Ismo Sopanen

Viime lehdessä luvattiin poimia paloja Kantele-lehden sivuilta vuodesta 1989-1998. Materiaalia on kuitenkin jo noina vuosina niin paljon, että mennään viiden vuoden pätkissä. Nyt siis kurkistamme lehtiin Suomen lamavuosien ajoilta 1989-1993. Lamaa ei sivuilta tule silmille – pikemmin päinvastoin.

”Kantele-lehden tarkoituksena ei ole toimia vain kylmänä tiedon välittäjänä tai tapahtumakalenterina, vaan myös virikkeiden, jopa opetuksen välikappaleena ja jäsenten tuntojen tulkkina”, kirjoittaa Ismo Sopanen ensimmäisen vuosikymmenen viimeisen lehden pääkirjoituksessa.

Lue loppuun

– Olen onnellinen siitä, että lehti löysi oman paikkansa, iloitsee Timo Väänänen kuva: Ilari Ikävalko.

Kantele-lehti täyttää tänä vuonna 33 vuotta. Lehden tekemisen aloitti Ismo Sopanen, jonka jättämään vahvaan perintöön tarttui kuusi vuotta sitten Timo Väänänen. Nykytekniikkaa ja omaa laajaa osaamistaan hyödyntäen hän luotsasi lehden uusille urille. Järjestölehdestä vakiintui näyttävä aikauslehti. Timo Väänäsen luovuttaessa lehden seuraajan käsiin, on aika kysyä häneltä, miten kaikki oikein kävi ja mitä tästä eteenpäin.
Lue loppuun

Kantele-lehden siirtyessä uuden tekijän käsiin, on sopiva hetki kurkistaa, millainen lehti on ollut aikaisemmin. Mistä asioista on

Kantele-lehden ensimmäinen numero 1979. Kuva: Outi Sané, joka myös selasi ensimmäisten vuosien lehdet.

kirjoitettu ja mitä lehdelle on tapahtunut. Lehti vakiintui neljä kertaa vuodessa ilmestyväksi ja nykyisen kokoiseksi melko nopeasti alun jälkeen. Suurin muutos on tapahtunut ulkoasussa, kun värikuvien käyttö tuli mahdolliseksi. Kiinnostavia juttuja on kirjoitettu joka vuosi. Lue loppuun

Majamäen kromaattisen kanteleen opas

Kanteleelle on vuosien saatossa kirjoitettu melkoinen määrä erilaisia oppikirjoja. Pienkanteleelle tarkoitetut oppaat rajaan tämän artikkelin ulkopuolelle. Isolle kanteleelle painetuista kouluista suurin osa on tarkoitettu ptkältä sivulta soittoa varten. On merkille pantavaa, että 1900-luvun alun ensimmäisissä kantelekouluissa kehotetaan soittamaan toisin päin kuin suurin osa kansansta soittaa. Selityksiin en tässä yhteydessä puutu. Lyhyeltä sivulta soittoa varten on tiedossani vain Elias Lönnrotin käsikirjoituksena oleva kantelekoulu 1800-luvulta, Musiikki Fazerin 1920- tai 1930-luvulla julkaisema opasvihkonen, Tytti-Leena Laasasen Perinteellisen suurkanteleen opas vuodelta 1991 ja kirjoittamani Itäkarjalaisen kromaattisen kanteleen koulu vuodelta 1987.

Seuraavassa esittelen arkistojeni kaksi harvinaisempaa kanteleen soitonopasta. Ensimmäinen on Musiikki Fazerin ohje kanteleen soitolle lyhyeltä sivulta. Julkaisu on Efraim Kilpisen konserttikantele-mainoksesta päätellen ilmeisesti painettu 1920 tai -30-luvulta. Suppeahko opas perustuu kielistön alle asetettaviin kaavakkeisiin. Keskiaukeamalla on 28-, 30-, 32-.ja 36-kielisille kanteleille virityskaavio ”Moll n:o 1.” ja ”Dur n:o 1.” (=a-molli ja C-duuri). Vastaavanlaisia kaavakkeita on käytetty nuottien asemasta mm. sitroissa ja ainakin virolaisissa kanteleissa. Vihkosen viimeisellä sivulla on ”Kantele kirjastossa” lueteltu 50 numeroitua sävelmää. Ne eivät siis ole nuotteja, vaan kielistön alle asetettavia kaavakkeita. Olisi mukava tietää onko niitä jollakin vielä tallessa?

Lue loppuun

Kohtaus viimapakkasessa

polhokantoOlen viettänyt viimeiset viisi vuotta kirjailija Kalle Päätalon valtavan, itse asiassa maailman suurimman, elämankerran, Iijoki-sarjan parissa. Sattumalta oman kotimme kirjastosta löytyi tuon 26-osaisen kirjasarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika. Luin sen ja jäin koukkuun. Vuodet vierivät, luin sarjaa kotona, matkalla, Saksassa asuessamme ja jälleen sieltä palattuamme ihan viime kevääseen saakka.

Sarjan viimeinen osa, vuonna 1995 ilmestynyt Hyvästi Iijoki päättyi Päätalon unelman täyttymykseen, ensimmäisen romaanin Ihmisiä telineillä ilmestymiseen tasan viisikymmentä vuotta sitten hänen 39-vuotissyntymäpäivänään 19.11.1958. Lukijat halusivat kuitenkin tietää, miten päähenkilöitten elämät menivät. Niinpä kirjailija päätyi sittenkin tiivistettynä kertomaan kirjailijan uransa ja elämänsä ehtoon tapahtumia ja kirjoittamaan vielä yhden kirjan, josta minulla ei ensin ollut aavistustakaan. Minulle tuli sarjan luettuani vieroitusoireita ja päätin lukea muitakin Päätalon kirjoittamia kirjoja. Lue loppuun

finstromeskoKanteleharrastuksella on Meri-Lapissa vahva jalansija. Soitinta on opetettu siellä kymmeniä vuosia, mutta 1990-luvun alussa kanteletoiminta alkoi saada määrätietoisemmat puitteet. Kuinkas muuten kuin innokkaan ja aktiivisen puuhamiehen ansiosta.

Seitsemäntoista vuotta sitten kemiläinen Esko Finström vietti 55-vuotispäiviään ja sai kanteleenrakennusta harrastavalta ystävältään lahjaksi 10-kielisen kanteleen. Samalla ystävä tokaisi Finströmille, että panepa pystyyn kanteleharrastus, kun sinulla ei ole muutakaan tekemistä. Laulua lapsesta asti harrastaneelle ja jo varhain kanteleeseen tutustuneelle Finströmille musiikki on rakas asia, joten hän ryhtyi tuumasta toimeen. Tekemistä häneltä ei tosin puuttunut, sillä ansiotyön ohella hän oli jo pitkään toiminut erilaisissa luottamustoimissa ja laulanut kuoroissa. 

”Menin saman tien mikrofonin ääreen, pistin kupin kiertämään ja pyysin siihen avustuksia kanteleensoittoa ja kansanmusiikkia edistävän yhdistyksen perustamiseksi. Näin Meri-Lapin kanteleensoiton edistämisrahasto sai alkunsa”, muistelee Finström.

Yhdistyksen taival eteni yhtä nopeasti kuin sen aloituskin. Yhdistys perustettiin helmikuussa ja jo huhtikuussa olivat ensimmäiset esiintymiset. Saman vuoden aikana jaettiin myös ensimmäiset stipendit lapsille ja nuorille.

”Jaamme aina esiintymisistä ja arpajaisista saadut rahat stipendeinä eteenpäin. Yhdistyksellä on myös muutama kantele, joita voi lainata, jos ei ole varaa oman soittimen hankintaan, ja vähävaraiset oppilaat voivat saada avustustakin oman soittimen hankintaan.” Lue loppuun

Alussa olivat kotimaa, kantele – ja Ismo. 

Neljän vuosikymmenen takaisessa Suomessa kantele oli katoamassa. Erkki Ala-Könni ja Martti Pokela pitivät ponnekkaita palopuheita henkitoreissaan viruvan viisikielisen puolesta. Ison kanteleen soittajia oli siellä täällä, ammattimaisia soittajia ja soitinrakentajia ei ollut edes kourallista. 1970-luvun alussa Tampereen Musiikkiopiston kanteleopettajaksi kutsuttu Ismo Sopanen sai urakakseen laatia Suomen ensimmäiset kanteleen peruskurssitutkintovaatimukset. Hän kaipasi kipeästi kommentteja, mutta kanteleväellä ei juuri ollut kontakteja toisiinsa. 

Ala-Könnin avustuksella Sopanen kokosi listan tuolloin tunnetuista kanteleensoittajista (32 kpl), lähetti heille kesällä 1976 kirjeen ja ehdotti voimien yhdistämistä. Tammikuun 15. päivänä 1977 Tampereelle Haarlan palatsiin kokoontui 15 henkilöä perustamaan Suomen Kanteleensoittajat ry:tä. Primus motor valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Rahaa yhdistyksellä ei alussa ollut, intoa siitäkin edestä. Töitä tehtiin talkoilla välillä yötä myöten, ja kokouksia pidettiin tiuhaan tahtiin mm. Sopasten kotona Tampereella. Itse kukin toi mukanaan oman osaamisensa ja välillä muutakin: 

Lue loppuun

Kanteleen taidemusiikin koulutus Sibelius-Akatemiassa sai alkunsa 20 vuotta sitten silloisella solistisella osastolla. Tuona aikana on kantelealalla tapahtunut paljon ja osaltaan koulutuksen kehittyminen on vauhdittanut alan toimintaa. Nykyään koulutus tapahtuu pianomusiikin osaston kanteleluokan puitteissa. 

”Monet asiat olivat kypsiä, kun koulutus alkoi. Ohjelmistoa oli juuri ja juuri riittävästi ja soittimen kehittäminen oli myös lähtenyt liikkelle. Soittajien taidon lisääntyminen vauhditti monia asioita”, pohtii Ritva Koistinen, joka on ollut koulutuksen pääasiallinen kanteleopettaja.

Lue loppuun

Ismo Sopasen varhaisimmat musiikkimuistot ovat äidin laulut. Kotona soi myös isän viulu sekä Sopasen sisarukset -trio. Ismon kanteleinnostuksesta sai alkunsa myös 30-vuotias Kanteleliitto.

Ismo Sopasen kiinnostus musiikkiin heräsi kymmenvuotiaana. Isä harrasti nuoruudessaan klassista ja viihdemusiikkia sekä myöhemmin kuorotoimintaa, äiti lauloi hengellisiä ja karjalaisia kansanlauluja. Aluksi Ismoa kiinnosti harmonikan soitto, mutta lopulta pitemmän korren vei kantele. Sen opiskelu järjestyi kotikauppalassa Nokialla asuvan kanteletaiteilija Marjatta Puupposen (myöhemmin Markkula) johdolla.

Lue loppuun

Muusikko Paul Salmisen 1920-luvulla kehittämän suomalaisen konserttikanteleen rakentamistyön jatkaja Sulo Huotari syntyi Karjalassa, Nuijamaalla maanviljelijäperheeseen. Sulon musikaalisuus ilmeni jo nuorena ja ensin mandoliini sekä sitten viulu tulivat nuorelle pojalle tutuiksi. Kun musiikki näytti innostavan, isä hankki hänelle vielä harmonikan. Sen soittamista riittävästi opiskeltuaan Sulo liittyi v. 1937 Saimaan Jazz -yhtyeeseen. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan, jossa haavoittui. Sotien jälkeen hän soitti haitaria tanssimuusikkona kahdeksan vuoden ajan, esiintyen yhdessä mm. Toivo Kärjen ja Henry Theelin kanssa. Sulo opiskeli keikkailunsa ohessa puusepäksi ja työskenteli mm. Viipurin Harmonikkatehtaalla, ja lopulta Lahteen muutettuaan 1960–1970-luvuilla huonekalutehdas Sotkan mallipuuseppänä.

Lue loppuun

Arkistot