Uusi vuosi, uudet kujeet. Näin myös musiikissa, jota usein pidetään aikamme peilinä. Sävelten kautta säveltäjät peilaavat aikaansa ja sen ilmiöitä, esittäjät heijastelevat tuntojaan. Mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme? Samat tekijät vaikuttavat niin säveltäjän, esittäjän kuin kuulijankin kokemukseen musiikista. Nämä tekijät ovat vahvasti läsnä myös taidekanteleensoiton pedagogiikassa. Minne me taidesoittajat olemme alaamme suuntaamassa?

Taidekanteleensoiton opetuksen kehityksessä on tähän päivään mennessä otettu jo monia isoja merkittäviä askeleita. 1970-luvulla musiikkiopistoissa tehtiin ensimmäiset kurssisuoritukset taidekanteleen soitossa. Vuonna 1984 aloitettiin Lahdessa taidekanteleen ammattiopetus Anneli Kuparisen johdolla, mikä osaltaan mahdollisti ammattitaitoisen opetuksen leviämisen yhä laajemmalle musiikkiopistoihin. Vuonna 1987 kantele hyväksyttiin osaksi Sibelius-Akatemian esittävän säveltaiteen koulutusohjelmaa, jossa Ritva Koistinen on ohjannut lukuisia taiteilijoita yhä syvemmälle kanteleensoiton saloihin. Kanteleen kuulumisella osana musiikkiyliopiston esittävän säveltaiteen koulutustarjontaa on ollut merkittävä vaikutus taidekanteleen aseman vakiinnuttamiseen taidemusiikin konserttisoittimena.

Suurena haasteena taidekanteleensoiton opetuksen alkumetreiltä alkaen on ollut tarkoituksenmukaisen ohjelmiston vähyys. Opetusta käynnistäessä alalla toimineet pedagogit tekivät loistavaa työtä etsimällä opetusmateriaalia mm. harppu- ja pianokirjallisuudesta sekä käynnistämällä sävellystilaukset soittimelle.  Tällä kaikella oli suuri merkitys sille, että kantele on taidemusiikkipiireissä nykyään vakavasti otettava konserttisoitin. Tähän mennessä taidekanteleen taiteilijapedagogeja on yksinomaan Sibelius-Akatemiasta valmistunut jo 20. Tämän lisäksi tulevat vielä ammattikorkeakouluista valmistuneet pedagogit. Kantelesävellysten määrä on kasvanut huimasti ja säveltäjien lisäksi myös konserttiyleisö tuntuu innostuneen kanteleesta. Esitettävät ohjelmistot ovat monipuolistuneet. Musiikkiopistojen kanteleen hakijamäärät ovat nousussa. Töitä taidesoittajilla tuntuukin riittävän. Kaikesta tästä huolimatta Sibelius-Akatemian esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa on tällä hetkellä kuitenkin vain viisi opiskelijaa.  Tätä tilannetta pitää myös Sibelius-Akatemian kantelemusiikin lehtori Ritva Koistinen hyvin huolestuttavana. Lisää opiskelijoita alalle tarvittaisiin.

Ammatilliseksi taidesoittimeksi kehittymisen myötä, kantele on kohdannut uusia haasteita myös lasten ja nuorten opetuksessa. Ohjelmistoissamme on edelleen monipuolistumisen tarvetta peruskurssi- ja musiikkiopistotasolla. Soittimellamme ei ole taidesoittimena pitkiä traditioita kuten viulussa tai pianossa. Meidän on itse yhä edelleen luotava traditiotamme ja muokattava opetusmateriaaliamme sellaiseen suuntaan, jolla voimme oppilaillemme antaa kattavan kokonaiskuvan soittimemme ulottuvuuksista. Ammattitason ohjelmistojen edellyttämille teknisille ja tulkinnallisille vaatimuksille on myös ohjelmistollisesti kyettävä luomaan tarkoituksenmukaiset lähtökohdat jo perusopinnoissa. Edustamme edelleen kehittyvää taidesoitinta, jonka aseman eteen on tehtävä töitä. Ohjelmistoja on siis kehitettävä ja soittajia innostettava. Muuten uhkana on, että menetämme jo saavutetut etuudet – asemamme vakavasti otettavana konserttisoittimena, jonka taitajaksi voi kouluttautua myös maamme ainoassa musiikkiyliopistossa, Sibelius-Akatemiassa.

Käsitykseni taidemusiikista

Kouluaikana pyörittelin mielessäni vielä monenlaisia ammattihaaveita. Ennen kuin musiikkialalle ajautuminen oli selvää, koulussa tekemäni ammatinvalinnan testi katsoi minulle osuvimmaksi ammatiksi draamapedagogin. Ihmettelin tätä testin tulosta suuresti. Teatterimaailmaan minulla ei ollut juuri minkäänlaista kosketusta. Ajatus draamapedagogina toimimisesta tavallaan kyllä kiehtoi, muttei kohdannut omaa osaamista. Unohdin testituloksen ja vähitellen oma käsitys musiikista ammattina alkoi muotoutua. Klassinen musiikki tuntui ensin tyylillisesti kuitenkin jollain tavoin vieraalta ja etäiseltä. Pelkäsin, että työ olisi tylsää, koska tutkintovaatimusten mukainen musiikki ei tuntunut kiinnostavan moniakaan ikäisiäni nuoria. Pian kuitenkin oivalsin, että innostuminen on kiinni asenteesta. Opettajan innostus ruokkii myös oppilaan intoa. Asenne tarttuu ilman sanojakin niin hyvässä kuin huonossakin. Työtään voi jokainen tehdä itsensä näköisesti.

Joitakin vuosia sitten ammatinvalintatesti palasi mieleeni ja sain huomata nykyisen työni olevan hyvinkin lähellä draamapedagogin toimenkuvaa. Näen soittajan ohjaajana, jolla on ohjattavanaan näytelmä kymmenen roolin miehityksellä. Esitettävä musiikki luo näytelmälle lavasteet ja muut puitteet. Ohjaajan tehtävänä on – paitsi harjoittaa – niin myös karaktärisoida jokaisen roolin olemus sekä elävöittää lavastuksen maisemat tukemaan näytelmää kokonaisuudessaan. Kanteleen kohdalla käsien ja sormien, kymmenen näyttelijän, visuaalinen liikehdintäkin luo oman tärkeän lisänsä kuulijan kokemaan elämykseen. Parhaimmillaan soittaja sananmukaisesti pitää yleisön hyppysissään. Kokonaisvaltaisimmillaan musiikkiesityksessä integroituvat niin sävel-, sana-, tanssi-, kuva- kuin elokuvataidekin.

Musiikin herättämien tuntemusten kautta soittaja pääsee tutustumaan sielunsa maisemiin. Joskus musiikki herättää meissä muistoja, toisinaan se saa taas mielikuvituksemme lentämään. Uskomattomia visuaalisia näkyjä tai draamallisia elokuvia on mahdollista kokea. Vaikeitakin oman elämän tapahtumia, vastoinkäymisiä tai onnekkaita hetkiä, on usein helpompi kuvata sävelillä maalaillen kuin sanoin. Musiikissa hyvinkin henkilökohtainen löytää väylänsä ilmaisulle. Salaisimpiakin ajatuksiaan on mahdollista ilmaista musiikin kautta konserttilavalla suurellekin yleisölle ilman että tulee näitä ajatuksiaan kellekään paljastaneeksi. Vahvasti koettu ja läpi eletty musiikillinen esitys koskettaa aina: se on parhaimmillaan eräänlaista terapiaa niin soittajalleen kuin kuulijallekin. Kansanmuusikoille oman musisoinnin henkilökohtaisuus konkretisoituu ehkä helpommin mm. improvisaatioiden kautta. Taidepuolella musiikin yksilöllinen kokeminen on yhtälailla läsnä ennen kaikkea musiikin karaktääristen vaihteluiden aiheuttamien tunnereaktioiden myötä. Näihin tuntemuksiin heittäytyminen on aiheuttanut ainakin allekirjoittaneelle eräänlaisen riippuvuustilan.

Taidemusiikki ja yhteiskunta

Elämme tällä hetkellä yhteiskunnassa, jossa taideaineiden asemaa kouluissa on leikattu. Kaupunkien ja kuntien leikkaukset kohdistuvat valitettavan usein myös muihin kulttuurihankkeisiin. Yhä useammat nuoret voivat pahoin. Päättäjätasolla tähän ollaan vähitellen havahtumassa ja peruskoulun uudessa opetussuunnitelmassa haluttaisiinkin jällen vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa.

On selvää, että taideaineet tukevat yksilön tunne-elämän kehitystä ja ovat näin ollen ensiarvoisen tärkeitä. Olemmekin soitonopettajina varsin etuoikeutetussa asemassa saadessamme työskennellä lasten ja nuorten kanssa näin tunneherkällä alalla. Jokaisen soittajan yksilöllisen tunnemaailman kanssa myötäeläminen on yhteiskunnallisesti ennaltaehkäisevää terapiaa parhaimmillaan – terapiaa, johon yhteiskunnalla ei välttämättä tarpeenkaan tullen olisi varaa. Soitonopettaja parhaimmillaan on äiti, sisko, terapeutti, kaveri tai muuntuu miksi vaan tarvittaessa. Tällä on tärkeä kauaskantoinen vaikutus siis myös yhteiskunnallisella tasolla.

Taidemusiikille toivonkin tänä vuonna paljon tuulta siipien alle, jotta mahdollisimman moni soittaja pääsee sävelten siivin kaartelemaan eri aikojen yllä ja kokemaan kuinka musiikki vie mukanaan. Meidän opettajien on jaksettava puhaltaa yhteen hiileen ja kehittää ohjelmistoja yhä edelleen. Soittajilla on oltava käytössään kaikilla kurssitasoilla laaja valikoima hittejä vuosisatain takaa aina tähän päivään asti. Meidän on suunnattava katseemme tulevaisuuteen ja mietittävä, millaisena näemme taidekanteleen aseman vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Mitä meidän on tehtävä päästäksemme siihen? Taidemusiikki musiikinlajina ei ole este lasten kiinnostukselle. Esteenä on ennen kaikkea meidän aikuisten asennoituminen taidemusiikkia kohtaan. Mikäli ajattelemme taidemusiikin vaikeatajuisen elitistisenä, lapsikin omaksuu asenteemme.  Mikäli pedagogeina arastelemme soitattaa oppilaillamme taidemusiikkia, ajaudumme helposti komppien suohon.

Vauvojen kyky suhtautua avoimesti kaikenlaiseen musiikkiin vanhempiensa taustoista riippumatta on osoitus siitä, kuinka opittu asenne ohjaa suhtautumistamme musiikkiin. Musiikkileikkikoulun vauvaryhmälle musiikin tyylilajilla ei ole merkitystä: musiikki koskettaa sisällöllään. Tästä johtuen useat sinfoniaorkesterit ovatkin suunnanneet erilaisia konsertteja ja pidempikestoisia projekteja pienille lapsille. Konserttien ja projektien tarkoituksena on kasvattaa tulevaa konserttiyleisöä. Toivoisin samaa rohkeutta meille taidekanteleensoittajille. Uskalletaan uskoa taidemusiikin voimaan ja jaksetaan kehittää alaamme siihen suuntaan, jollaisena toivomme sen tulevaisuudessa kukoistavan. Onhan meillä ainutlaatuinen mahdollisuus olla itse yhä edelleen luomassa alamme traditioita.

teksti: Mirva Minkkinen

Kantele 1/2010