sulo

Yhden maineikkaimman ja pidetyimmän kanteleyhtyeen tarina on kääntynyt lopuilleen. Muisto Alaspään veljesten triosta säilyy  kumminkin varmasti niin kauan kuin kanteletta soitetaan, ja soittokin helisee nuorimman veljen Simon toimesta.

Ei kulunut montaakaan kuukautta Toivon poismenosta, kun saimme kuulla tammikuun lopussa, että 10 vuotta vanhempi Sulo oli myös jättänyt meidät. Alaspään trion panos Vetelin musiikin historiaan jäi levyille, ääninauhoihin ja videolle, onneksi runsaana, sillä Vetelin aikanaan monikymmenpäinen kanteleensoittajajoukko on  hiljalleen huvennut.

Näkyvimmät soittajat, jotka ovat olleet kunniaksi kotipitäjänsä kauniille kanteleaiheiselle vaakunalle, ovat juuri olleet nimenomaan Alaspäiden, Aila Rauhalan, Laasasen miesten  ja Voitto Isosaaren muodostama iskujoukko. Edelleen Toivo Alaspään opetustyön ja Leander Laasasen ja Oiva Heikkilän rakennustaitojen kautta Vetelin osuus kantelemaailmassa on vertaansa vailla.

Sulo Alaspään soittotyylistä puhuttaessa kuvaukset Toivo-veljen soitosta pätevät: sama terävä näpäys kielelle ja kantele helisi, kosketus oli jämäkkä, ei mitään epämääräistä hivelyä vaan taattua tahtia. Vieraampi kuuntelija ihmetteli usein Sulon otetta, hän soitti melodian vasemmalla kädellä ja maanviljelijän sormet olivat lisäksi melko vankat kielisoittimen käsittelyyn.  

Yksin ja yhtyeessä Sulo Alaspää oli Suomen mestari, monien palkintojen saaja. Esimerkiksi Mäntsälän pelimannien SM-kilpailuissa veljekset saavuttivat säännöllisesti palkintosijoja. Mestaripelimannitittelin saatuaan 1981 Sulo veljineen oli vakiovieras ns. mestarisoitoissa Kaustisen Pelimannitalossa. Yksi päivä viikosta oli erityisesti omistettu kantelemestareille ja se oli myös hyvin odotettu tilaisuus, jossa esimerkiksi Sulon persoona ja nautittava puhetapa sai kiitosta osakseen. Muutamana viime vuotena hän ei enää ollut mukana, mutta joka mestarinsoitossa joku tiedusteli Räyringin miehen vointia ja pyysi sanomaan terveisiä. Niitä oli ilo toimitella perille ja muistella tuttuja kuulijoita ja heidän lämpimiä ajatuksiaan. 

Simo Westerholm

Kantele 3/2008