Oletko koskaan ajatellut, että soittimesi voisi olla fagotti, hanuri tai sello? Aika usealle otolliselle mielelle soitinvalinta tapahtuu sattuman kautta.
Jollekin tulee ahaa-elämys vaikkapa kontrabassosta, kun hän levyjä kuunnellessaan rakastuu palavasti sen syviin ääniin. (Tämä tapahtuu ennenkuin hän on joutunut kuljettamaan soitintaan linja-autossa. Sen jälkeen rakkaus jalostuu viha-rakkaussuhteeksi.) Toiselle onnetar arpoo kanteleen; vilahdus teeveessä, plurahdus konsertissa, ja se on menoa!
Eräälle kanneltajalle soitin tuli tutuksi sattumoisin veljen tyttöystävän kautta. Hän oli pikkutyttönä ollut kyläilemässä veljensä ja tämän morsiamen luona, ja ihastellut veljen tyttöystävän kaunista soittoa. Päivät olivat kuluneet, ja ajatukset olivat vain kiertäneet siinä ihanassa kanteleessa, joka vaivasi tytön mieltä sängyn päässä olevassa laatikossaan. Hän oli hiipinyt salaa soitinkotelon luo, ja avannut varovasti sen kannen. ”Ihan hiljaa, ihan vähän vain…”, tyttönen oli lumoutuneena kokeillut kanteleen kieliä. No, käryhän siinä sitten kävi, ja soittotunnit alkoivat.
Kantele valikoitui erään soittajattaren omaksi instrumentiksi, kun hän näki kolmen komean nuorukaisen soittavan kanteleitaan konsertissa. Tyttö tahtoi tutustua heihin jotenkin. Siispä hänelle syntyi yht´äkkinen palava innostus kanteleeseen. Vanhemmat olivat tietysti hyvillään, kun tyttärelle tuli niin hyvä harrastus.
Muuan kanneltaja oli saanut lapsena kipinänsä naapurista. Naapuriin olivat houkutelleet ensinnäkin emännän maailman parhaat korvapuustit, ja toiseksi isännän kantele, jota tämä toisinaan soitteli vieraiden iloksi. Pikkuvieras istui tuvassa hiljaa ja keskittyneenä, pulla kädessä, ja kuunteli soittoa niin että korvia jomotti. Kantele oli maailman ihanin soitin!
Eittämättä moni sai ensituntuman kanteleeseen, kun eräs pankki lahjoitti 1980-luvulla 5-kielisiä kanteleita kouluille. Se oli varsinainen kulttuuriteko! Muuten, leikitäänpä hieman ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos jokin ystävällinen taho keksisi lahjoittaa kouluille tai päiväkodeille vaikkapa säkkipillejä. Olisiko mitään mieliinpainuvampaa kuin ala-asteen säkkipilliorkesteri ensikeikallaan kajauttelemassa Suvivirttä kevätjuhlissa? Sitä varmasti kyynel silmäkulmassa kuunneltaisiin.
Joillakin ihmisillä kanteleensoitto on alkanut ihan silkasta ajatuksesta, ilman että soitin olisi mistään tuttu. Jokaisessa meissä on sisällämme vastaukset omiin kysymyksiimme.
”Kantele! Siinä se on, heureka!”
teksti: Tiina Komulainen
Kantele 1/2006