Alkukesän helteinen päivä Iisalmessa, Ylä-Savon sydämessä, esi-isieni mailla, tuossa oivassa Olvin ja Genelecin kaupungissa. Tuomet tuoksuivat puutalojen pihoilla ja kaupungin liikenne tuntui jollain tavalla tahmelta, kuin asfaltti olisi sulanut ja tehnyt liikkeet todellista hitaammiksi. Ilma seisoi. Olin kävelyllä kaupungilla, kun näin jotain, mitä en ennen ollut siellä nähnyt: itselleni tuikituntemattoman kanteleensoittajan. Pienillä paikkakunnilla tupataan toisemme kuitenkin vähintään tietämään. Silmien pyyhkäisyn jälkeen tulin siihen tulokseen, että se ei ollut helteisen päivän kangastus.

Nuori kaunis pitkähiuksinen nainen oli polvistuneena vähäkielistä kantelettaan näppäillen keskeisellä paikalla kaupunkia, aivan pääväylän varrella. Niin kiire oli taiteilijalle tullut, ettei hän ollut ehtinyt edes mitään pukea päällensä, vain napata kanteleensa mukaan, ja sitten pistänyt menoksi. (Toivottavasti hän oli kuitenkin ehtinyt virittää kanteleensa ennen keikkaa.) Muutama rivakka askel kohti. Miten ihmeessä minä en ole tätä ennen huomannut? 

”Rauhan kannel, lahjoittanut Iisalmen Veljeskodille LC-Iisalmi-Porovesi juhlavuotenaan 1987”, luin patsaasta. Rauhankannel on ajatuksena hyvää vastapainoa kivenheiton päässä kadunvartta koristavalle tykille. Mukavaa, että veljeskotilaisille on järjestetty myös jotain kaunista mihin silmänsä pistää.

Jumalallinen soitin

Piakkoin Iisalmen reissun jälkeen suuntasimme koko perhe Italiaan, Pesaroon. Aurinko hohti tulipallona. Adrianmeri heitti simpukoita ja littanakiviä kullanhohtoiselle hiekkarannalle. Aallot kuiskivat tarinoitaan, leppeä tuuli leyhytteli pinjojen latvoja, piazzoilta kantautui puheensorinaa…ah, miten eksoottista! Aikamme rannasta nautittuamme kaipasimme kuitenkin jotain muutakin, kulttuuria. 

”Kansainvälinen retki Villa Imperialeen, Pesaron vuorilla sijaitsevalle ylimystön kesähuvilalle”, luimme lehtisestä. Tuonne siis! Näkisimme upean ikivanhan huvilan, kappaleen Italian kaunista maaseutua, tapaisimme muitakin matkalaisia, ja mikä parasta, valmis kyyti lähtisi ihan läheltä. Opas kuljettaisi meitä kuin lammaslaumaa, näyttäen ja kertoen kaiken oleellisen. Meidän tarvitsisi vain kuunnella ja käännellä päitämme sinne minne osoitetaan. (Lujatahtoisen ja vilkkaan yksivuotiaan kanssa matkustaessamme ennen pikkuisen liian helppoina pitämämme valmiit retket tuntuvat nyt varsin houkuttelevilta.)

Petyimme hieman huomatessamme, että Villa Imperialeen matkaisi kanssamme kaksi bussillista italialaisia vanhuksia. Missä muut ulkomaalaiset matkustavaiset olivat? Tämänhän piti olla nimenomaan kansainvälinen retki. Emmepä vielä arvanneet, että elämyksiä tulisi näinkin; tunnelma bussissa oli riehakas, ja keskustelujen tempo ja eläytyminen kulkivat kuin vaunu vuoristoradalla ilman jarrumiestä. Iisalmessa itseeni tankkaamaa lupsakkuutta tarvittiin, kun bussista ulospurkaantuneet italialaiset vanhat rouvat vääntelivät pihtiotteillaan pelokkaan näköisen tyttäreni poskia huutaen: ”Ciao bella! Bella bambina! Bella bimba!” Eksotiikka mureni paloina kuin Villa Imperilen ulkorappaukset.

Villa Imperiale oli häikäisevän upea moniosainen villa. Mitä ihanimpia ja taidokkaimpia maalauksia ja veistoksia oli runsain mitoin. Minne tahansa katsoimmekin, voimme vain ihastella taiteilijoiden siveltimenvetoja. Opas kuljetti meitä läpi salien kertoen niistä italiaksi ja englanniksi. Useimpien huoneiden kattoihin oli maalattu jopa kolmiuloitteisia taivas- ja fantasianäkymiä. Katselimme niitä niskat kenossa, suut auki. (Tyylikästä). ”Tämän huoneen kattoon taiteilija on maalannut enkeleitä soittamaan jumalallisia soittimia, kuten harppua ja huilua…” Yht´äkkiä hieraisin silmiäni enkä vieläkään oikein uskonut näkemääni, ja täydensin mielessäni, samalla ehkä ääneen, vieläpä kovastikin: ”…ja kanteletta!”

Oppaamme ei maininnut soitinta nimeltä, mutta me näimme ja oitis tunnistimme sen: eräs kattoon maalatuista enkeleistä soitti ilmiselvää kannelta! Italiassa, pienen ja kulttuuriaarteistaan kuuluisiin taidekaupunkeihin verrattuna suht`vaatimattoman kaupungin vuoristossa sijaitsevan huvilan katossa! Ulkomaan eksotiikka lipui kanteleen helinän myötä taivaisiin, ja näky sai minut pohtimaan yhteisen ystävämme salaperäistä menneisyyttä. Kantele on silmissäni täällä kotonakin alkanut näyttää hivenen jumalalliselta, jopa eksoottiselta soittimelta. 

teksti Tiina Komulainen

Kantele 3/2005