Tulenpuhaltaja Anu Pölkki lohikäärmeen hahmossa puhaltaa kehrään tulen. kuva: Jani Kallioinen
Kun käsityöläisillä on takana 25 yhteistä vuotta ja 26 000 pienkannelta, alkaa tunne-elämä vaatia huoltoa. Kantelevuorta vyörytellessä tulee outoja pakkoajatuksia, niistä ei oikein tohdi puhuakaan. Ehkä jotkut soittajatkin tuntevat joskus jotain kummaa monikielisen elämänkumppaninsa kanssa?
Mutta kun ahistaa, niin uhotaan. Hienon tavaran poisantaminen, tietenkin näyttävästi, on vanha perinne eri puolilla palloa. Maine kasvaa, ainakin. Uhoanti tunnetaan kansatieteessä useimmiten nimellä potlatchl, Pohjois-Amerikan itärannikon intiaanien kielellä.
Soitinrakentajien nurkkiin oli vuosikymmenten mittaan kerääntynyt satamäärin pimeässä erinomaisia pienkanteleita, joita ei voinut panna myyntiin. Niistä eroon pääsemiseksi järjestimme kesällä 2009 ensimmäisen Kantelepotlachin – Uhoannin.
Pitkin kesää puskaradio kertoi yleisölle, että nyt saa kanteleita kun vain on hyvä selitys. 3–20 kpl nippuja lähti maailmalle niin, että 12.8.09 oli enää 13 susikannelta vailla kotia. Ei niitä ihan noin vain annettu: Jokaisen piti antaa tosi hyvä selitys, miksi juuri hänelle.
Illalla 12.8. sitten kokoontui perinnetietoisia ihmisiä ja verstaan väkeä Uhoannin loppuhuipentumaan. Tervetuliaslaulun jälkeen hoidettiin sieluja, ja alettiin soittamalla ”Tässä on mansikkasointu”; joka soinnun lopussa kantele nuotioon, ja toinen soittaja jatkoi, heitti ja vuoro vaihtui. Uhoannin äärimuotokin kokeiltiin, ei olla lälläreitä!
piirros: Pinja Palonurmi
Vielä oli laatikossa kahdeksan kannelta nuotiopuiksi, mutta isopartainen miehenkorsto tuli selittämään: ”Oravikosken Pikkumartat tarttee kanteleita, ei saa polttaa.” – Annoin yhden. Korsto jatkoi: ”Nyt tulee muille paha mieli, jos on vain yksi…” – Hän vei sitten viimeiset kanteleet, kun oli vakuuttanut, että mukana on myös Martteja.
kuva: Jani Kallioinen
Kantelekehrä oli siunannut yleisöä korkeuksistaan koko ajan. Musta lohikäärme hiippaili paikalle ja alkoi puhaltaa kolmimetrisiä liekkejä Kehrään; ainakin lapset jo vähän säikkyivät, jos myös viehättyivätkin. Kovalla työllä Kehräkin syttyi pimenevään iltaan. ”No sitten paistettiin makkaraa kanteletulilla, juotiin mielijuomia ja oltiin helpottuneita. Nurkat on putsattu, seuraavan kerran kymmenen vuoden päästä.”
teksti: Jyrki Pölkki
Kantele 3/2009