Äitini Silpa Ollila (s. Myllymäki) syntyi Kaustisen Köyhäjoella vuonna 1920. Hänen soittajanuransa lienee alkanut siitä, että hänen vanhemman veljensä Kaarnon omistukseen oli jossakin vaiheessa tullut kantele. Kun veli lähti armeijaan, hän antoi soittimen Silpa-sisarensa käyttöön. Hän kehotti siskoaan opettelemaan ahkerasti soittamista. Kun veli myöhemmin tuli lomalle armeijasta, oli sisar tosiaan ollut uuttera: vain pari kieltä oli kanteleessa ehjänä, niin kovasti oli nuori pelimanninalku opetellut soittamaan ja virittämään peliään.

Tietoni mukaan äiti opetteli soittamista itsekseen, mutta luultavasti hänen silloisessa elinmpäristössään oli kanteleensoiton osaajia, joita hän pääsi kuulemaan ja joiden soitosta ottamaan oppia. Eräässä valokuvassa hän on oppilaana Eino Tulikarin kansanmusiikkikurssilla. Kuva on otettu Kaustisella 1949.

Äiti koki suuren elämänmuutoksen, kun hän avioitui varttuneella iällä, 39-vuotiaana. Hän muutti Pohjanmaalta kauas Mäntsälään, ja jätti taakseen tutut tanhuat ja sukunsa. Äiti sanoi, että hän tuli uuteen kotiinsa tosiaan kantele kainalossa.  Kantele lohdutti koti-ikävän ja kaipuun hetkinä. Se oli keino musiikista nauttimiseen noissa nykyaikaan verrattuna vaatimattomissa oloissa, se tarjosi kurkistusikkunan erilaiseen sointimaailmaan minulle ja veljelleni Kaukolle, kansanmusiikillisesti hiukan jähmeälle Nils-isällemme sekä usealle muullekin lähipiirimme henkilölle. Se antoi äidille myös väylän moniin tuttavuuksiin ja tilaisuuksiin, joissa saattoi tuoda esille soittoaan, sillä hän kävi mielellään esiintymässä kanteleen kanssa. Äiti kirjoitti myös runoja, kertomuksia ja pakinoita, joita esitettiin välillä kanteleensoiton säestyksellä ja välillä ilman. Erityisesti hän rakasti Mäntsälän Hirvihaarassa olevaa Sepänmäen käsityöläismuseota. Siellä hänet saattoi tavata useana kesänä sunnuntai-iltapäivisin soittamassa, hämyisessä Koskelan tuvassa,  pitkän pöydän ääressä. Koskelan tuvan rauhaisassa tunnelmassa kantele tuntui soivan erityisen heleästi.

Tämä kantele on kolmas, jonka muistan meillä olleen. Äiti osti sen Oiva Heikkilän kanteleverstaalta.  Äiti osti sieltä pienemmät kanteleet myös minulle ja ystävälleni Seijalle. Hänen haaveensa oli saada meidät soittamaan, mutta oppi ei tainnut osua kovin otolliseen maahan. Silti tämän kanteleen pikkusisko on minulla edelleen. Tiedä vaikka jonakin päivänä innostun taas harjoittelemaan…

Vuodet kuluivat. Ikä ja sairaudet veivät äidin voimat ja hän kuoli syksyllä 2002. Kantele jäi minulle. Se seisoi ullakolla laukussaan yksinäisenä, ja minulle tuli tunne, että se ei ole oikeaa kanteleen elämää. Kanteleen pitää päästä esille ja sitä pitää soittaa.  Siksi päätin lahjoittaa sen eteenpäin, jotta se voisi jatkaa tehtäväänsä. Kanteleliitto lupasi ystävällisesti ottaa Silpan kanteleen tulevaisuuden hoitaakseen. Kunnostuksen jälkeen se tulee olemaan jonkun kanteleensoitosta kiinnostuneen nuoren soittimena.

Meillä ollessaan Silpan kantele osallistui perheemme elämään moninaisesti. Se soi välillä riehakkaasti, välillä hartaasti, joskus sointi oli hempeän uneksiva. Se soi usein vanhuksille, joskus nuoriso näppäili sitä kummastellen, sen soittoon suvun tuorein vauva saattoi nukahtaa. Se on nähnyt paljon elämää. Toivottavasti sen soitto jatkuu vilkkaana, ja se saa tuottaa iloa seuraaville soittajille ja kuulijoille, kuten se aikanaan on tuottanut meille. 

teksti: Pirkko Nieminen

Kantele 1/2006