Kuluneen kevään aikana minulla on ollut ilo kommunikoida monien eri alojen taiteilijoiden kanssa, millaisena taidekantele heille tällä hetkellä näyttäytyy. Esiin tulleet erilaiset heijastumat omasta rakkaasta soittimestamme ovat kiehtovia. Kantele-lehden tässä numerossa puheenvuoron saavat neljä alaa tiiviisti seuraavaa taiteilijaa, jotka kertovat kukin omasta näkökulmastaan taidekanteleen nykytilasta, erityisominaisuuksista sekä tulevaisuuden näkymistä. Uusia näkökulmia aiheesta on luettavissa jälleen lehden seuraavassa numerossa.
Tällä kertaa kertovat kanteleesta Ritva Koistinen, Rabbe Forsman, Pekka Jalkanen ja Lealiisa Kantola
Ritva Koistinen:
Kantele taimusiikkisoittimena
Kantele on vähitellen löytänyt paikkansa taidemusiikin, varsinkin uuden taidemusiikin kentällä. Soitin puhuttelee monia säveltäjiä erityislaatuisuutensa vuoksi. Kantele on sävykäs, joidenkin mielestä arkaainen, monien mielikuvissa erityisen intiimi soitin. Muille soittimille sävelletystä musiikista löytyy monia teoksia, jotka soveltuvat luonteensa puolesta erinomaisesti kanteleelle ja soivat jopa ”kauniimmin”, tai luonteikkaammin, herkemmin kanteleella. Toisaalta on myös hyvä olla valikoiva siinä, millainen musiikki luontuu soittimelle (ja toisaalta rohkea!).
Kanteleen valttina taidemusiikkia esittäessä on jäljittelemätön, vivahteikas ja herkkä sointi. Laaja ääniala on tässä eduksi: hyvässä kanteleessa on ainutlaatuinen kirjo sointivärejä jo eri rekisterien ansiosta: syvä basso, lämmin keskirekisteri, kirkas diskantti. Taidemusiikin haasteita ajatellen soittajan kannalta kanteleen olisi oltava sopivan herkästi reagoiva. Kielten jännitteen on tarpeellista olla riittävän korkea, mihin suuntaan monia soittimia onkin jo pitkään kehitetty ja sopivaa balanssia haettu. Liian ”löysät” kielet varsinkin bassorekisterissä vaikeuttavat esim. monien sävelkulkujen täsmällistä hallintaa. ”Perinteinen” kantelesointi ei välttämättä ole paras ajatellen taidemusiikkia. Tietty herkkyys soittimessa on kuitenkin ensiarvoisen tärkeä.
Sähkökanteleella voi olla hyvin mielenkiintoinen tulevaisuus taidemusiikin kentällä. Tähän tarvitaan kuitenkin useiden ammattilaisten sitkeää työtä ja monia uusia sävellyksiä. Säveltäjiltä vaaditaan myös paneutumista ja avoimuutta uudenlaisille ideoille ja ratkaisuille, avoimuutta myös tyypillisten genrerajojen ylityksille.
Kantele taidemusiikkisoittimena ei vieläkään ole itsestäänselvyys. Siksi olisi erityisen tärkeää, että musiikkiesitykset olisivat tyylillisesti ja taidollisesti vakuuttavia. Tämä haastaa opetuksen: alkeista lähtien tarvitaan laadukasta opetusta, joka valmentaa taidemusiikin moninaisiin haasteisiin. Korostan tässä, että samat haasteet ovat muillakin soittimilla, kanteleen pedagogiset perinteet ovat vain kovin lyhyet. Kanteleen on vieläkin luotava omaa uskottavuuttaan. Ja me pystymme siihen! Tämä vaatii luonnollisesti paljon opettajien koulutukselta sekä omaa aktiivisuutta kouluttautua ja kehittää itseään edelleen. Opettajilta vaaditaan näkemyksellisyyttä ja kykyä ohjata oppilaitaan huolelliseen pohjatyöhön, samoin myös riittävää ymmärrystä käsien ja kehon toiminnasta.
Taidemusiikki pitää sisällään laajan kirjon erilaisia tyylejä ja lähestymistapoja. Soittajalla on mahdollisuus kehittää näiden musiikkien parissa taitojaan ja suhdettaan soittimeensa hyvin monipuolisesti. Toisaalta kaikessa taidokkaassa musisoinnissa tarvitaan monipuolista soittimen hallintaa. Taidemusiikin opiskelusta on siten hyötyä muusikkona toimimiseen vieläkin laajemmalla musiikin kentällä.
Taidemusiikki voi herättää ja ruokkia sekä soittajan että kuulijan tunne-elämää, henkisiä ja esteettisiä tarpeita. Se voi tuoda lohtua ja iloa, olla henkisesti puhdistava tai inspiroiva kokemus, koskettaa monilla tasoilla. Se voi olla juuri se musiikin alue, joka tuo syvintä tyydytystä ja kaivattua haastetta, kun saa kehittää piilossa olevia kykyjään.
Ritva Koistinen on kantelemusiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa.
Rabbe Forsman, kuva: Heikki Tuuli
Rabbe Forsman:
Rabbe Forsman, kuva: Heikki Tuuli
Barokki, renessanssi ja kantele
Laajan uuden musiikin repertuaarin lisäksi barokkiohjelmistolla on kauan ollut oma paikkansa Sibelius-Akatemian korkeatasoisissa kanteletutkinnoissa. Useimmin esiintyvä säveltäjänimi on ollut Johann Sebastian Bach, jonka haastavat luuttusarjat ja -partiitat on menestyksellä soitettu kanteleella. Händelin harppukonsertto on soitettu usein, ja myös barokin luuttumestarin Silvius Leopold Weissin teokset ovat osoittautuneet soveltuvan erinomaisesti kanteleelle. Tänä keväänä Heidi Äijälä esittää barokkijousikvartetin kanssa Bachin f-molli-cembalokonserton.
Tällainen taiteellinen aktiviteetti on tuntunut itsestään selvältä aikana, jolloin puhdasoppisuus ja tiukkapipoisuus vanhan musiikin kentällä on vähentynyt verrattuna alkuaikojen autenttisuusyliuskoon. Nyt pianistitkin soittavat taas entistä paremmalla omallatunnolla barokkimusiikkia Steinwaylla. Silti on kanteleen eduksi otettava huomioon, että sekä sen sointi että sen artikulaatiotavat ovat paljon lähempänä barokin maailmaa kuin moderni piano. Tämän päivän piano on yhtä kaukana barokin sonoriteetista kuin hanuri, jolla tosin myös soitetaan menestyksellä Bachia. Soinnista riippumatta barokin musiikin sisäinen logiikka ja puhuttelevuus ovat toteuttavissa erilaisilla välineillä eriasteisella vakuuttavuudella. Vakuuttavuuden asteikolla kantele ei ainakaan jää häntäpäähän. Suomen tilanteesta on otettava huomioon myös se, että luuttua soitetaan nykyään valitettavan vähän, vaikka Sibelius-Akatemiassa on jo vuosikymmeniä ollut täydet tutkintovaatimukset ja erittäin päteviä opettajia. Yksi ainut luutun A-tutkinto on suoritettu. Näin saamme vanhan musiikin puolella olla kiitollisia siitä, että kanteletaiteilijat pitävät huolen luuttuohjelmistosta. Itse ajattelen, että kanteleen repertuaari olisi laajennettavissa myös renesanssin puolelle, vaikkapa John Dowlandin laajalla ja korkeatasoisella luuttutuotannolla.
Myös perehtyminen renessanssin improvisaatioon olisi kanteleensoittajille luontevaa. Jossain määrin jo harrastetaan barokin continuosoittoa. Tässä on selvä taidemusiikin ja kansanmusiikin crossover-kenttä, jossa eri aikakausien improvisaatiotraditiot ja -tyylit voivat päästä hedelmälliseen vuorovaikutukseen antamatta hallitsevaa asemaa nuoremmille kansanmusiikkiperinteille.
Rabbe Forsman on vanhan musiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa
Pekka Jalkanen:
Säveltäjän näkökulmasta
Tarvitaanko taidemusiikkia kanteleelle? Säveltäjänä asia on minulle itsestään selvä. Tarvitsemme taidetta, myös musiikkia. Tarvitsemme myös viihdemusiikkia, mutta näiden kahden luonne on erilainen. Suurin ja periaatteellisin ero on, että taidemusiikki pystyy kohtaamaan ihmisen syvähenkisen puolen ja tähtää muutokseen ja uusiin näkökulmiin. Viihdemusiikin tehtävä on päinvastainen. Sen pitää luoda tuttuuden avulla turvallisuuden tunnetta, joten siinä pätee ”koskaan et muuttua saa” -sääntö. Jos musiikki muuttuisi, taivas putoaisi. Nämä kaksi puolta ovat musiikin ääripäät, väliin mahtuu paljon, arvokastakin.
Taidekanteleen traditio on nuori, aina 1970-luvulle saakka suorastaan kelvoton. Usein sitä on vielä yritetty pyhittää vastenmielisellä kansallisuusaatekytkennällä, joka on ollut monelle kuulijalle viimeinen pisara. Kun valitaan ohjelmistoja, on ensiarvoisen tärkeää kiinnittää huomiota musiikin substanssiin. Paljon on esitetty taidemusiikkina nuotteihin kirjoitettua roskaa, sekä sävellyksiä että sovituksia. Väittäisin, että 30 viime vuoden aikana syntyneet uudet teokset ovat toista maata. Niitä ovat tehneet ammattisäveltäjät, joilla on ollut aitoa innostusta löytää unohdetusta ja halveksitusta soittimesta innovaatioita nykymusiikkiin.
Kantele soittimena on sekä vanha että nuori. Kehitysvaiheita on ollut paljon, ja kiinnostavaa on, että kaikki ratkaisut elävät nykyään rauhanomaista rinnakkaiselämää. Siksi en kantaisi huolta siitä, että taidesoittaja soittaa myös pienkanteleita tai sähkökanteleita, ehkäpä joku lopullisestikin. Tässäkin kriteerinä on substanssi. Luotan siihen, että lopulta sekä arkaaiset että modernit kanteleet tarjoavat mahdollisuuksia myös taiteellisille innovaatioille, seikalle, jota ilman traditio kuin traditio kuolee. Itse olen tätä nykyä kiinnostunut ennen kaikkea pienkanteleista ja tulen suuntaamaan aktiviteettiani niiden lumoon.”
Pekka Jalkanen on säveltäjä.
Lealiisa Kantola:
Kuulijan matka
Ehkä me perinteisesti ajattelemme, että kantele on tarkoitettu kansanmusiikkiin, niin minäkin kuvittelin ennen kuin tyttäreni alkoi harrastaa taidemusiikin soittoa kanteleella. Olen tyttäreni soittoharrastuksen myötä kiinnostunut kantelemusiikista yhä enemmän. Olen ollut konserteissa ja ostanut levyjä – yrittänyt hahmottaa, miten kantele soi, minkälaisissa musiikkilajeissa ja minkälaisilla kokoonpanoilla.
Tämän kolmen vuoden retkeni kanteleen äänimaailmaan on ollut rikas ja hämmentäväkin. Kantele on hämmästyttävän monipuolinen soitin ja se taipuu erilaisiin musiikinlajeihin. Suurin yllätykseni ja elämykseni on ollut kuulla taidemusiikkia kanteleella. En voinut koskaan kuvitellakaan, kuinka kauniisti se soi, kuinka omintakeinen sen äänimaailma on. Mielestäni kantele sopisi vaikka sinfoniaorkesterin solistiksi, uskon, että se olisi todellinen seikkailuretki musiikin eri tasoille ja erilaisiin maailmoihin. Itse kuuntelen mielelläni taidemusiikkia kanteleryhmien soittamana. Yhtälailla kuuntelen muutakin kantelemusiikkia. Olen sitä mieltä, että vaikka alan ihmiset ovat varmasti tehneet lujasti töitä kantelemusiikin tunnetuksi tekemiseen, se ei vieläkään ole suurelle yleisölle niin tuttu kun sen soisi olevan.
Mielestäni kanteleella soitetun taidemusiikin tutuksi tekemiseksi vaadittaisiin tavoitteellinen ohjelma ja strategia, rahoitusta valtion ja sponsoreiden taholta sekä alan ammattilaisten ja asiantuntijoiden kuulemista, kuuntelemista ja tukemista. Kantele on mielissämme kansallissoittimemme, niin kuin aika menee eteenpäin, niin myös kansa kasvaa ja kehittyy – olisi luontevaa ja toivottavaa, että tulevaisuuden tietäjät eivät ainoastaan soittaisi, vaan myös säveltäisivät kanteleille tarkoitettua taidemusiikkia.
Lealiisa Kantola on sana- ja kuvataiteilija sekä näytelmäkirjailija
toimittaja Mirva Minkkinen
Kantele 2/2010