa on minua kiehtovia elementtejä kanteleensoittajan näkökulmasta. Osa äänitteistä löytyi lähes puhkikulutettuina ja -rakastettuina omasta levyhyllystä, osaan olen itsekin vasta tutustumassa paremmin. Halusin ottaa mukaan mahdollisimman kattavan kokoelman, josta löytyy paljon erilaisia soittajia ja tyylejä – perinteistä, nykyistä ja kenties tulevaa.
Yhtyesoiton aarteita
Vonkaleen, eli laulaja Ilona Korhosen ja kanteleensoittaja Pauliina Syrjälän duon toistaiseksi ainoa levy Seppo lukeutuu juurikin niihin rakastettuihin levyhyllyn aarteisiin. Vonkaleen musiikki on Korhosen säveltämää ja sanoittamaa, ja naisten yhdessä sovittamaa. Syrjälä (ennen miehelään menoa Kauhanen) säestää Sepon lauluja konserttikanteleella, 24-kielisellä kanteleella, 5-kielisillä kanteleilla, tikkukanteleella ja huuliharpulla todella monipuolisesti ja kekseliäästi. Tuntuu, etteivät häneltä lopu ideat koskaan kesken! Naiset tekevät rautaista yhteistyötä levyn jokaisella kahdellatoista raidalla.
Anna-Karin Korhosen musiikkia soittava Avertere yhdistää sähkökanteleen, viulun, haitarin ja perkussioiden tuottamat äänet tiukaksi bändisoitoksi. Averteressa soittaa Korhosen lisäksi Suvi Oskala, Meri-Tuuli Saarnio ja Mikko Hassinen. Korhosen sävellyksissä kuuluu vaikutteita lukuisista eri musiikkityyleistä, hänen hienoa musiikkiaan sen enempää lokeroimatta. Pidän levyn yleisestä tunnelmasta, jonka soittajat luovat instrumenttiensa hallinnalla ja ammattitaidolla.
Halusin esitellä myös erään tietyn levyn, jossa kanteleen sijasta mukana on harppu. Harpunsoittaja Catriona McKayn ja avainviulisti Olov Johanssonin vuonna 2009 ilmestynyt esikoislevy Foogy on pullollaan briljanttia duosoittoa. Aina yhtä loistava Johansson on toivottavasti monille tuttu ruotsalaisesta Väsenistä, mutta McKayn soitto kiinnitti huomioni ensikuulemalta. Voisiko kansanmusiikkimaailman kanteleensoiton tulevaisuus bändisoitossa olla jotain tämänsuuntaista? Shetlannista lähtöisin oleva McKay soittaa paitsi kotiseutunsa perinnemusiikkia, myös pohjoismaalaisia kappaleita todella suvereenisti. Minua ihastuttaa eniten silti se, miten upeasti McKay ja Johansson soittavat yhteen. Tällä levyllä ei musisoi pelkästään kaksi solistia, vaan toisiinsa hitsautunut duo.
Perinnettä kehiin
Perinnemusiikin soitto kanteleella ei ole helppoa. Sen ymmärtäminen vaatii nykysoittajalta paljon, sillä emme enää elä sellaisessa ympäristössä kuin ennen – silloin kun pelimannisoitto oli pitkälti tanssien säestystä, ja groove löydettiin sitä kautta. Melodiat ja säestyskuviot saattavat tuntua helpoilta, mutta laji kätkee taakseen paljon muutakin. Onneksi joitakin vanhoja pelimanneja on ehditty taltioida ennen kuin on ollut liian myöhäistä, sillä heidän levyjään tarkasti kuuntelemalla ja perässä soittamalla pääsee jo aika pitkälle.
Yksi kuuntelemisen arvoinen taltiointi on Eino Tulikarin levy Kantele. Se äänitettiin 1970-luvun puolivälissä muutamaa vuotta ennen mestarisoittajan kuolemaa. Tulikari oli melkoinen virtuoosi – koko levy on täynnä rytmikästä, rikasta, varioivaa, koristelevaa, tarkkaa ja uniikkia soitantaa. Äänitteellä on myös hyvin edustettuna yleisimpiä pelimannimusiikin tanssilajeja, kuten polkkaa, valssia, marssia, sottiisia ja masurkkaa. Tulikarin perheessä ja naapurustossa soivat lapsuudesta asti kanteleet ja viulut, ja musikaalisen ympäristön ja uran musiikin parissa voi kyllä tämän miehen soitosta kuulla.
Suo yhdistää musiikissaan sekä perinteisiä elementtejä että niin sanottua nykykansanmusiikkia. 15-kielistä kanteletta osassa kappaleista käyttävä trio julkaisee kolmannen levynsä näillä hetkillä, mutta valitsin silti mukaan vuonna 2006 tehdyn hienon esikoisalbumin Ei päivien perijätä. Suohon kuuluvat laulaja Veera Voima, kitaristi Roope Aarnio ja viulisti Emilia Lajunen. Voima soittaa laulunsa ohella puhaltimia, rytmisoittimia sekä itse tekemäänsä kanteletta, joka istuu yhtyeen soundiin ja tunnelmaan erinomaisesti. Aarnio ja Voima ovat säveltäneet suurimman osan levyn kappaleista, ja kaikki laulujen sanat ovat vanhaa kalevalarunoutta.