”Äi-tii! Kantele-lehdessä lukee, että kanteleeni on ameeba!” Joskus tulee mieleen, että suomalainen mielenlaatu tosiaan taitaa olla luonnostaan hieman melankolinen. On tilanteita, joissa itse asiassa ei voi välttyä tältä ajatukselta: esimerkiksi Helsingin bussilinjassa nro 39 räntäsateisena joulukuisena iltapäivänä Pitäjänmäen teollisuusalueella kanssamatkustajia katsellessa, bussin radiosta kaikuvan hartaanankean joululaulun kitistessä taustalla.
Tai yleisönosastoa lukiessa Euroviisujen alla. Tai lauantai-iltana lottoarvontaa jännätessä, kun nuristaan, ettei sieltä mitään tule (ja silti piti taas lotota). Negatiivisuuden ja alakuloisuuden huippu kuitenkin tiivistynee keskikesällä radiosta ilmoille kajahtavaan Lapin Kesään. Ei, korjaan. Kyllä se sittenkin tiivistyy isäni jokajuhannuksiseen hokemaan: ”Tuas sitä lähettiin syksyä kohti!”
Ajatus kaikkialle mustia lonkeroitaan työntävästä melankoliasta hiipi mieleeni tätä juttua kirjoittaessani, kun aloin miettiä, mitkä sanonnat voisivat kuvata musiikin tekemistä. Muististani putkahteli pinnistelemättä ikävällä latauksella varustettuja sanontoja, ja päästäni pääsi vain muutama kevyesti positiivinen kasku. Voih! Ja minä kun olin kaavaillut tästä jutustani jotain ihan muuta.
”Itku pitkästä ilosta!” Lue: eipäs riehaannuta ilakoimaan siellä. Joutavat soittorallit ja laulunrenkutukset pois!
”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” Tämä on varsinainen negatiivisen ajattelun helmi. Mitä meillä olisi ja mitä osaisimme tehdä, jos tämä olisi mottomme? Apua.
”Mies tulee itkupillistäkin, muttei tyhjän naurajasta.” Entäs tyhjän soittajasta?
”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla” – Lue: parempi varakieli kotona kuin kymmenen soitinrakentajalla. Lähtökohtaisena ajatuksena tuntuu olevan, että kohta se kieli kumminkin on poikki. Just, just.
Sitten iloisempiin aiheisiin: ”Antaa kaikkien kukkien kukkia” – harva lausahdus voisi sopia yleensäkin musiikkiin paremmin.
”Vierivä kivi ei sammaloidu” ja ”Koirat haukkuu, mutta karavaani kulkee”.
Nämä käyvät juuri kanteleelle paremmin kuin erinomaisesti – kantelehan on kuin kameleontti. Se on myös ikiliikkuja ajassa. Kantele jatkaa kulkuaan vielä silloinkin, kun kukaan meistä ei ole enää tätä lehteä lukemassa. Se on muuttuva ja kehittyvä. Sitkeä alkueläin. Ameeba, joka ei kuole sukupuuttoon, vaan osaa muuntautua aina ympäristön vaatimusten mukaiseksi. Eihän se muuten olisi kulkenut sukupolvelta toiselle läpi vuosisatojen, jopa 2000 vuotta.
Mitenkähän Väinämöisen perilliset aikanaan suhtautuvat vaikka kielimäärän kasvuun? Miten suhtauduttiin erilaisten soittotekniikoiden kehittymiseen? Tai kanteleen toisinpäin kääntymiseen? Mitä ajateltiin aikoinaan mullistavasta uutuudesta, koneistokanteleesta? Pelättiinkö, että vanha ja hyväksi todettu jää uuden ja muodikkaan (ehkä vain tähdenlennon) varjoon? Arvaukseni on: pelättiin. Kovastikin pelättiin.
Liekö pelko ja ihmetys ollut samanlaista kuin mitä joskus ilmenee vielä tänä päivänäkin kanteleen muuttaessa muotoaan ja olemustaan. Ehkä kantele on muistuttanut passikuvaansa jo liian pitkän aikaa. Mutta eipä mitään hätää! Kantele on huomannut tämän, ja päivittää itseään nykyaikaan henkisen kasvun kurssilla, stylistillä, värianalyysissä, day spassa ja face-liftingissä.
teksti: Tiina Komulainen
Kantele 2/2007