Lumpeelan kanteleita. Kuva: Rauno Nieminen

Vuonna 1968 julkistettiin Marjatta ja Martti Pokelan, sekä Oiva Heikkilän yhteistyönä syntynyt  5-kielinen kantele. Kanteleen mitoitus noudatteli  Armas Koiviston kannelta, mutta jopa moderniksi voisi kutsua Pokeloiden designea. Soitin tehtiin puusepän koneilla osista liimaamalla ja lakattiin kiiltäväksi. Samaan aikaan kangaslammilaiset kanteleenrakentajat suuntautuivat rakentamisessaan vanhaan perinteeseen.

Lumpeelan kanteleverstaan organisaattori oli agronomi Lea Lumme joka sai innostuksen kanteleiden rakentamiseen 1960-luvun lopulla Kalevalan runoista 40. ja 44. Lea Lumme syntyi 16.1.1910 Kangaslammella ja kuoli 3.8.1994 saman paikkakunnan vanhainkodissa. Lumme valmistui agronomiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1933. Kiinnostus Kalevalaan ja karjalaiseen kulttuuriin oli saanut alkunsa jo 1930-luvulla. Opiskeluaikanaan Lumme oli ajan hengen mukaan kiinnostunut Karjalasta ja teki Saima Harmajan kanssa tutustumismatkan sinne vuonna  1933. Lumme oli Akateemisten Naisten Karjala-Seuran aktiivinen toimija ja sen viimeinen puheenjohtaja.  Varsinaisesti ammatikseen Lea hoiti kotitilaansa Lumpeelaa ja teki jonkin verran opettajansijaisuuksia. Hän oli erittäin aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa. Seitsemänkymmentäluvulla hän innostui toimimaan kulttuurin alalla ja suunnitteli perustavansa Kalevala-talon Kangaslammille. Hanke ei kuitenkaan toteutunut. Hän suunnitteli Kangaslammin kansallispuvun ja oli perustamassa museota paikkakunnalle.

Varmaankin tähän suomalaisen kulttuurin vaalimiseen liittyy myös kantele-perinteen elvyttäminen. Lea Lumme ei itse rakentanut kanteleita, vaan palkkasi paikallisen kirvesmiehen Teuvo Tikkasen avukseen. Myös Lumpeen taloudenhoitaja Irma Huttunen rakensi kanteleita: savusti, asensi kielet ja viritti. Teuvo Tikkanen valmisti ensimmäisen koekappaleen vuonna 1969.  Timo Leisiö kävi tapaamassa rakentajia ja kirjoitti tapaamisestaan artikkelin Uudesti syntynyt Heinäveden kantele Kansanmusiikki-lehden vuoden 1976 ensimmäiseen numeroon. Leisiö kertoo tunnelmistaan:

”Saavuin mäen harjalle, rakennusten kehystämälle suurelle pihalle, tuvalle astelin, koputin ja oven avasin. Astuin tupaan. Hirren pätkiä oli kaikkialla, siististi järjestetty, mutta kaikkialla. Oli lattialla, penkeillä, uunilla ja lopulta orsilla katon rajassa. Olin tullut verstaaseen.”

Kanteleenrakentajien tavoitteena oli Leisiön mukaan:

“Pyrkimys loihtia esiin vanhan savolaisen kanteleen olemus niin täydellisenä kuin suinkin ja työllään tuoda 1800-luvun kanteleen sointi, musiikki ja jopa tuoksu mahdollisimman alkuperäisenä meidän sähköisen aikamme käyttöön. Alkuperäisyyteen on pyritty noudattamalla heinäveteläiskanteleen mittoja ja rakennustapaa, naulatkin ovat puuta.”

Lea Lumme

Oppia kanteleenrakennukseen kangasniemeläiset olivat saaneet viulunrakentaja Carlo Bergmanilta ja kanteleenrakentaja Oiva Heikkilältä. Viritystappien pitävyyttä oli parannettu istuttamalla viritystapit kartiomaiseen reikään. Perusmateriaalina kanteleissa on käytetty honkaa, mutta myös leppää ja kuusta. Honkaa Lumme osti purettavien rakennusten seinistä. Kanteleet värjättiin petsaamalla, mutta myös savustamalla niitä 12 tuntia tarkoitusta varten tehdyssä savustuskopissa. Kansallismuseossa oli tehty tarkka rakennuspiirustus Heinäveden kanteleesta ja rakentajat kävivät katsomassa alkuperäistä museokappaletta monta kertaa museossa.  Valmistuneiden kanteleiden suhteen Lumme oli kriittinen. Hän kertoi Leisiölle, että valmistuneesta noin sadasta kanteleesta neljännes on viskattu vintille, koska niiden ei katsottu vastaavan alkuperäistä. Kuinka paljon Lumpeelan kanteleita rakennettiin ja koska rakentaminen loppui, ei ole tiedossa.

Kaksi Lumpeelan kannelta

Lumpeelan verstaan kanteleen mallina toimi Heinäveden Kerman Köntänniemestä Suomen Kansallismuseoon vuonna 1914 saatu kantele numero KF2016. Kansallismuseon esinekortissa soitin on kuvailtu seuraavasti:

Viisikielinen kantele. Yksipuinen, tasapohjainen koppa on koverrettu päältäpäin ontoksi ja peitetty kannella. Kansi on upotettu paksuudeltaan koppaan ja kiinnitetty kahdella tuohivanteella. Museoon tullessa kanteleessa on ollut kaksi vaskikieltä, muut kielet on lisätty museossa. Kannessa on kaksi kaarevaa ääniaukkoa, pituudeltaan 2,8 ja 2,9 cm. Rautavartaan toinen pää on upotettu ponteen, toinen pää on kiinnitetty ponnen lohjettua rautalenkillä. Alkuperäisluetteloinnin mukaan puiset viritystapit ovat kanteletta uudemmat. Niiden pituus vaihtelee välillä 9-9,5 cm. Kanteleen kärjessä on pieni kierukka ja siinä reikä. Soitin on tummunut.

Kari Dahlblomin kantelekokoelmaan kuuluu kaksi Lumpeelan kanteleverstaan kannelta. Kari ja Tuula Dahlblom kävivät ne hakemassa Kangaslammelta vuonna 1977. Vaaleampi kantele on rakennettu melko tarkasti museokanteleen mallin mukaan, mutta musta kannel poikkeaa tästä jo paljon.

  • Museokantele  vaalea tumma
    • Pituus 650 670 590
    • Leveys 120 105 120
    • Korkeus 45 47 45

Lea Lumpeela lahjoitti tapansa mukaan yhden kanteleen Dahlblomeille ja toisen he ostivat.  Kanteleita myytiin Helsingissä Kalevala-korun myymälässä.

Muita perinnerakentajia

Heinäveden kanteleesta kiinnostui jo 1950-luvulla Alfred Kolehmainen. Hän teki useita kenttämatkoja Erkki Ala-Könnin kanssa ja keskusteli hänen kanssaan kanteleista. Kolehmainen oli töissä  Museovirastossa 1950-luvulla, missä hän tutustui kanteleeseen.  1950-luvun puolivälin paikkeilla Kolehmainen teki kanteleenrakennuspiirustuksen ja ohjeet Kotiteollisuusyhdistykselle. Mallina tässäkin tapauksessa oli Heinäveden kantele. Onko tämä mahdollisesti ollut se piirustus jota Lumpeelan verstaassa käytettiin, ei ole tiedossa. Viisikielinen-lehdessä (4/1990) Kolehmainen kertoo periaatteistaan:

Niin, mielestäni kanteletta pitää kunnioittaa sekä soitossa että rakentamisessa. Ei saisi tehdä liian hienoa jälkeä, sillä työnjäljen pitää kanteleessa näkyä. Samoin suosittelisin savustamista, en lakkoja.

Omalle kanteleenrakennukselleni Leisiön artikkeli Lumpeelan kanteleista toimi suurena innoittajana ja tien näyttäjänä. Olin aloittanut kanteleenrakennuksen vuonna 1977 ja aivan samalla tavoin menin Kansallismuseoon tutkimaan museosoittimia, pyrin autenttisuuteen, mutta en kuitenkaan vielä savustanut kanteleitani.  Vuonna 1984 julkaisin näistä tuloksena yhdeksän viisikielisen rakennuspiirustukset, mukana myös heinäveteläinen. Kolehmaisen piirustusta en ole nähnyt vieläkään ja kanteleista ei tullut puhuttua hänen kanssaan sanaakaan, kun hän  toimi opettajana oman kouluni huonekalurestaurointiosastolla 1980-luvulla.

Näin jälkeenpäin tulee mieleen ajatus, kuinka olisi käynyt, jos Lumme olisi päätynyt käyttämään kanteleissaan alkuperäisiä vaskikieliä, eikä modernia teräslankaa? Kolehmainen kirjoittaa:

Alun perin kielet olivat jänteistä tai vaskesta. Näitä on nytkin suositeltava.

Kantele kouluun -projektia ei olisi voinut toteuttaa perinteisesi rakennetuilla kanteleilla 1980-luvun alussa. Tuotanto oli pakko saada nopeaksi ja hinta halvaksi. Olin rakentanut jouhi- ja suolikielisiä kanteleita jo 1970-luvulla, mutta perinteen pariin palasin vasta 2000-luvun alussa. Ensimmäiset vaskikielet laitoin vuonna 2003 Heikki Laitiselle tohtorinlahjaksi tekemääni kanteleeseen. Vuonna 2008 Arja Kastinen loihti Ontrei Malisen kanteleen vaskikielistä ennenkuulumattoman soinnin levyllään Vaskikantele.

Lähteet:

  • Kettunen, Antti (1990) Alfred Kolehmainen, lukkojentutkija. Kansanmusiikki 4/1990
  • Leisiö, Timo (1976)  Uudesti syntynyt Heinävden kannel. Kansanmusiikki 1-1976
  • Nieminen, Rauno (1984) Viisikielisen kanteleen rakennuspiirustuksia 1. Kasanmusiikki-instituutti
  • Arja Kastinen (2008) Vaskikantele
  • Alasmaa, Anne 2003 ”Aikamme amatsoonit”: Akateemisten Naisten Karjala-Seura osana oikeistoliikehdintää 1922–1944. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2003894810
  • Tarja Lummeen kirje 1.2.2009

teksti: Rauno Nieminen

Kantele 1/2010