Mun kanteleeni kauniimmin… toivoa siis vielä on

Vuoden kantelelevyn valinta oli helppoa, mutta vaikeaa. Kun tätä vuoden kantelelevyn valintaa minulle tarjottiin, vastasin empimättä myöntävästi. Vasta myöhemmin aloin miettiä, onko minulla valmiuksia tehtävään. Olen aina pitänyt kanteleen äänestä ja ymmärsin viisikielisen kanteleen sointumahdollisuudet, ennen kuin olin pitänyt soitinta kädessäni. Olen ollut aikeissa ostaa konserttikanteleen, mutta omistajan kuoltua perikunta nosti soittimen hinnan ulottumattomiini. Olen kuullut 60-luvun alussa Vimpelin Väinämöisen veret seisauttavia lauluesityksiä kanteleen säestyksellä.

Edellä kerrottu ei vielä tee kenestäkään kanteleasiantuntijaa. On siis vain luotettava vuosien mittaan tarttuneeseen kykyyn tunnistaa elävä musiikki vähemmän elävästä. Menneen vuoden levyihin ei kuulu varsinaista nykymusiikkikantelelevyä eli siinä mielessä kaikki ehdokaslevyt painivat samassa sarjassa.

Kantelelevyjä nyt ja aiemminkin kuunnellessa olen mietiskellyt kanteleen mahdollisuuksia. Nopeat juoksutukset vaativat soittajalta paljon ja tilapäiset muunnesävelet juoksutuksissa ovat liki mahdottomia. Arvioitavat kantelelevyt sisältävät alun perin kanteleelle sävellettyä ja sovitettua musiikkia. Sovitetun musiikin suuri osuus kertonee siitä, ettei alkuperäistä musiikkia sittenkään ole kovin paljon. Bachia voisi aina suositella soittimille, joille omaa musiikkia ei ole riittävästi, mutta modulointi ja juoksutukset rajoittavat kanteleelle sovitettavien sävellysten määrää.

Mitä nuoremmista soittajista näillä levyillä on kyse, sitä vähemmän kappaleissa esiintyy tempollista eloa. On tietysti hyvä oppia soittamaan pysyvässä rytmissä, mutta siitä on hyvä oppia myös pois, jottei soitto kuulostaisi jankkaamiselta.

Kisaavia levyjä on kuusi, joista tässä pieni luonnehdinta.

LuoMuKanteleet -yhtyeen toinen levy sisältää tuttujen kappaleitten lisäksi yhtyeen jäsenten omia sävellyksiä. Niitä on peräti runsas puolet kappaleista. Sellaisten tekemiseen voisi kaikkia nuoria kanteleensoittajia kannustaa. Hanna Visurin 77N’69W’ alkaa jännittävästi. Levyn lapset laulavat ponnekkaasti. Maarit Aarvalan sovittama On suuri sun rantas autius ja Laura Ikosen Buugi jäivät erityisesti mieleen.

Käenpiiat -kanteleyhtye esittäytyy kahden levyn voimalla nimiltään Katselin taivaan tähtiä ja Exotic Echoes of Concert Kantele. Yhtye soittaa huomattavan suurella taidolla ja mukana on paljon elävää musisointia, joskin myös totista in tempo -soittoa. Levyillä ohjelmisto on hyvin monipuolinen. Suosikeikseni nousevat menuetti Mozartin sinfoniasta ja näppärä sovitus Karelia-sarjan Intermezzosta.

Länsi-Pohjan ja Kemin kansalaisopiston kanteleyhtyeet esittävät osaamistaan levyllä Pohjoisia säveliä. Kokoonpanot soittavat kappaleita laidasta laitaan huomattavalla taidolla, mutta itse musiikin tekemisen kipinää olisi saanut olla enemmän. Sitä tulee varmaan nuoriin soittajiin iän karttuessa. Levy on Meri-Lapin Kanteleensoiton Edistämisrahaston suurhanke.

Vilma Timonen -kvartetin levy poikkeaa muista. Musiikki fuusioi jazzia, kansanmusiikkia ja kaikkea muuta tarvittavaa maan ja taivaan väliltä. Kvartetin jäsenet soittavat oikeaa ja sähköbassoa, lyömäsoittimia, kitaraa ja trumpettia sekä laulavat. Yhtyeen sielu on Vilma Timonen sähkökanteleellaan. Yhtye on ainoa kisaavista, joka ei musisoi koti, uskonto, isänmaa -linjalla. Levyllä kuulemme ansiokkaita sävellyksiä ja herkästi soivia sommitelmia, kuten kappaleessa Make a Wish.

Hannu Syrjälahden levy on nimeltään Syyspäivänä ja sisältää lähes pelkästään hänen omia sävellyksiään. Hänen soitossaan on noblessia ja pysäyttävää musisoinnin herkkyyttä. Sävellyksissä on oivallusta ja koskettavuutta. Varsinainen herkku on Aamukaste Ilomantsissa, joka levyllä kuullaan kahteen kertaan.

Mikään näistä levyistä ei soi vain kanteleen varassa, vaan mukana on laulua ja instrumentteja kuten selloa, huilua, oboeta, mandoliinia ym. Vilma Timosen levyä lukuun ottamatta kappaleissa on paljon hartautta, haikeutta ja pässinpökkimää pelimannihenkeä. Olisiko syytä laajentaa näköalaa?

Jos olisi pitänyt valita vain musiikin perusteella, olisin valinnut Vilma Timosen. Mutta kun piti valita kantelelevy. Käenpiiat loistaa laajalla ohjelmistolla ja osaamisella, mutta siitä huolimatta haluan nostaa Hannu Syrjälahden tallenteen vuoden levyksi. Tätä voi pitää yhtä aikaa kiitoksena pitkästä urasta kanteleen hyväksi, mutta myös arvostuksena koskettavalle ja taitavalle musisoinnille sekä onnistuneille sävellyksille. Otsikon vitsi on Syrjälahden levyn vihkosesta. Itseironia on älyn huumoria.

Kaiken kaikkiaan kantele voi hyvin Suomessa. Vaikka tähän otokseen ei mahtunut yhtään varsinaista nykymusiikkia sisältävää levyä, tiedän, että sitä tehdään myös jatkuvasti. Kantele ei siis soi pelkästään perinteisimmän musiikin varassa.

teksti: Ilkka Ylönen

Kantele 1/2010