Ohjasin ja olin mukana esiintymässä kansanmusiikkiesityksessä. Kyseessä oli Karoliina Kantelisen jatkotutkintokonsertti vienankarjalaisesta joiusta ennen ja nyt. Esitimme vanhoja melodioita ja Karoliinan säveltämiä. Kerroimme tarinoita kerätyin sanoin ja lauloimme tästä päivästä vanhalla kielellä. Käytimme joikutekniikkaa karjalaisiin melodioihin ja uusiin sävellyksiin sekä hehettelimme ihan muita, ns. tavallisia lauluja.

Esiintymispuvukseni sain Karoliinan isoäidin itselleen ostaman kauniin villapuvun. Sen harteille laitoin kaappien kätköistä kankaankudonnan opiskeluajoiltani itse tekemäni ohuen toimikassidoksisen villahuivin. Laittaessani Halikon käätyjen sormusta sormeeni esityskolleega Nora huudahti: ”Miten sinulla on tuollainen kokopallosormus, niitä ei enää saa, nyt ne ovat vain puolipalloja!”. En ollut tiennyt asiasta, minulle se oli vain yksi kaunis kalevalakoru, ei muuta.

Lavastaessamme Kiltakellarin Lämpiön luonnonkiviseinäistä tilaa keräsimme räsymattoja. Oli mattoja Marin kotoa ja hänen appivanhemmiltaan, oli oman Tyyne-mummun perinteinen kapea, oli raidallisia ja yksivärisiä oli itsekudottuja ja Ikean muissa maissa teettämiä. Ilmastointikanavat peitimme Karoliinan isän kotoaan tuomilla ryijyillä ja Karoliina vei esityksessä leivän äitinsä maalaamassa vihreässä pärekorissa lahjaksi ystävilleen.

Tilan vahvoja puolia oli täydellinen pimeys. Käytimme sitä alun introssa, veimme kuulijan kevyesti konsertin läpi, esitellen tulevat teemat. Sen jälkeen esitystämme valaisi yksi kynttilä vartin ajan ja sitten käyttöön otettiin Karoliinan veljeltä lainattu keikkavalosetti ja lopussa jälleen kynttilä. Esitys siirtyi pimeästä valoon ja vanhasta uuteen, palatakseen taas vanhaan.

Taidetanssin ja teatterin puolella on vahvana ajatus jatkuvasta uuden luomisesta. Moderni tanssi on syntynyt halusta muuttaa vanha ja jopa kieltää se. Koulutuksessa tähdätään taidepersoonan kehittämiseen ja vaaditaan löytämään oma linja. Kriitikot kertovat kummastellen, että taiteilija toisti itseään, teki samaa kuin vuosi sitten. Vaikka en olekaan ajatellut samoin, olen ilmeisesti joutunut ”vain uutta” –ajatuksen yliajamaksi. Olen tietämättäni unohtanut perinteen, vanhan, kauan kehitetyn, peruskiven.

”Joikujan päivä” -esityksessä perinne löi minua puulla päähän. Hölmistyin – hämmästyin – viisastuin? Voin esittää jonkun kappaleen tai tekstin täysin kuten ennen. Voin sovittaa ja jatkaa vanhojen kappaleiden elämää tähän päivään. Voin yhdistää vanhaa ja uutta ja voin luoda vanhan pohjalta uutta. Uusi voi olla aivan uutta ja sen pohjalla voi kuulua vanha. Voin kunnioittaa ja oppia, voin nöyrtyä ja ammentaa, voin jatkaa ja kehittää. Voin kuunnella ja jalostaa. Voin katsoa uudesta näkökulmasta. Voin viedä perinnettä itsessäni ja taiteessani uuteen suuntaan. Mahtavaa.

teksti: Päivi Järvinen

Kantele 2/2006