1800-luku

”Jokkaisell o omat kyytisä”, sano Kaukolan muori ko uunilta putos. No, otin muorista vaarin ja valitsin tämän tien. Tai itse asiassa kökkyräisen polun, jolta ei juurakoita, eikä toisaalta myöskään sävähdyttäviä yllätyksiä näytä puuttuvan. Ajattomuuden matka menneeseen on samalla matka nykyisyyteen ja luo valoa matkalle tulevaisuuteen.

Arhippa Perttunen lauloi erään ikiaikaisen järisyttävän kuvauksen soittajan ja soittimen kohtaamisesta:

”Ei se soitto muilla soita
Kun ei soine laatijalla
Vangu vaivan nähnehellä”
Itseltänsä soittajalta
Kyynäl vieri silmältähän,
Toinen toisesta norahti
Häriämmät päätä pääskyn
Itseki metsän emäntä
Kantervoa kuulemahan;
Itseki veen emäntä
Rinnon ruokuhun ajaksen
Kantervoa kuulemahan
Kantervoi kalan evästä” Lue loppuun

Kaksi kolholaista kannelta. Taustalla Kari Dahlblomin loimukoivuinen kantele, josta on poistettu sävelvaihtokoneisto ja laitettu tilalle nylkyttimet. Edessä Pirkko Lintulan visakoivuinen kantele. kuva: Rauno Nieminen

Kolhon kanteletehdas nousi nopeasti ja sen tuotanto suunniteltiin niin suureksi, että sitä varten rakennettiin oma verstasrakennus. Kanteleita rakennettiin Paul Salmisen piirustuksilla. Sodan jälkeisenä aikana soitinten saaminen oli vaikeaa. Soitintuonti Saksasta tyrehtyi vuosikausiksi ja muissakaan sotaa käyneissä maissa ei soitintuotanto elpynyt nopeasti.

Einari Marvia toteaa Fazer-Musiikin historiassa, Fazerin Musiikkikauppa 1897–1947, että “sodan jälkeen soitinten tuonti oli aivan olematon”, mutta “vähitellen saatiin kotimaassakin käyntiin eräitten soittimien valmistus”. “Muunmuassa on ryhdytty valmistamaan mandoliineja ja kitaroita, joille on annettu tavanmukainen Fazer nimi. Kantelemestari Paul Salmisen piirustusten mukaan ryhtyi eräs soitintehdas rakentamaan liikkeelle Fazer-kanteleita, joiden suunnittelussa viimeiset äänitekniset kokemukset oli otettu huomioon. Yleisön jälleen herännyttä kiinnostusta tätä ikivanhaa kansallissoitintamme kohtaan kuvaa se, että Fazer-kanteleita on muutamassa kuukaudessa myyty 100 kappaletta.” Fazer panosti kanteleisiin, joiden menekki veti vertoja pianoille ja flyygeleille, joita Fazer myi vuonna 1946 ainoastaan 100 kappaletta, 1945 35 kappaletta ja 1944 vieläkin vähemmän.

Marvian kirja on julkaistu vuonna 1947 ja ehkä siksi hänellä ei ollut esittää kanteleiden myyntilukuja koko vuodelta. Mikä oli se soitintehdas joka näitä kanteleita valmisti? Asia selvinnee vielä Fazerin arkistoista, mutta vahvana ehdokkaana on myöskin Kolhon kanteletehdas. Kysymyksessä saattaa olla myös Kilpinen Kalajoelta. Muita satojen kanteleiden tuotantomääriin pystyviä valmistajia Suomessa ei ollut. Kitaroita ja kanteleita valmistavat yritykset, pietarsaarelainen Landola ja järvenpääläinen Jaakko Noso eivät valmistaneet vielä tässä vaiheessa kanteleita. Lue loppuun

Timo Lipitsä soitti omatekoista 10-kielistä kanneltaan Tampereen laulujuhlilla 1934. Lehdet kertoivat: ”Vanhuuttaan vapisevat kädet käsittelevät rakasta soitinta varmasti, ja virsujalka pyrki lyömään tahtia.” Kuvalähde: Vapriikin kuva-arkisto

Kanteleensoittaja, runolaulaja Timo Lipitsä kiersi aikoinaan laulu- ja soittomatkoilla eri puolilla Suomea ja tuli laajalti tunnetuksi. Hän kuoli 60 vuotta sitten Kiuruvedellä, kaukana synnyinseudultaan Suistamolta.

Raja-Karjalan pitäjistä Suistamo tunnettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa erityisesti runolaulun, kanteleen ja itkuvirren taitajistaan. Sieltä lähtivät liikkeelle myös vaeltavat esiintyjät, jotka tekivät runolaulantaa ja kanteleensoittoa tunnetuksi kaikkialla Suomessa. Kuuluisia runokyliä olivat Shemeikka, Lytsy ja Loimola. Koiton kylästä on lähtöisin vain yksi tunnettu laulaja: Timofei (Timo) Georginpoika Lipitsä. Hän syntyi kirkonkirjojen mukaan toukokuun 1. päivänä 1857. Isä, Georgi (Jyrki) Mihailinpoika (1832–1901) viljeli Koitonselässä pientä maatilaansa ja piti sen ohessa pientä rihkamatavarakauppaa. Äiti, Matrona Feodorintytär (1831–1859) oli kotoisin Suojärveltä Korpijärven kylästä. Hän kuoli 28-vuotiaana synnytykseen. Timo, esikoispoika jäi 2-vuotiaaksi. Isä avioitui vielä kahdesti; kolmesta avioliitosta hänellä oli kaikkiaan 14 lasta.

Timo Lipitsä on kertonut olleensa 1½-vuotiaasta noin 10-vuotiaaksi äitinsä veljen Johor Feodor Hilosen ja hänen vaimonsa Eudogia Hilosen hoidossa. He asuivat Shemeikan talossa Kontron kylässä. 11-vuotiaana Timo karkasi kotoa; isä oli rahtimatkoilla ja äitipuoli kohteli huonosti. Hän oli kolme vuotta Vitelessä, käveli kerjuulla, paimenessa ja jokivarressa uitoissa. Suistamon pitäjähistoria kertoo Lipitsän saaneen jo poikasena ”Vienan-Karjalassa kierrellessään kalevalaisten laulujen taitamisen alun”. Tutkija Leea Virtasen mielestä Lipitsän ohjelmistossa ei ole tästä merkkejä. Lipitsä on itse maininnut 34 eri informanttia, joilta hän oli lapsesta asti kuullut lauluja Suistamolla, esimerkiksi vanhemmiltaan, em. Hilosilta, vaimoltaan, Petri Shemeikalta ja hänen veljiltään sekä Iivana Onoilalta (sekä nuorena että laulumatkoilla).

Kotiin palattuaan Timo Lipitsä teki metsätöitä ja viljeli tilaa. Jyrki Lipitsä oli kanteleensoittaja, ja hän opetti pojalleen sen soiton ja rakentamisen taidon. Vanhanaikainen kantele oli hongan latvasta ja kansi kuusesta. Isä kehotti niin tekemään, koska Lue loppuun

Lumpeelan kanteleita. Kuva: Rauno Nieminen

Vuonna 1968 julkistettiin Marjatta ja Martti Pokelan, sekä Oiva Heikkilän yhteistyönä syntynyt  5-kielinen kantele. Kanteleen mitoitus noudatteli  Armas Koiviston kannelta, mutta jopa moderniksi voisi kutsua Pokeloiden designea. Soitin tehtiin puusepän koneilla osista liimaamalla ja lakattiin kiiltäväksi. Samaan aikaan kangaslammilaiset kanteleenrakentajat suuntautuivat rakentamisessaan vanhaan perinteeseen.

Lumpeelan kanteleverstaan organisaattori oli agronomi Lea Lumme joka sai innostuksen kanteleiden rakentamiseen 1960-luvun lopulla Kalevalan runoista 40. ja 44. Lea Lumme syntyi 16.1.1910 Kangaslammella ja kuoli 3.8.1994 saman paikkakunnan vanhainkodissa. Lumme valmistui agronomiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1933. Kiinnostus Kalevalaan ja karjalaiseen kulttuuriin oli saanut alkunsa jo 1930-luvulla. Opiskeluaikanaan Lumme oli ajan hengen mukaan kiinnostunut Karjalasta ja teki Saima Harmajan kanssa tutustumismatkan sinne vuonna  1933. Lumme oli Akateemisten Naisten Karjala-Seuran aktiivinen toimija ja sen viimeinen puheenjohtaja.  Varsinaisesti ammatikseen Lea hoiti kotitilaansa Lumpeelaa ja teki jonkin verran opettajansijaisuuksia. Hän oli erittäin aktiivinen yhteiskunnallisissa asioissa. Seitsemänkymmentäluvulla hän innostui toimimaan kulttuurin alalla ja suunnitteli perustavansa Kalevala-talon Kangaslammille. Hanke ei kuitenkaan toteutunut. Hän suunnitteli Kangaslammin kansallispuvun ja oli perustamassa museota paikkakunnalle.

Varmaankin tähän suomalaisen kulttuurin vaalimiseen liittyy myös Lue loppuun

Viime vuosien aikana olen taidemuusikkona hämilläni ja huolissani seurannut kantelemusiikin kehitystä. Kesän kilpailujen jälkeen minuunkin iski Wihurin Sibelius-palkinnon saaneen säveltäjä Kaija Saariahon ja Kanteleliiton puheenjohtaja Eva Alkulan tavoin pelko taidekoulutuksen romahduksesta. Radioista tutut sävelmät komppeineen täyttävät yhä useammin niin taidemuusikkojen kuin kansanmuusikkojenkin esitykset. Sitten on vielä osasto ”muu musiikki” –sekin komppeja pullollaan. Tähänkö moneen taipuva ja muuntuva monipuolinen kanteleemme on kuihtumassa? Valumassa osaksi komppien massaa. Minne jäi taidemusiikki?

Kuvittelemmeko opettajina tietävämme, että nuori soittajapolvemme haluaa yksinomaan komppeja ja mp3-soittimista tuttuja sävelmiä? Jätämmekö hyödyntämättä taideosaamisemme, josta meillä on tietämys ja korkea koulutus vain miellyttääksemme asiakaskuntaamme? Aliarvioimmeko lasten ja nuorten kyvyn innostua uusista virikkeistä ja uudenlaisesta musiikin maailmasta, joka tarjoaa lapselle kuin lapselle tasavertaisen mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen matkailuun – ajassa ja paikassa. Näinkö kannamme vastuun taidesoittajien musiikillisesta kasvatuksesta? Missä soivat hitit vuosisatojen takaa? Missä lapsi  tutustuu näihin ellei meidän ohjauksessamme? Kuka lapsen innostaa, ellemme itse ole innostuneita? Lue loppuun

Siika-, Pyhä- ja Kalajokilaakson alueella on pitkä kantelehistoriansa. Alueella on ollut tunnettuja kanteleensoittajia kuten mm. Pasi Jääskeläinen, Antti Rantonen, Riika Pentti, Anni Kääriäinen, Ilona Porma, Martti Pokela, Väinö Savikoski ja Samppa Uimonen. Alueella on myös oma kanteleensoittotyylinsä. Haapavesi valittiin kantelepitäjäksi vuonna 1985.

1980-luvulla kanteleensoitossa elettiin kuitenkin hiljaiseloa. Esiintyvät soittajat olivat tosi vähissä eikä toimintaa paljon ollut. Haapavedellä säikähdettiin, että kulttuuriperintö on menossa maanrakoon. Silloin päätettiin kutsua joitakin kanteleenystäviä perinteisenä kanteleensoittopäivänä eli Antinpäivänä perustamaan kanteleyhdistys ja pelastamaan alueen kanteleperintö. Jokilaaksojen kanteleyhdistyksen perustava kokous pidettiin siis Rantosella 30.11.1989.

Yhdistyksen toimialueena on Siika-, Pyhä- ja Kalajokilaaksojen alue. Pääpaikkana on Haapavesi Yhdistyksen aloittaessa toimintansa 20 vuotta sitten alueen kuntia oli 23. Nyt juhliessamme juhlavuotta alueella on 18 kuntaa, kuntien yhdistyminen ei ole onneksi muuten vaikuttanut toimintaamme muuta kuin lukumääräisesti.  Lue loppuun

Kolme Väinämöiskuvaa

On ihanaa lumoutua! Lumoutuessaan ihminen hämmästyy, ihmettelee, sitten (vielä, jos on hidasta tyyppiä) sulattelee ja lopulta ihastuu – ”että tällaistakin on!”. Minä lumouduin perinpohjaisesti vieraillessani Ateneumin Kalevala-näyttelyssä. Lumouduin vahvoihin Kalevala-pohjaisiin teoksiin, jotka puhuttelivat minua ihmiselämästä kertoessaan. Mutta ennenkaikkea lumouduin Väinämöistä ja kanteletta kuvaaviin taideteoksiin: mikä ylhäisyys, mikä suvereeni asema, mikä intensiteetti! Väinämöisen kuningasasema ja -asenne on kiistaton. Hän on ollut taiteilijoille varmasti kiitollinen kohde. ”Väinämöinen kanteletta soittamassa”-tyyppisiä maalauksia on tehty useita. Ne ovat luonnollisesti taiteilijan henkilökohtaisia tulkintoja Väinämöisen asemasta ja persoonasta.

Kantele on kuvattu useissa maalauksissa Väinämöisen mahtavana työkaluna, kulttivälineenä ja instrumenttina, jonka kautta Väinämöinen toimii Väinämöisenä. J.E. Kortmanin maalauksessa ”Väinämöisen soitto” Väinämöinen soittaa rantakalliolla. Muut Kalevalan henkilöt, taivaan enkelit ja metsän eläimet seuraavat häntä. Väinämöisen ilme ja elekieli tosin näyttävät jostain syystä siltä, kuin hän pitelisi kanteletta ensi kertaa käsissään eikä tietäisi, mitä sillä tehdään. Ahdistaneeko Väinämöistä takana lymyilevät viikingit, oma kalevalainen kansa vai taivaalta häntä seuraavat enkelhahmot, mutta joka tapauksessa Väinämöisen suu on raollaan, silmät tuijottavat katsojaa apua pyytävinä ja oikea käsi on sivulla ikäänkuin kysyäkseen ”mitä te oikein odotatte minulta!”. Kantelekin näyttää A4-kokoiselta kirjekuorelta. Ellen olisi suomalainen, en tulkitsisi sitä kanteleeksi. Mutta Väinämöisen eleistä huolimatta hänen auktoriteettinen asemansa korokkeella on tässä kokonaisuudessa täysin kiistaton. Lue loppuun

Suomalaisen konserttikanteleen kehittäjän muusikko Paavo Benjamin Hinkkasen eli Paul Salmisen kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Hän syntyi 11.10.1887 Inkerinmaalla Rappulan kylässä, joka kuului Toksavan seurakuntaan. Paulin isä Paavo Hinkkanen ja äiti Helena os. Puumalainen olivat molemmat sukujuuriltaan lähtöisin Suomesta. Isä oli ammatiltaan maanviljelijä ja perheeseen kuului kolme poikaa, joista vanhin oli Väinö Ferdinand, keskimmäinen Paul Benjamin ja nuorin Edvard Emanuel.Paul Salminen

Paulin varhaislapsuudesta ei ole säilynyt kovinkaan paljon tietoa. Hän oli vasta 3-vuotias, kun isä kuoli ja äiti Helena jäi perheensä yksinhuoltajaksi. Kansakoulun kaikki Hinkkasen veljekset kävivät kuitenkin omalla kotiseudullaan Toksavassa, mutta sen jälkeen perhe muutti Pietariin. Edessä oli ensin rippikoulu ja konfirmaatio Pyhän Marian kirkossa, jonka kanttorina toimi musiikin monitoimimies Mooses Putro, joka tunnetaan nimellä myös ”Karjalan Sibelius”.

Paul Salmisen syntymän aikoihin Karjalassa ja Inkerinmaalla kukoisti monipuolinen ja rikas suomalais-inkeriläinen kulttuuri. Erikoisen suosittuja olivat kesäiset laulu- ja soittojuhlat, joista tunnetuimmat olivat Sortavalan laulujuhlat, mutta vilkasta oli myös Inkerinmaan oma kuoro- ja orkesteriharrastus. Suurelta osin papiston tehtäväksi jäi tavallisen kansan opetus ja sivistäminen. Perustettiin lisää uusia suomenkielisiä kouluja ja kirjastoja, joista tunnetuin oli Kolppanan opettajaseminaari. Lue loppuun

Keski-Suomen kanteleperinne -sarjassa on esittelyvuorossa Uurainen. Kuulin siellä sanottavan Elias Lönnrotin toteamusta muistuttaen, että kanteleita oli taloissa seinillä paljon, ja kai niitä on vieläkin.

Otto Pellonpää

Tutkimukseni Keski-Suomen kanteleista juontaa 40 vuoden taakse Äänekoskelle. Sain nuorena lainaksi kanteleen lapsuudenkotini naapurilta Erkki Koskiselta. Se oli huonokuntoinen pyöreäperäinen saarijärveläinen kantele josta puuttui kieliä, mutta soiton alkeita siitäkin sain. Vanhassa valokuvassa Erkki Koskisen äiti Alli Frestadius soittaa samannäköisellä kanteleella. Tarkempi tarkastelu osoitti sen olevan eri soitin kuin lainaamani kantele. Vuosien jälkeen sain yhteyden kuvassa olevavan kanteleen omistajaan Marja Happoseen ja pääsin tutkimaan soitinta. Kanteleen kansi on kuusta ja kehä sekä pohja koivua. Kanteleen pohjaan oli kirjoitettu:

”Valmistanut T. Peltonen. Uurainen. Omist. Alli Frestadius. Ostettu keväällä 1909”. Lue loppuun

repo58

”Ostin kirpputorilta Paul Salmisen kanteleen joka maksoi 150. Haluaisin tietää minkä arvoinen kantele on?” Oikea vastaus on tietenkin 150€. Soittimen hintahan oli juuri määritelty vapailla markkinoilla kysynnän, tarjonnan ja kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti. Oikea kysymyshän olisi tietysti ollut, että onkohan tämä arvokkaampi kuin mitä maksoin siitä, eli tuliko tehtyä niin sanotusti hyvät kaupat. Tällaisia puhelinsoittoja tulee soitinrakentajalle vuosittain monia.

Lue loppuun

Antikvariaateissa voi tehdä sykähdyttäviä löytöjä. Toistakymmentä vuotta sitten niissä sattui usein käteeni vähäinen nuottilehti, joka oli pehmeätä, paksua, hapertuvaa paperia. Painoarkki oli taiteltu kahdeksansivuiseksi, mutta sivuja ei oltu leikattu auki. Kiihottavalla kansilehdellä lukee: Suomalaisia Paimen=Soittoja Kantelella ja Sarvella Soitettavia, Toimitettuja ja sanoihin sovitettuja Carl Ax. Gottlundilta. Tukhulmissa. Kivellen piiritetty Schéeliltä. Kansilehdellä on lisäksi Kanteleen Kieli Viritys: g a b c d. Hintakin oli kohtuullinen.

Gottlund

En tullut selvittäneeksi, mistä lehtisiä oli löytynyt niin paljon. Mutta itse nuottilehden arvoitus selvisi vaivatta. Se oli Carl Axel Gottlundin (1796–1875) Otawan ensimmäisen osan liite. Kyseessä oli siis todellinen aarre: ensimmäinen suomenkielinen kansansävelmäjulkaisu, ensimmäinen laajempi sävelmäkokoelma, todistusvoimainen ja ammattitaidolla tehty. Ja sitten vielä kaiken huipuksi tämä että Kantelella Soitettavia. Nuottilehti on nyt suurimpia aarteitani. Katselen sitä usein. Lue loppuun

Kanteleliiton vetämän Kantele-kirjaprojektin loppusuora alkaa avautua. Kaustisella marraskuun alussa järjestetyssä Baltic Psaltery -seminaarissa kuultiin muiden esitelmien ohessa yleisesitys tulevasta Kantele-kirjasta. Tässä lyhyet kuulumiset kirjan toimituskunnalta.

Toimituskunnan johtavana ideana on ollut tehdä yleisteos kanteleesta. Kirjan kirjoittamisessa on pyritty siihen, että valmis kirja tulisi kulumaan mahdollisimman suuren lukijakunnan käsissä. Kirjan tekstit onkin pyritty kirjoittamaan lukijaystävällisesti liikaa akateemista puheenpartta välttäen. Valokeilaan nostetaan erityisesti kantele Suomessa. Lue loppuun

 

wiikko_sanomatTämän vuoden ensimmäisessä Kantelelehdessä oli Mirva Minkkisen sykähdyttävä artikkeli Sibeliuksesta ja kanteleesta. Oli ihailtava teko hankkia lupa Sibeliukselle lahjoitetun kanteleen konserttikäytölle. Toivottavasti kantele ja sen hienoksi todettu sointi tallentuu pian levylle. Saanen vielä jatkaa Sibeliuksesta ja kanteleesta yhden laulun verran, sillä tätä laulua voi täydellä syyllä suositella kanteleensoittajien toiseksi kansallislauluksi.

Ensimmäinen on tietysti kaikille tuttu Väinämöisen kanteleensoitto. Siitä on Kalevalassa ja Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa tallella niin monta erilaista muunnelmaa, että niistä riittää jokaiselle ikioma.

Mutta entäs tämä toinen kanteleen kansallislaulu? Sataviisi vuotta sitten Sibelius sovitti pianolle kuusi suomalaista kansanlaulua. Hän halusi osoittaa, että jos kansansävelmiä sovitetaan, sitä ei ole pakko tehdä kaavamaisimmalla tavalla duurissa ja mollissa eikä yksinkertaisimmin rytmein. Soinnutus ei saa tukahduttaa sävelmää. Sovittajan täytyy eläytyä sävelmään ja sen syntyaikaan ja antaa sointujen syntyä tuosta kokemuksesta. Erik Tawaststjerna toteaakin sovitukset näytteiksi ”radikaalista modaalisesta soinnutuksesta ja Bartókia enteilevästä pianokudoksesta”. Sibelius oli edellä aikaansa. Tuntuu siltä, että nykykansanmuusikotkin ovat tietämättään hyvin lähellä Sibeliuksen ajatuksia ja tekoja. Lue loppuun

Rantosen kantele

Professori Erkki Ala-Könni keräsi 1950- ja 1960-luvulla muistitietoa Pohjois-Pohjanmaalta Haapaveden ja Leskelän kylän kanteleensoittajista. Hän sai luetteloonsa lähes kaksikymmentä viisikielisen soittajaa, joista ”viimeinen” soittaja oli maanviljelijä Antti Rantonen (1877–1961) Korkatin (Ainalin) kylästä, Rantosen talosta. Hän osti viisikielisen kanteleensa 1800-luvun lopulla Sivukankaan Matilta, eli Matti Kirjavalta (1817–1902). Matti asui Sivukankaan tilalla 3×4 metrin kokoisessa savutuvassa, missä oli yksi neliruutuinen ikkuna etelään päin. Kantele on värjäytynyt sinisenmustaksi savupirtissä. Kanteleen kannen alapintaan on raapustettu vuosiluku 1770. Lue loppuun

Vuonna 1873 kierteli Suomessa ruotsalainen antropologi Gustaf Rezius matkakumppaneinaan Erik Nordenson ja Christian Loven. Retziuksen matka ulottui Suomeen, Karjalaan ja Volgalle asti. Matkan tavoitteena oli suomalaisten rotuominaisuuksien selvittäminen pääkallontutkimuksen eli kranologian avulla. Retzius oli nähnyt Helsingissä museokokoelmassa kanteleita ja hän halusi tavata henkilökohtaisesti kanteleensoittajia matkallaan.

Vihdoin Ilomatsissa hänelle esiteltiin Parppein ukko, joka vielä soitti kannelta. Retzius (1878:136)  kirjoittaa kohtaamisesta kirjassaan Finska Kranier, eli Suomalaiset pääkallot: 

Lue loppuun

Soitinrakentaja Jyrki Pölkki on ollut mukana tutkimassa voimakkaammin soivan kanteleen rakenteen piirteitä. Tutkimus liittyy Henri Penttisen väitöskirjatyöhön, joka on tehty Teknisen korkeakoulun sähkö- ja tietoliikennetekniikan osastolle. Tammikuussa Jyrki ja Henri olivat Luleån teknisen yliopiston kokeellisen mekaniikan osastolla tekemässä kanteleen värähtelyn lasermittauksia.

Lue loppuun

Muusikko ja valtion säveltaidetoimikunnan puheenjohtajana toiminut Pekka Nissilä valitsi Vuoden kantelelevy 2006 -tunnustuksen saajaksi Brelon Seitti cd:n (LNS 002). Nissilä valitsi tunnustuksen saajan yhdeksän vuonna 2006 julkaistun kantelelevyn joukosta.

”Levy on persoonallinen kokonaisuus perinnettä ja nykypäivää, jossa kanteleen monipuoliset mahdollisuudet on tuotu hyvin esiin, ja laulu on mukana tasapainoisena elementtinä. Sovitukset nivovat linjakkaasti yhteen näytteitä erilaisista eurooppalaisista musiikkityyleistä antaen samalla tilaa yhtyeen jäsenten omalle tuotannolle ” , kertoo Nissilä valinnastaan.

Lue loppuun

…saapi melkein kaikenlaiset nuotit menestymään

1800-luvun sanomalehdissä kanteleesta on kirjoitettu enemmänkin suomalaisen kulttuurin symbolina kuin soittokoneena. Yksi vanhimpia lehtiartikkeleita, jossa annetaan myös ohjeita itse soittimen rakentamiseen, on julkaistu Maamiehen ystävän numerossa 30, 25.7.1846. Artikkelin Kanteleen teko on kirjoittanut nimimerkki S-l-s. 

Lue loppuun

Varhaisimmat tiedot kanteleelle säveltämisestä liittyvät Jean Sibeliukseen (1865–1957) sekä suomalaisiin oopperoihin 1900-luvun alussa. Suomalainen ooppera tukeutui alun perin poikkeuksellisen voimakkaasti kansallisiin aihepiireihin vahvistaen kansallista identiteettiä (Aho 2001). Myös kantele on saanut osansa 1800-luvun lopulla taiteissa vaikuttaneesta kansallisromantiikasta ja karelianismista. Ne ovat värittäneet kanteleelle sävellettyä ja sovitettua ohjelmistoa sekä mielikuvia ja olettamuksia paljonkin.

Kaarle-kuninkaan metsästys

Kuriositeettina kanteleen matkalta säveltäjien kiinnostuksen kohteeksi voidaan mainita ensimmäisenä suomalaisena oopperana pidetty Fredrik Paciuksen Kung Karls jakt, joka kantaesitettiin Helsingissä vuonna 1852 (Koivisto 2006). Pacius muutteli oopperaansa kantaesityksen jälkeen useamman kerran, yhtenä esimerkkinä muutoin ruotsinkieliseen oopperaan lisätty ”kantelesångerskan” suomeksi esittämä laulu. Professori Heikki Laitinen (1990, 18–19) yhdistää tämän Kreeta Haapasalon vuonna 1853 tekemään Helsingin esiintymismatkaan ja oopperan libreton kirjoittaneeseen Zachris Topeliukseen, joka hurmaantui Haapasalon esiintymisistä. Oopperan markkinakohtauksessa lavalla on saattanut myös olla kanteleensoittaja tai sellaista esittävä näyttelijä. Partituurissa ei ole kantelestemmaa, mutta kanteleensoittaja on ehkä ”rämpyttänyt” orkesterin mukana. Musiikissa on kyseisessä kohdassa ¾-tahtilajissa liikkuva tanssisävelmä, jonka harmonia pysyy pitkään D-duurissa. (Jalkanen 2006a.) Eero Koskimies teki vaimolleen Ulla Katajavuorelle konserttikantelesovituksen oopperan päättävästä Hymni Suomelle -sävelmästä. Se on julkaistu Katajavuoren ”Kanteleohjelmistoa I” -nuottivihkossa vuodelta 1963. Koko ooppera on nähtävissä ja kuultavissa Kansallisoopperassa tammi-helmikuussa 2007. Lue loppuun

Haapavedeltä kotoisin oleva Piia Kleemola tarttuu kanteleeseen ja alkaa soittaa tottuneesti. Vaikka Piian pääsoitin on seitsemänvuotiaasta asti ollut viulu, Sibelius-Akatemiassa hän innostui myös kanteleesta. Nyt soitin soi myös useissa hänen yhtyeissään.

Piia Kleemolan soittoharrastus alkoi alle kouluikäisenä pianolla, seitsemänvuotiaana hän alkoi soittaa viulua ja lukion jälkeen Piia tutustui myös kanteleeseen. Soittimeen, josta Lue loppuun

Arkistot