wiikko_sanomatTämän vuoden ensimmäisessä Kantelelehdessä oli Mirva Minkkisen sykähdyttävä artikkeli Sibeliuksesta ja kanteleesta. Oli ihailtava teko hankkia lupa Sibeliukselle lahjoitetun kanteleen konserttikäytölle. Toivottavasti kantele ja sen hienoksi todettu sointi tallentuu pian levylle. Saanen vielä jatkaa Sibeliuksesta ja kanteleesta yhden laulun verran, sillä tätä laulua voi täydellä syyllä suositella kanteleensoittajien toiseksi kansallislauluksi.

Ensimmäinen on tietysti kaikille tuttu Väinämöisen kanteleensoitto. Siitä on Kalevalassa ja Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa tallella niin monta erilaista muunnelmaa, että niistä riittää jokaiselle ikioma.

Mutta entäs tämä toinen kanteleen kansallislaulu? Sataviisi vuotta sitten Sibelius sovitti pianolle kuusi suomalaista kansanlaulua. Hän halusi osoittaa, että jos kansansävelmiä sovitetaan, sitä ei ole pakko tehdä kaavamaisimmalla tavalla duurissa ja mollissa eikä yksinkertaisimmin rytmein. Soinnutus ei saa tukahduttaa sävelmää. Sovittajan täytyy eläytyä sävelmään ja sen syntyaikaan ja antaa sointujen syntyä tuosta kokemuksesta. Erik Tawaststjerna toteaakin sovitukset näytteiksi ”radikaalista modaalisesta soinnutuksesta ja Bartókia enteilevästä pianokudoksesta”. Sibelius oli edellä aikaansa. Tuntuu siltä, että nykykansanmuusikotkin ovat tietämättään hyvin lähellä Sibeliuksen ajatuksia ja tekoja.

Kuudesta kansanlaulusta neljäs on nimeltään Tuopa tyttö, kaunis tyttö kanteletta soittaa. Muiden laulujen otsikot ovat lyhyitä, korkeintaan yhden runosäkeen mittaisia (Minun kultani, Sydämestäni rakastan, Ilta tulee, ehtoo joutuu, Velisurmaaja, Häämuistelma). Neljännen laulun otsikkoon Sibelius on merkinnyt kaksi runosäettä, epäilemättä siksi, että kaikki varmasti saisivat tietää, että kysymyksessä on nimenomaan kanteletta soittava tyttö. Sovitus on valoisa ja heleä, Tawaststjernan mielestä jopa vallattoman hilpeä. Laulu ei kuulosta mollilta. Piano vyöryy, helisee, väreilee aurinkoisen C-duuritaustan yksinkertaisen g-mollisävelmän ympärille. Matalat soinnut kumisevat ja soivat pitkään ja tuovat mieleen kanteleen alinten kielten huminan. Sovitus muistuttaa hieman Sibeliuksen kymmenen vuotta aikaisemmin säveltämää viidettä pianoimpromptua, jota kanteleensoittajat nykyään vaikuttavasti soittavat. Ehkä sekin on kanteleimprovisaatio.

Miksi Sibelius sovitti juuri nämä kuusi laulusävelmää? Viisi ensimmäistä kuuluivat 1800-luvun lopun suosituimpiin ja rakastetuimpiin. Ne oli kaikki julkaistu ensimmäisessä suomalaisten kansanlaulujen sovituskokoelmassa Suomen kansan laulantoja, pianolla soitettavia, joka oli ilmestynyt 1849. Kokoelman oli toimittanut H. A. Reinholm. Osan sävelmistä hän oli itse merkinnyt matkoillaan muistiin, osan hän oli saanut muilta. Tuopa tyttö -laulu oli ollut pääkaupungissa tuttu jo ennen kokoelman ilmestymistä, sillä Fredrik Pacius, Maamme-laulun säveltäjä, oli tehnyt siitä mieskuorosovituksen jo vuosikymmentä aiemmin. Ylioppilaslauluna sillä oli epäilemättä ylistetty niin naisten kuin kanteleensoitonkin ihanuutta.

Mistä sävelmä on peräisin? Sehän on kuin rekilauluksi venytetty kalevalainen runosävelmä, joka kiemurtelee viisikielisen kanteleen asteikolla ja jonka ensimmäinen jakso päättyy tavallisimmalla tavalla asteikon toiselle sävelelle, toinen jakso perussävelelle. Eräässä 1820-luvun käsikirjoituksessa samantapaisen sävelmän nimenä on Paimen soitto. Kantele- ja jouhikkosävelmissä samantapainen on numerolla 28. Sen oli O. A. J. Carlenius merkinnyt muistiin Kerimäellä 1880-luvulla, ja soittaja oli sanonut, että näin sitä soitettiin vuosisadan alkupuolella.

Laulun runo on ensimmäisen kerran julkaistu Turun Wiikko-Sanomissa, ensimmäisen vuosikerran viidennessä numerossa helmikuussa 1820. Vuosisadan ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti ilmestyi nelisivuisena kerran viikossa ja sitä toimitti yliopiston historian opettaja Reinhold von Becker. Hän on jäänyt historiaan opettajana, joka antoi Lönnrotille virikkeitä Kalevalan keksimiseen.

Becker julkaisi saman vuoden lopulla lehdessään omia runolaulutallennuksiaan, muun muassa Väinämöisen kanteleensoiton lavean kuvauksen. Mutta tuossa helmikuun numerossa hän oli erityisellä irrallisella lisälehdellä halunnut julkaista tämän uudemman säkeistölaulun. Otsikkona on Laulu kanteletta soittawalle Tytölle. Siinä on siis serenadin sävyä, vaikka toisaalta useissa säkeistöissä Tyttöä sinutellaan ja puhutellaan opastavasti.

Alaviitteessä Becker kertoo runon taustasta: ”Tämä laulu, jonka minulle on lähettänyt Tukkholmista Majuri ja Ritari Joh. Henr. Lemke, sanotaan olewan  Kuopion entisen Kirkkoherran, Rowastin ja Ritarin Nils Agander wainajan tekemä. Se lauletaan Sawolaisilta samalla tuonilla, jolla muutamat Sawon Mamselit laulaawat näin alkawata Ruotsinkielistä weisua: I dyster enslighet jag ensam går – ja niin eespäin.”

Mainittu Nils (tai Nikolai) Agander (1722–1803) oli ollut ennen Kuopiota Ristiinan kirkkoherrana, ja eräs tutkija arvelee, että hän olisi silloin sepittänyt laulun Lemken äidin, Ristiinan silloisen kappalaisen tulevan vaimon, häihin 1770-luvulla. Herrasväen piirissä oli tuohon aikaan yleistä, että ystävät sepittivät juhliin uusia henkilölauluja. Usein ne painettiin arkkiveisuina. Tällä kertaa laulu oli kuitenkin jäänyt käsikirjoitukseksi. 

Laulu ei siis alun perin ole ollut kansanlaulu, mikäli alaviitteeseen on luottamista. Sen laulaminen on edellyttänyt herrasväen Mamseleilta ruotsinkielisten laulujen tuntemusta. Kanteleensoitto ei tunnu vertauskuvalliselta, vaan erittäin konkreettiselta. Tässä lienee siis uusi todiste siitä, että kantele ei entisaikaan, esimerkiksi 1700-luvulla, ollut pelkästään kansansoitin, vaan kaikkien suomalaisten, niin herrasväen kuin talonpoikienkin instrumentti. Laulun toinen alaviite liittyy savolaiseen kanteleensoiton historiaan. Viite selittää viimeisen säkeistön ensimmäistä riviä: ”Savossa sanotaan ennen olleen Sorsa niminen mies, joka oli kuuluisa kanteleen soittaja; ja sentähen merkihtee ehkä viimesen värsyn ensirati niin paljon kuin: soita niin kauniisti, kuin se Sorsa niminen mies ennen soitti.”

Kansanlaulu Aganderin laulusta tuli ilmeisesti julkaisemisen jälkeen. Kun ruotsinkielinen laulu ei ollut tuttu, sävelmäksi otettiin viisikielisen kanteleen improvisaatiolta tuntuva melodiakulku. Kenen ansioksi tämä loistava oivallus on luettava, emme tiedä.

Mutta vielä on kerrottava tarina, joka puoltaa laulun asemaa kanteleen kansallislauluna. Kuuluisin runolaulaja Suomen Suuriruhtinaanmaan rajojen sisällä oli ehdottomasti Simana Sissonen Ilomantsin Mekrijärveltä. Samassa pihapiirissä hänen kanssaan asui 1840-luvulla kolme muutakin mahtavaa runolaulajaa, jotka istuivat usein iltaa, eikä laululla ollut silloin loppua. Nuorin neljästä oli nelikymppinen Jyrki Sissonen, joka laulamisen lisäksi soitti istunnoissa 5- ja 8-kielistä kannelta, milloin soolona, milloin laulua säestäen. Jyrki oli monipuolinen muusikko, joka hallitsi monia soittimia. Olisipa hänen kanteleensoittoaan tallella!

arkki

Kesällä 1879 Mekrijärvelle saapui runonkeruumatkallaan nuori maisteri Paavo Cajander, runoilija, joka on meille tutuin Maamme-laulun suomentajana. Hän merkitsi muistiinpanovihkoonsa 74-vuotiaan Jyrki Sissosen lauluja, muun muassa nämä kaksi tässä käsiteltyä. Väinämöisen kanteleensoitossa on 87 säettä, Tuopa tyttö -laulussa kahdeksan säkeistöä, vain yksi vähemmän kuin Turun Wiikko-Sanomissa aikanaan. Muutaman säkeistön Jyrki lauloi sanasta sanaan lehden mukaisena, muutamissa säkeissä oli pieniä muutoksia. Merkittävin muutos lienee ensimmäisen säkeistön neljännessä säkeessä. Lehdessä seisoo: Monen miehen hywän mielen / Taitawasti woittaa. Jyrki laulaa Cajanderin mukaan: Hyvät mielet, monet mielet / taitaa vaski voittaa. Jyrkillä itsellään oli epäilemättä vaskikielinen kantele.

 

On siis monia syitä ottaa laulu jälleen ohjelmistoon, jopa harkita sen nostamista uudestaan tunnuslauluksi. Nuoruuden onni on tänäänkin katoavaista. Elämä on lyhyt ja kerrallinen. Viisainta on elää tässä hetkessä. Ja soittaa kanteletta. Niin kaikki sujuu syvällisemmin, keveämmin, viekoittelevammin ja tunteikkaammin.  

Turun Wiikko-Sanomien 5:nen Numeron Lisäys-Lehti.
5:tenä Päiw. Helmekuussa W. 1820.

Laulu kanteletta soittawalle Tytölle.

Tuopa Tyttö, kaunis Tyttö,
Kanteletta soittaa,
Monen miehen hywän mielen
Taitawasti woittaa.

Tuompa kynnet sekä sormet
Nopeasti napsaa,
Tuon käsissä, tuon näpissä
Kielet kauniist kapsaa.

El’oo arka, Piika parka,
Kato Pojan silmiin!
Kuin näät miehen kelwollisen,
Pyri pian pariin!

Juomariin ja tuhlariin
Ei tule sinun luottaa:
Laiska – köyhää kehnomp wielä –
Surut sullen tuottaa.

Wiettelijän wietoksia
Wakasesti wältä;
Muutoin sullen mureh-päiwät
Walmistetaan hältä.

Ole nuorra ilosa, tee
Leikki kunnialla;
Kunniata tyttö on
Kuin halme, joss’ on halla.

Nuoren ilot, naisen naurut
Pian sulta puuttuu;
Siinä leikin loppu on, kuin
Piika waimoks muuttuu.

Soita sitten, Kaunis Waimo,
Wielä kantelettais,
Tuuwittaissa lapsiasi
Ilahuta miestäis.

Soita Sorsan kanteletta,
Wesillä kuin kulet;
Niin sä monet mieli-pahat
Hänelt’ ulos-sulet.

teksti: Heikki Laitinen

kuvalähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto

Kantele 3/2008