Viime Kalevalan päivästä tuli yllättäen vanhan kanteleensoiton ystävien ilonpäivä. Kalevalaseura julkisti nimittäin Kiasmassa pidetyssä juhlassa dvd:n, joka sisältää saman seuran vuonna 1921 tuottaman ensimmäisen suomalaisen kansantieteellisen elokuvan Häidenvietto Karjalan runomailla. Tämä mykkäelokuvaklassikko on nyt jokaisen saatavilla. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nettikaupasta sen saa 25 eurolla.
Kotitelevisiossa tai ennen kaikkea kotitietokoneella katseltuna elokuva on ainutlaatuinen elämys. Hämmästyttävintä on kuvan laatu. Filmin dvd:lle siirtänyt työryhmä on tehnyt erinomaista työtä. Filmiä ei ole varsinaisesti entisöity eikä filmin vaurioita ole peitelty, mutta valittu sävytys on hieno, valot ja varjot elävät. Itse olen ihastunut dvd:n katsomiseen tietokoneella: pääsee lähelle kuvaa, sen voi helposti pysäyttää ja mitä tahansa kohtaa voi tarkastella kuin valokuvaa. Ja mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy loputtomasti, myös kanteleensoitosta.
Tässä mykkäelokuvassa on nimittäin neljä minuuttia vanhaa karjalaista kanteleensoittoa. Häätarinan toinen osa alkaa 36 minuutin paikkeilla. Aluksi esitellään yksittäisiä häävieraita. Sitten tulee teksti Kanteleensoittaja ja seuraavaksi esitellään tämä virtuoosi. Ja kuva on niin tarkka ja tasoltaan erinomainen, että soiton melkein kuulee tai ainakin aistii. Kantele on 13-kielinen, mutta soittaja soittaa vanhaan tapaan kymmenellä kielellä. Kantele on pöydällä, soittoasento luonteva, oikea käsi lepää ponnen päällä. Soittajan sormet soutavat omia aikojaan. Valtaosan ajasta kuvassa on myös tanssijoita. Kerrankin saa katsella sadan vuoden takaista todellista kansantanssia! Ja kaikesta näkee, että kuvaustilanteessa tanssitaan nimenomaan kanteleen soiton tahdissa. Ainutlaatuista siis. Kun on soittanut kymppikielisellä Kantele- ja jouhikkosävelmien pariakymmentä tanssi-improvisaatiota, analysoinut A. O. Väisäsen nerokkaita nuotinnoksia ja miettinyt, voivatko ne pitää paikkansa, ei voi olla lumoutumatta. Vihdoinkin on mahdollista nähdä tätä ainutlaatuista musiikkia.
Kalevalaseura on tehnyt kulttuuriteon myös siinä, että dvd:llä soi sama musiikki kuin elokuvan ensi-illassa Kalevalan päivänä 1921. Sen oli säveltänyt kansanmusiikin tallennuksistaan ja tutkimuksistaan sekä oopperoistaan tunnettu Armas Launis. Kanteleensoitto- ja tanssikohtauksiin Launis sävelsi onnistuneen mukaelman keruumatkoillaan kuulemistaan kanteleensoitoista. Elokuvateattereiden hämärässä musiikki on aikanaan välittänyt aavistuksen filmillä nähtävästä soitosta. Silti ne pari viime vuosikymmenellä ollutta elokuvan esitystä, joissa Arja Kastinen improvisoi kanteleillaan vanhaan karjalaiseen tyyliin koko musiikin, ovat nykykuulijalle olleet vielä syvempi elämys. Arjalla oli erityinen suhde elokuvaan, sillä kanteletutkimuksiaan varten hän oli hankkinut tietoja dvd:n oheistiedoissa mainituista kanteleensoittajista, Vanja ja Paul Trofimovista.
Häidenvietto Karjalan runomailla kuvattiin kesällä 1920 Suojärvellä, Laatokan pohjoispuolella sijaitsevassa, nyt jo rajantakaisessa pitäjässä. Helsingistä saapunut tieteellinen retkikunta asettui ensin järven koillispuolella sijaitsevaan Jehkilän kylään, mutta sieltä ei löytynyt sopivia kuvauspaikkoja. Retkikunnan jäsenenä oli myös 30-vuotias kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen paikallisten olojen tuntijana, elokuvan ohjaajana ja taloudenhoitajana. Hänet lähetettiin etsimään lähikylistä parempia paikkoja. Väisänen ratsasti rantatietä etelään. Kolme kesää aikaisemmin hän oli kulkenut samaa tietä itkuvirsien ja kanteleensoittojen tallennusmatkallaan. Vastaan tuli tuttu kylä, Kuikkaniemi, ja tien ja järven välissä komeassa rivissä Pavel Trofimovin pojat ja heidän komeat talonsa: Petter, Paul, Ivan ja Benjam. Kaikki suomensivat myöhemmin nimensä, mutta eri tavoin: Pekka Tarpio (1879–1943), Paul Tulehmo (1890–1972), Vanja Tallas (1876–1952) ja Benjamin Tervas (1897–1957).
Kauppias Vanja Trofimov soitti Väisäsen nuottivihkoon ja parlogrammille jo kesällä 1917. Kantele- ja jouhikkosävelmissä Väisänen kirjoittaa: ”Voittaa soittajana muut julkaisijan tapaamat karjalaiset taitajat. Soittaa sekä vanhaan että uuteen tapaan. Sävelmissä ei esiinny muuntelua.” Kantele oli jo uudenaikainen, 24-kielinen laatikkokantele, ja Trofimov soitti sillä sekä vanhaan yhdysasentoiseen (”sormet sormien lomassa”) että uudenaikaiseen tyyliin (toinen käsi soitti sävelmää, toinen säestystä). Trofimov oli myös laulujen runoilija ja säveltäjä. Tunnetuin niistä on ”Karjalani rahvas soittaa ja laulaa”.
Musiikki oli isän peruja. Pavel Trofimovin salissa olivat soineet viulu ja flyygeli. Itse isäntäkin, Suojärven varakkaimpia miehiä ja kunnalliselämän keskeisiä vaikuttajia, istahti joskus flyygelin ääreen, soitti ja lauloi. Useimmiten illanistujaisten musiikista huolehti kuitenkin Paul ystäviensä kanssa. Paul oli tunnettu runoilijana, mutta myös sävelsi, johti kuoroja ja järjesti oopperaesityksiä.
Vanja Trofimovin luona retkikunnan ongelmat ratkesivat. Hänen talostaan löytyi yösija ja ylöspito. Hänen mailleen ja hänen lahjoittamistaan hirsistä rakennettiin sisäkuvauksia varten ”elokuvastudio”: katoton, kaksiseinäinen tupa. Siinä kanteleensoittokin kuvattiin. Kuikkaniemen kylässä oli myös kuulu Bombinin talo, jonka mallin mukaan Nurmeksen Bomba on rakennettu. Se oli ulkokuvauksissa morsiamen kotitalo. Näyttelijät värvättiin lähialueelta ja kauempaakin. Benjam Trofimov suostuteltiin sulhaseksi, hänen sisarentyttärensä Lyyli Home morsiameksi ja veljen vaimo Olga Tarpio morsiamen äidiksi.
Elokuvassa esiintyy kuitenkin vain yksi kanteleensoittaja. Siis kumpi, Vanja vai Paul? Tarkemmin katseltuna elokuvan maanitus ei muistuta lainkaan Väisäsen Tallakselta tallentamia esityksiä. Elokuvan kantele tuntuu soivan arkaaisemmin, muuntelevammin. Ehkä se on siis Paul? Nyt on pakko löytää saman ajan valokuvia Pavel Trofimovin pojista. Vanjasta niitä on helppo löytää, sillä hän oli myöhemmin tunnettu esiintyjä, mutta Paulista sitäkin suurempi vaiva. Kun kuvat löytyvät, on pakko todeta: elokuvassa ei soita kumpikaan. Kuka sitten?
Loppujen lopuksi arvoitus ratkeaa, kun jaksaa lukea tarkkaan Kantele- ja jouhikkosävelmien johdannon. Vain yksi esitys on tallennettu vuonna 1920 ja sekin Suojärven Kuikkaniemen kylässä. Esityksestä ei ole äänitettä, vain erinomainen nuotti, joka on epäilemättä kirjoitettu elokuvan teon lomassa. Nyt mykän elokuvan soitto kuuluu entistä selkeämmin, sillä sävelet ovat Väisäsen nuotinnoksessa. Soittaja on ”Iivana Brelo, Hautavaaran kylä, ikä 45 v. 1920. Sanoi isältään oppineensa soittotaidon. Kantele kotitekoinen. Valokuva on olemassa.” Hautavaara sijaitsee Hyrsylän mutkan pohjoispäässä, kaukana Kuikkaniemestä. Kylien välissä oli toistasataa suota ja lukuisa määrä kapulasiltoja. Kesällä 1917 Väisänen ei ehtinyt sinne asti. Kuinka Brelosta sitten tuli elokuvan soittaja? Haettiinko hänet Hautavaarasta vai oliko hän sattumalta sukuloimassa läheisessä Kaipaan kylässä?
Hääfilmissä ei pyritty kuvaamaan silloisia häätapoja, vaan tieteellisen retkikunnan tutkimusten mukaisia entisajan häitä. Ne olivat vielä niin hyvin vanhempien esiintyjien muistissa, ettei näytelmän aikaansaaminen ollut vaikeaa. Retkikunta merkitsi esiintyjiltä muistiin kymmeniä runolauluja, loitsuja ja itkuvirsiä sekä tämän yhden kanteleensoiton. Kun elokuvalla tavoiteltiin mennyttä aikaa, oli selvää, että vaikka sirmakka oli jo syrjäyttänyt kanteleen tanssisoittimena, elokuvaan oli saatava kantele. Yhtä selvää oli, ettei Trofimovin veljeksiä edes ajateltu soittajiksi. En usko, että kysymys oli ainoastaan soittajan ulkonäöstä, vaikka tietysti siitäkin. Joka tapauksessa elokuvassa soittaa Iivana Brelo, vanhatyylinen rajakylän muusikko. Tästä nykykatsoja on erityisen kiitollinen: tämän kanteleensoiton katselemisen lumo ei himmene eikä haurastu.
Anna-Liisa Tenhunen käsittelee tuoreessa väitöskirjassaan Itkuvirren kolme elämää yksityiskohtaisesti Suojärven hääelokuvaa. Hän on sitä mieltä, että maininta soittajista liitettiin elokuvan tietojen yhteyteen vasta 1950-luvulla. Silloin tuntui jo luonnolliselta, että kysymyksessä olivat Kuikkaniemen parhaat soittajat.
Nyt katson mykkää elokuvaa taas aivan uusin silmin. Brelon maanituksesta tunnen joka nuotin, sillä tein siitä mahdollisimman yksityiskohtaisen analyysin artikkeliini Karjalainen kanteleensoittotyyli. Kymmenkielinen luo jo asteikollaan oman sointivärinsä: duurin neljäs sävel on ylennetty (esimerkiksi D-duurissa Gis). Nuotin muuntelu on vinhavauhtista ja alinomaista. Sen soittaminen kestää vain vähän toista minuuttia, mutta tässäkin ajassa se ehtii osoittaa, kuinka kiteytynyttä, pitkälle hioutunutta ja mielikuvituksellista karjalainen kanteleensoittotyyli oli. Se oli kokonainen musiikkimaailma.
Vanja Trofimov ei siis esiinny elokuvassa Häidenvietto Karjalan runomailla. Hänen vuoronsa tuli vasta seuraavalla vuosikymmenellä, Kalevalan juhlavuonna 1935 valmistuneessa elokuvassa Kalevalan mailla. Mutta se on jo toinen tarina.
teksti: Heikki Laitinen
Kantele 1/2006